Dead Man Walking (1995)

Dead Man Walking (1995)

Vuonna 1995 valmistui elokuva Dead Man Walking (hyppää tämän kappaleen yli jos et halua juonipaljastuksia!), jossa Susan Sarandon näytteli sisar Heleniä, joka ryhtyi kuolemaantuomitun  miehen Mathewin (Sean Penn) tukihenkilöksi. Tarina perustui tosielämään ja sisar Helen toimii tietääkseni edelleen kuolemaantuomittujen kanssa. Elokuvasta teki mielenkiintoisen se, että sisar Helenillä oli omat epäluulonsa kuolemaantuomittua kohtaan. Häntä varoitellaan elokuvassa siitä, että jokainen kuolemaantuomittu yrittää tietysti vakuuttaa syyttömyyttään ja päästä death rowlta. Näin tapahtuukin, vaikka elokuvan lopussa paljastetaan, että mies todellakin oli tehnyt rikoksen, josta häntä syytettiin. Siitä huolimatta sisar Helen arvosti miestä ja näki tämän ihmisenä pelkän hirviön sijaan, jollaisena hänen uhrinsa omaiset hänet tietenkin näkivät.

Sisar Helenin tarina teki minuun vaikutuksen ja näin elokuvan monta kertaa tulevien vuosien aikana. Sitten vuonna 2002 näin Amnesty Internationalin jäsenlehdessä erään suomalaisen naisen kirjoituksen, joka kertoi toimivansa kuolemaantuomittujen kirjekaverina. Otin häneen yhteyttä ja kerroin Dead Man Walkingin tekemästä vaikutuksesta ja kerroin, että olisin ehkä kiinnostunut toimimaan jonkun kuolemaantuomitun kirjekaverina, mutta halusin ensin tietää mitä odottaa ennen kuin tekisin päätöksen.

Paluupostissa tulikin Donald Aldrichin yhteystiedot sekä viesti, että kerroin jo Donaldille, että tulet kirjoittamaan hänelle. Niin me tutustuimme. Parikymppinen ohjelmistosuunnittelija Suomesta ja nelikymppinen murhaaja Teksasista.

Lähetin Donaldille kirjeen epävarmana siitä mitä odottaa. Donaldin yhteystiedot lähettänyt nainen varoitti minua siitä, että koska suurin osa kuolemaantuomituista tulee huonommista yhteiskuntaluokista, on osan koulutustaso suomalaisittan hyvin matala. Hän kertoi esimerkiksi joutuneensa kerran selittämään eräälle kirjekaverilleen muistaakseni mistä sade johtuu. Lisäksi osa kuolemaantuomituista saattoi lähettää seksuaalissävytteisiä viestejä varsinkin nuoremmille naisille, millainen itsekin silloin vielä olin, mutta niihin sai tietysti sanoa suoraan jos ei kiinnostanut. Nainen kuitenkin kertoi valinneensa Donaldin siksi, että hän oli “helppo” tapaus uudelle kuolemaantuomittujen kirjekaverille.

Googlasin tietysti kaiken mahdollisen tiedon Donaldista. Lehtien mukaan kyseessä oli kolmihenkisen jengin pomo, joka oli kaveriensa kanssa kidnapannut ja murhannut homoseksuaalin miehen. Osa lehdistöstä kutsui rikosta viharikokseksi ja kertoi motiiviksi miehen homoseksuaalisuuden. Hieman huolestuttavaa, olinhan itse biseksuaali. Toisaalta tiedostin, että lehdistö tietenkin repii näyttäviä otsikoita liioittelemalla ja vääristelemällä tapahtumia, joten kysyin asiasta suoraan Donaldilta toisessa kirjeessäni.

Pentagrammissa julkaistun artikkelin kuvituksena oli piirrokset minusta, Donaldista ja Donaldin ystävästä. Koska Donaldin ystävän valokuva oli niin huonotasoinen päädyin piirtämään meidät villin lännen hahmoina. Tässä omakuvani.

KURRY ry:n Pentagrammissa 2002 julkaistun artikkelin kuvituksena olivat piirrokset minusta, Donaldista ja Donaldin ystävästä. Koska Donaldin ystävän valokuva oli niin huonotasoinen päädyin piirtämään meidät villin lännen hahmoina. Tässä omakuvani.

Donaldin oman kertomuksen mukaan Donald ystävineen olivat huumeaddikteja ja rahoittivat huumeensa ryöstämällä homoja eräässä tietyssä puistossa, jossa homoilla oli tapana tavata. Koska Teksas 90-luvulla, jolloin rikos tapahtui, oli hyvin homofobinen paikka, kukaan puistossa ryöstetyistä henkilöistä ei tietenkään mennyt poliisille, koska he olisivat sen jälkeen leimaantuneet homoiksi. Loistava ja suhteellisen turvallinen paikka siis rikollisille puuhille. Mutta sitten asiat menivät pieleen. Pahasti pieleen! Sillä kerralla, jostain ihmeen syystä, Donald ystävineen olikin kidnapannut miehen, vienyt tämän sorakuopalle ja ampunut hänet kuoliaaksi. Donald lähetti minulle kopion oikeuspöytäkirjoista, joissa näkyi, että vaikka Donaldin aseesta oli ammuttu muistaakseni kaksi luotia nämä eivät olleet päätyneet uhrin ruumiiseen. Uhrista löytyi vain yhden “jengiläisen” luoteja. Ja lisättäköön, että ei ollut mitään “jengiä” eikä Donald ollut sen johtaja. Yksi kolmesta kaverista teki sopimuksen ja nimesi Donaldin jengin pomoksi säästyen siten ainoana kuolemantuomiolta.

En tiedä mitä sorakuopalla tapahtui enkä oikeastaan edes välitä. Kuka tietää oliko Donald vain niin huono ampuja ettei osunut uhriin vaikka yritti. Oliko hän ehkä ampunut pelotteeksi ilmaan? Millään sillä ei ole väliä, sillä totuus oli se, että Donald kahden ystävänsä kanssa oli kidnapannut miehen ja tappanut hänet ja siten selvästi jokainen heistä ansaitsi saada vankeusrangaistuksen. Lisäksi minulle sillä ei ollut väliä oliko Donald ampunut tappavat luodit vai ei, koska minusta kukaan ei ansaitse kuolemantuomiota.

Kuolemanrangaistus rangaistusmuotona

Kuolemantuomio on julma ja epäinhimillinen rangaistus, joka on peruuttamaton. Joka vuosi maailmassa teloitetaan kymmeniä tuhansia henkilöitä, joista suurin osa Kiinassa. Teloitettujen joukossa on poliittisia- ja mielipidevankeja, alaikäisiä, naisia, miehiä, syyllisiä ja syyttömiä. Yhdysvalloissa tilanne on siinä mielessä hyvä, että siellä kuolemaantuomituilla on useita valitusmahdollisuuksia kuolemantuomiostaan, mutta sen seurauksena kuolemaantuomitut viettävät yleensä yli kymmenen vuotta death rowlla. Prosessi on raskas ja kallis ja kuolemantuomio maksaa huomattavasti enemmän kuin se, että vangit pidettäisiin elinkautisessa. Mutta tavoitteena on tietysti, että ketään syytöntä ei teloitettaisi. Siitä huolimatta Amnesty International uskoo, että Yhdysvalloissa on teloitettu useita henkilöitä, joiden epäillään olleen syyttömiä.

Toimin itse 2000-luvun alussa Amnesty Internationalin Kuolemanrangaistuksen vastaisen työn koordinaattorina täällä Suomessa ja sinä aikana luin valtavan määrän pöytäkirjoja ja raportteja aivan uskomattoman törkeistä tapauksista, joissa selvästi mielisairaita ihmisiä tuomittiin kuolemaan oikeudenkäynneissä, jotka olivat täysiä farsseja. Joukossa oli ihmisiä, jotka hoitivat itse puolustuksensa harhaisina kutsuen mm. J.F. Kennedyn ja Jeesuksen todistajikseen. Ja tapauksia, joissa kaikki tiesivät ettei henkilö voinut tehdä sitä, mistä häntä syytettiin, mutta koska viranomaiset eivät halunneet myöntää virhettään hänet pidettiin death rowlla. Onneksi tämä henkilö on sittemmin vapautettu, mutta tässä välissä hänet melkein teloitettiin kolme kertaa, joista kerran teloitukseen oli aikaa enää noin tunti ennen kuin teloitusta siirrettiin.

Moni ajattelee, että kuolemaantuomitut pääsevät helpolla. Että heidät vain tapetaan ja se siitä, mutta yksi julmimmista kidutuskeinoista on valeteloitus. Ihminen pelkää kuolemaa ja sitä pitää odottaa esimerkiksi Donaldin tapauksessa 13 vuoden ajan maksimiturvallisuusluokituksen sellissä (23 h/vrk eristyksissä). Tämä itsessään on kidutusta sillä ihminen ei kestä eristyksissä oloa. Lisäksi kuolemantuomio vaikuttaa myös tuomitun perheeseen. Donaldilla oli kaksi lasta ja vaimo. En voi edes kuvitella, miltä heistä tuntui Donaldin teloituksen lähestyessä, sillä minä olin “vain” kirjekaveri, mutta tunsin niin älytöntä voimattomuutta, turhautumista ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. Ja kun teloituspäivä koitti, koko päivä meni toivossa, että ehkä teloitus sittenkin perutaan ja samalla tiedossa siitä, että ystäväni tullaan tappamaan yhteiskunnan toimesta vaikka heidän ei olisi pakko. Se on kuvottava tunne.

Lisäksi Yhdysvalloissa tilanne on hyvä verrattuna moniin muihin maihin. Esimerkiksi Japanissa kuolemaantuomitut teloitetaan usein salassa siten, että hänen perheensä ja asianajajansa saavat tietää teloituksesta vasta sen jo tapahduttua esimerkiksi pyrkiessään vierailemaan tuomitun luona.

Roolipelaamista kuolemansellien todellisuudessa

Mutta palataan takaisin mukavempiin aiheisiin. Heti ensimmäisessä kirjeessään Donald kertoi pelaavansa roolipelejä ja mainitsi vetävänsä muille vangeille Dungeons & Dragonsin toista editiota sekä muita roolipelejä. Roolipeleistä tuli koiriemme ohella se meitä yhdistävä tekijä, joista puhuimme paljon. Kerroin Donaldille Cthulhusta ja lähetin kirjeitteni takapuolella hänelle netistä löytämiäni Lovecraftin novelleja (vangeille ei saanut aina lähettää lehtileikkeitä tai sellaisiksi tulkittavia, mutta henkilökohtainen kirje toimitettiin aina perille). Muutenkin vangit olivat vartijoiden jatkuvan mielivallan uhreja (esimerkiksi jollei jokaisessa vangin laatikossa olleessa postimerkissä lukenut vangin numeroa se heitettiin pois vaikka mitä pahaa vankilasta ostetusta postimerkissä muka pystyi olemaan) joten kirjeiden kanssa sai aina olla tarkkana. Aina se numerosarja “#999113” kaikkeen!

Viimeisen vuoden aikana pyysin Donaldia ja hänen roolipelaavaa elinkautisvankiystäväänsä (, jonka nimi salattakoon koska en ole saanut häntä kiinni ja siten lupaa käyttää hänen nimeään) kirjoittamaan artikkelin roolipelaamisesta Teksasin kuolemanselleissä Keski-Uudenmaan Roolipelaajat ry:n eli KURRYn jäsenlehteen Pentagrammiin. Artikkeli julkaistiin suomentamanani lehdessä ja sen jälkeen moni on pyytänyt saada lukea artikkelin.

Maksimiturvallisuusosaston sellin ovi, piirretty Donaldin hahmotelman mukaan.

Maksimiturvallisuusosaston sellin ovi, piirretty Donaldin hahmotelman mukaan.

Ennen kuin päästän Donaldin ystävänsä kanssa ääneen lienee syytä selittää millaista elämä kuolemanselleissä on. Käsittääkseni kaikki kuolemaantuomitut joutuvat Teksasissa maksimiturvallisuusosastolle. Siellä vangit viettävät 23 tuntia päivässä suljettuina omiin eristysselihinsä. Kaikissa selleissä ei ole ikkunoita sillä osa vankiloista sijaitsee lähes kokonaan maan alla eivätkä niiden vangit näe enää koskaan aurinkoa. Vankien ainoa kosketus ulkomaailmaan on sellin ovi, jossa on kaksi pitkulaista ikkunaa, jotka on suojattu ristikolla. Ovessa on myös luukku vankien ruokkimista varten. Vankilaruoka on ainakin suomalaisesta näkökulmasta todella ala-arvoista. Aikuiselle miehelle illalliseksi kaksi hot dogia ja keksi. En tietenkään tiedä minkä kokoisia vankilan hodarit ovat, mutta ravintoarvoiltaan ruoka ei todellakaan vastaa ravintoympyrää. Käytännössä kaikki vangit ostavatkin itselleen lisää ruokaa vankilan kaupasta, jonka he lämmittävät vedenkeittimessä omassa sellissään.

Vangeilla on vankiloissa kolmiportainen palkinto-ohjelma, joka tarkoittaa käytännössä erilaisia etuuksia hyvin käyttäytyville vangeille. Jos vanki ei noudata annettuja sääntöjä ja ohjeita hän menettää kerralla kaikki etuutensa ja portaiden nouseminen ylöspäin on hidasta ja turhauttavaa. Tuntuu, että järjestelmä on luotu sellaiseksi, ettei sen mukaan yksinkertaisesti voi onnistua elämään. Eristys itsessään ajaa osan vangeista hulluiksi elleivät he sitä ole jo olleet vankilaan joutuessaan ja kun tähän lisätään jatkuvassa kuolemanpelossa eläminen, mikä on todella stressaavaa, on suoranainen ihme miten kukaan pystyy olemaan aina ja ikuisesti viilipyttynä noissa vankiloissa. Niiden vuosien ajan, jotka tunsin Donaldin, hän pysyi koko ajan palkintoasteikon huipulla. Ainoastaan kerran muutama päivä sen jälkeen kun hän oli saanut kuulla, että hänen viimeinen anomuksensa ylimmässä valitusasteessa oli hylätty ja kuolemantuomio varmistui, Donald kertoi menettäneensä hermonsa ja joutuneensa kahakkaan ja tippuneensa palkinto-ohjelman pohjalle.

Ainoa hetki, jolloin vangit pääsevät pois selleistään on se yksi tunti päivässä, jolloin vangit pääsevät kukin omassa yksinäisyydessään ulkoilemaan. En enää muista oliko Donaldin vankilassa betonipiha, jolla sai kulkea ympyrää, mutta josta sentään näki taivaan, vai oliko heillä vain vähän isompi koppi vankilan sisällä, jonne heidät vietiin “ulkoilemaan”.

Donaldin ystävä sen sijaan istui vain pitkää vankeusrangaistusta ja siten häntä pidettiin “normaaleissa” vankiloissa, joissa vangeilla oli mahdollisuus nähdä toisiaan ja viettää aikaa yhteisissä tiloissa. He olivat tutustuneet vankilassa kun tämä henkilö oli jostain syystä laitettu hetkeksi kuolemaantuomittujen joukkoon.

Ehkä tämä alustus auttaa ymmärtämään miten tärkeässä osassa roolipelaaminen oli Donaldille ja hänen ystävilleen. Annetaan Donaldin ystävänsä kanssa kertoa:

(Pahoittelut suomennoksen tasosta, en löytänyt alkuperäistä tekstiä, joten en uskaltanut lähteä muokkaamaan tekstiä kovin paljoa. ettei sen sanoma muuttuisi.)

Roolipelaaminen Texasin vankiloissa

Roolipelaaminen kuolemansellissä (kirjoittanut Donald Aldrich)

Donaldin kuva Pentagrammista.

Donaldin kuva Pentagrammista.
(Minulla oli myös kuva Donaldista cowboy-hatussa, joten Donaldista tuli tietysti sheriffi.)

Ei mitään ihan vakiopelejä! Täällä me pelaamme selleistä, emme pöydän ääressä. Pelimme alkavat yöllä, kun vankilassa vihdoin hiljenee – sellien tutkimisen, postin jakamisen ja sen sellaisen jälkeen. Viimeisin pelini alkoi noin 22:30 ja pelasimme suunnilleen aamu-kolmeen asti. Muutaman kerran olemme pelanneet myös läpi yön, aina jaloitteluhetkemme (recreation) alkuun, kello 6:30 saakka. Täällä on oleellisinta, että peli liikkuu koko ajan ja kaikkien kiinnostus pysyy yllä. Eräs minua edeltänyt luolamestari (DM) kärsi pelaajien nukahtelemisesta kesken peliensä. Kun ottaa huomioon, että pelaajien pitää seistä sellinsä ovella kuullakseen muut ja huutaakseen omat toimintonsa, niin nukahtamisen ei pitäisi olla kovin helppoa. Huutaa, koska selleissämme ei ole kaltereita vaan ovemme ja selliemme seinät ovat kiinteät. Metallioviemme yläosassa on sentään kaksi lasitonta ikkunaa, jotka on peitetty metallilankaverkolla ja joiden läpi pystyy siis puhumaan. Silti jo viereiseen selliin puhuakseen pitää korottaa ääntään.

Osalla pelaajista on tapana kiertää patjansa rullalle ja istua sen päällä oven vieressä. Pelinjohtajana en kuitenkaan voi tehdä niin, koska minun pitää paitsi kuulla koko ajan mitä pelaajani haluavat tehdä myös päästä liikkumaan selatakseni ympäri selliä levittämiäni kirjoja, muistiinpanoja, paperia, kyniä ja hyrriä [=nopan korvike -M]. Pelin aikana pidän karttojani yhdessä paikassa, taulukot toisessa, ruutupaperia ovessa, kirjoja sängyllä sekä hyrräni, kahvini, kynät ja muut pikkutavarat pesualtaani yllä olevalla tasolla.

Tämän vankilan [pahamaineinen Polunsky. -M] joka osastossa on 14 selliä; seitsemän ensimmäisessä kerroksessa ja loput toisessa. Toisen kerroksen sellien edessä on vain kävelytaso, ei seinää, joten voimme puhua kaikki keskenämme. Jotta kaikki kuulisivat minut, selitän kovalla äänellä pelaajille missä heidän hahmonsa ovat ja vallitsevan tilanteen mahdollisimman selkeästi ja sen jälkeen annan heidän puhua keskenään ja päättää, mitä kukin heistä päättää tehdä. Jos joku sulkee oven, vetää vessan, tai ei muuten vaan kuule kunnolla, joudumme toistamaan kaiken. Lisäksi selliosasto kaikuu niin, että sekin sotkee puheen. Kuten sanoin, ei ihan tavallisin peli.

Minua on pyydetty vetämään uusi peli ja toivon saavani kirjat ja muun tarvittavan kasaan mahdollisimman pian. Jokin aika sitten päätin siirtyä kolmannen laitoksen Dungeons & Dragonsiin ja annoin omat vanhat kirjani eteenpäin yhdelle miehelle, jonka johdolla kukaan ei halua pelata. Kaveri on kyllä hyvä pelaaja, mutta todella kehno pelinjohtaja. Valitettavasti tyyppi, joka oli luvannut opettaa kolmoslaitoksen minulle, siirrettiin toiselle osastolle ja jäin ikään kuin tyhjin käsin. Jos kaikki menee nappiin, niin saan kuitenkin tilaamani kirjat heinäkuun loppuun mennessä.

Joka tapauksessa minä olen käytännössä osaston ainoa pelinjohtaja täällä. Osastomme kahdesta muusta pelinjohtajasta toisen alaisuudessa kukaan ei suostu pelaamaan ja vain murto-osa suostuu pelaamaan tämän toisen kanssa. Peliryhmämmekin ovat jatkuvassa muutoksessa. Edellisestä peliryhmästäni yksi pelaaja on teloitettu ja kaksi siirretty toisaalle, mutta toisaalta osastolle on tullut kaksi uutta pelaajaa ja yksi mahdollinen uusi pelaaja. Yhteensä ryhmässä on nyt seitsemän pelaajaa ja minä.

Täällä vankilassa ja näissä olosuhteissa peleissä huijaaminen on ongelma, vaikka muuta toivoisi. Jotkut pelaajat vain tuntevat, että heidän pitää huijata pysyäkseen elossa pelissä. Siksi pelinjohtajat käyttävät erilaisia järjestelmiä huijaamisen kitkemiseksi, mutta minun käytäntöni on pelaajien eniten pitämä.

Yhdellä DM:llä on tapana kitkeä huijaaminen siten, että hän kaikissa tilanteissa pyörittää hyrrää pelaajiensa puolesta ja käyttää kaikkia kirjojen sääntöjä, mukaan lukien turnaus-sellaisia, joita ei ole edes tarkoitettu tavalliseen pelaamiseen, ja päälle vielä kasan vaihtoehtoisia. Ja sitten mies ihmettelee, kun kukaan ei halua pelata hänen kanssaan.

Eräs toinen DM käyttää etukäteen arvottuja lukuja taulukoina, jotka hän jakaa pelaajilleen ja joista pelaajat sitten ruksivat tuloksia järjestyksessä. Kaikilla pelaajilla on samat luvut ja pelinjohtajalla niistä kopiot, jotta hän voi tarkistaa, että pelaajat käyttävät numerot oikeassa järjestyksessä. Ongelmana tässä systeemissä on se, että pelaajat voivat tarkoituksella haaskata huonoja tuloksia vähemmän tärkeisiin toimiin.

Itse annan pelaajien pyörittää hyrrää, mutta pidän noppamuuttujataulukot itselläni ja määrittelen satunnaisesti, ollaanko menossa taulukossa eteen- vai taaksepäin. Näin pelaajat eivät ikinä tiedä, onko heidän pyörittämänsä tulos hyvä vai huono, eikä ole mitään mieltä huijata. Riippuen muuttujista, pelaaja voi osua viholliseen kolmosella ja ampua ohi 17:llä tai toisinpäin. Joskus en tosin käytä taulukkoja ollenkaan, mutta pelaajathan eivät sitä tiedä.

Systeemistä huolimatta kaverit yrittävät kyllä tajuamatta, ettei siitä ole yleensä mitään hyötyä. Eräskin sai taistelussa 8-sivuisen hyrrän tulokseksi pelkkiä kutosia ja siitä ylöspäin. Taistelun jälkeen pyysin häneltä viisitoista 8-sivuisen tulosta ja ne jakautuivatkin uskottavasti. Kerroin hänelle sitten, että koska hän haluaa huijata vaurioheitoissaan, vaikkei siihen ole mitään tarvetta, niin pistin äskeisessä taistelussa hirviöiden Hit Pointeja ylöspäin, 30:stä 150:een. Toinen pelaajani kysyi, että mistä he tietävät, etten minä huijaa heitä. Nauroin ja selitin sitten, ettei minun tarvitse todistaa mitään, peli on peli – minulle on aivan sama, ovatko pelaajien hahmot hengissä vai eivät. On pelaajien tehtävä pitää hahmonsa elossa, minä vain tuon esille tilanteen, jossa toimitaan.

Jatkoin sitten kantani selventämistä kysymällä huijarilta, onko hänen hahmollaan vielä tallella tämän asken löytämä rahapussi. Kysyin oliko hän tutkinut siellä ollutta pientä mustaa kiveä. Kaveri otti heti kiven käteensä ja alkoi tutkia sitä. Sanoin: ”Okei, muut näkevät kuinka iskeydyt kuolleena maahan.” Kysyin muilta pelaajilta, mitä he tekevät. He tietenkin tutkivat kaverinsa ruumiin kunnes yksi keksi alkaa tutkia mustaa kiveä ja niin kuoli hänkin!? Vuorollaan neljä pelaajaa sai päähänsä tutkia tätä kiveä ja he kuolivat kaikki. Pistin viimeiset kaksi hahmoa lopuksi toivotonta ylivoimaa vastaan, jolloin oli selvää, että heidän hahmonsa olivat jo kuolleita. Tässä vaiheessa se pelaajani, joka kyseli alkujaan, kuinka he tietävät huijaanko minä, ihmetteli ääneen, että mitäs tässä nyt oikein tehdään. Kerroin, että huijaan ja tapan teidät kaikki. Voidaan sitten tehdä uudet hahmot ja aloittaa alusta ensi viikolla – tosin aion huijata ja tappaa teidät kaikki heti kättelyssä. Paitsi että… Miksi edes pelata jos ei voi voittaa? Tähän kaveri sitten vastasi, että okei, tuli selväksi. Selitin vielä, että näen paljon vaivaa, etteivät pelaajat huijaisi, joten miksi minä huijaisin ja näin tekisin tyhjäksi oman vaivannäköni pelin puolueettomuuden eteen? Tämä puhdisti ilman huijaamisesta ja kaikki nauttivat pelistä taas.

Yritän varmistaa, että kaikki voisivat nauttia pelistä tasapuolisesti. Kun joku kertoo haluavansa kokeilla vetää peliä, muistutan, että peli ei ole oikeastaan heidän – he vain vetävät sitä koko porukalle eli peli on lopulta pelaajien omaisuutta. Mutta on hauskaa, että pelaajat haluavat kokeilla pelinjohtamista, vaikkei se kaikille sitten sovikaan. Voitte kuvitella, miten harva sopii vetämään peliä tässä ympäristössä, kun se on haastavaa vapaudessakin.

Pyysin ystävääni toisesta yksiköstä kirjoittamaan tästä samasta aiheesta, eikä minulla oikeastaan ole tuohon [ystäväni] erinomaiseen artikkeliin mitään lisättävää. Heidän olosuhteensa ovat pitkälti samat kuin meilläkin. Kuitenkin meidän pelitapamme eroavat sen verran toisistaan, että ajattelin näiden kahden jutun antavan yhdessä hyvän käsityksen roolipeleistä niin kuolemanselleissä kuin Texasin vankiloissakin. Toivottavasti nautitte molemmista artikkeleista ja opitte niistä jotain elämästä täällä.

Roolipelaaminen Teksasin vankiloissa (kirjoittanut Donaldin ystävä)

Donaldin ystävän kuva Pentagrammista.

Donaldin ystävän kuva Pentagrammista.
(En saanut hänen kuvastaan muuta selvää kuin, että hänellä oli paksut kulmakarvat. Ratkaisu: villin lännen pankkirosvo. 😀 )

Miksi pelata roolipelejä vankilassa?

Vastaus on hyvin yksinkertainen: “Se on hyvä tapa tappaa aikaa ja on todella hauskaa!” Paikassa, jossa hauskaa voi pitää vain hyvin rajoitetusti, roolipelaaminen on yksi parhaista tavoista tehdä niin. Kaikki eivät tietenkään pääse jyvälle roolipelaamisesta, koska roolipelien pelaaminen ja roolipeleihin sisälle pääseminen vaatii paljon mielikuvitusta ja suurin osa täällä ei ajattele muuta kuin täältä pois pääsemistä. Tosin, täällä on myös meitä, jotka istumme elinkautista tai odotamme kuolemantuomion täytäntöönpanoa, ja jotka emme välttämättä koskaan näe enää sellien ulkopuolista maailmaa. Mutta ei kai asia ole noin yksinkertaista? Ei tietenkään. Monet meistä, jotka istumme elinkautista tai olemme kuolemaantuomittuja, vietämme aikaa eristysselleissä, täysin yksin. Ainoa mahdollisuutemme kommunikoida muiden ihmisten kanssa on huutaa toisillemme ovien alitse tai ovessa olevan ristikon läpi, jos sellaisia sattuu olemaan. Koska meillä ei käytännössä ole mahdollisuutta tavata toisiamme kasvoista kasvoihin, se tekee roolipelien kuten D&D:n, Vampire: The Masqueraden, RIFTS:n, GURPS:n ja muiden pelaamisesta hieman haastavampaa.

Lähes aina kun pelaamme täällä, joudumme huutamaan mitä hahmomme aikovat tehdä kilpaillen äänekkyydessä kaikkien muiden henkilöiden kanssa, jotka kokevat tarpeelliseksi huudella käytävien toiselle puolen. Ymmärrettävästi se vaikeuttaa asioita. Käytännössä pelien aikana yleisimmin kuultu huudahdus on “Mitä?” ja kaikki kerran sanottu pitää huutaa uudelleen käytävän metelin yli.

Lisää ongelmia seuraa siitä, että meiltä ovat kaikki nopat kiellettyjä, minkä vuoksi olemme joutuneet kehittämään omia noppien korvikkeita, nimeltä “spinner” [eli hyrrä -M]. Jokaisen pelaajan täytyy myös pelata oman kunniantuntonsa mukaan, sillä aina kun hän heittää hyökkäys-, pelastus- tai vastaavia heittoja, kukaan ei tietenkään ole katsomassa ja varmistamassa mitä hän oikeasti heittää. Niiden, jotka haluavat pelata, täytyy olla ensin vilpittömiä itseään kohtaan ennen kuin he voivat todella arvostaa roolipelaamista, koska muutenhan olisi hyvin helppoa vain sanoa pelinjohtajalle heittäneensä tarvittavan summan tai numeron. Tietysti, jossain vaiheessa asia selviäisi kuitenkin pelinjohtajalle, joka ottaisi asian puheeksi huijarin kanssa ja esittäisi tälle suoraan epäilyksensä, että tämä huijaa numeroita oman etunsa nimissä. Täällä toisen syyttämisestä huijariksi tai valehtelijaksi seuraa aina vain ja ainostaan ongelmia. Syntyy sanasota, jonka aikana toista ei säästellä, ja sota loppuu vasta kun joko pelaaja myöntää huijannensa tai pelinjohtaja antaa pelaajalle potkut omasta peliporukastaan. Ja tämä kaikki vain koska pelaaja ei voinut olla tarpeeksi rehellinen kertoakseen mitä hän oikeasti heitti. Kaikki haluavat olla voittajia, mutta jos valehtelet, voitatko silloin oikeasti?

Esimerkiksi minä vedän Wheel of Time -kampanjaa. Kuten kaikki peliä pelanneet tietävät, kyseisessä maailmassa on ihmisiä, jotka voivat kanavoida the ‘One Power’ia ja menevät siitä lopulta sekaisin (ainakin ennen sarjan 9. kirjaa). Minulla on kyseisessä kampanjassa yksi ei-pelaajahahmo, joka pyrkii auttamaan pelaajien hahmoja tarinan edetessä, ja on ‘Wilder’, joka kykenee kanavoimaan voimia. Siitä syystä minun täytyy aina välillä heittää hänelle tarkistusheittoja hulluuden varalta. Juuri tänään erästä taistelukohtausta vetäessäni tämä hahmoni sattui epäonnistumaan heitossaan, sai pahoja hallusinaatioita ja melkein pääsi hengestään tapellessaan ‘Fade’a vastaan. En tietenkään ollut kovin riemuissani tästä käänteestä, mutta siitä huolimatta tein kuten oikein on ja seurasin sääntöjä. Koska kuitenkin pelasin hulluuden riivaamaa hahmoa, tämä oli hinta, jonka jouduin siitä maksamaan. Hahmoni selvisi tilanteesta, mutta vain nipin napin.

Ne vangit, jotka eivät pelaa roolipelejä, katsovat meitä pelaajia pahalla – erityisesti ne vangit, jotka ovat “löytäneet Jumalan”. Monet heistä pitävät roolipelaamista saatananpalvontana ja paljon muunakin. Kaikki tuo saa alkunsa yksinkertaisesti puhtaasta tietämättömyydestä, mutta kyseiset henkilöt eivät edes välitä kuulla mitä roolipelit oikeasti ovat. Usein meitä pelaajia pilkataan, mutta yleensä kyseessä on vain hyväntahtoista sanailua. Ja lopulta suurinta osaa muista vangeista koko aihe ei voisi vähempää hetkauttaa. Homma menee monimutkaiseksi siinä vaiheessa kun joku haluaa pelata/pelauttaa naispuolista hahmoa, koska ainoat naiset täällä ovat joko vartijoita tai muuta henkilökuntaa. Suurinta osaa pelaajista moinen ei haittaa, joskin joskus kuuluu myös karkeita kommentteja aiheesta. Ongelmia nouseekin silloin kun ohikulkijat pysähtyvät kuuntelemaan peliä pariksi minuutiksi (täällä on joitain ihmisiä, jotka nauttivat peliemme seuraamisesta silloin kun pääsemme pelaamaan yleisiin tiloihin). Huomatessaan jonkun pelaavan naishahmoa, pelaaja saa osakseen hyvin vinoja katseita, koska täällä ei ole suotavaa, että mies käyttäytyy kuten nainen tai, vielä pahempaa, viittaa itseensä hän-sanan feminiinimuodolla! Hyvin usein tästä aiheuttuu ongelmia kun sivustakuulijat kertovat eteenpäin huomanneensa jonkun viittaavan itseensä naisena. Ei siinä muuten mitään, mutta täällä asuu myös sellaisia henkilöitä, jotka ottavat moiset uutiset hyvin tosissaan, että pelaaja todellakin pitää itseään naisena, ja yrittävät käyttää tätä hyväkseen. Ihan tavallista roolipelaajan arkipäivää täällä vankilassa.

Ne meistä, jotka asumme korkean turvallisuuden sellialueilla, joudumme pelaamaan pelejämme vieläkin rajoitetummin, koska emme yksinkertaisesti pysty kuulemaan toisiamme kovin hyvin. Me pelaamme siten, että sovimme peliajan ja pelinjohtaja kysyy jokaiselta pelaajalta vuorollaan, mitä tämä aikoo tehdä. Koska huutamisesta ei ole apua, viestit sellistä toiseen kulkevat pienille paperilapuille kirjoitettuna ‘running line’a pitkin. Running line tarkoittaa pyykkinarua muistuttavaa narua, joka on sidottu keppiin, joka taas on tehty kiertämällä paperia kunnes siitä muodostuu noin metrin pituinen kiinteä keppi tai vapa. Viestin välittäminen tapahtuu siten, että viestin vastaanottaja heittää vavan ja narun käytävälle. Viestin lähettäjän tehtäväksi tulee omalla vavallaan ja siihen kiinnitetyllä koukulla “kalastaa” vastaanottajan narun. Koukku on yleensä tehty joko hammaslangasta tai kamman piikistä. Tämän jälkeen lähettäjä kinnittää vastaanottajan naruun viestin, jota kutsumme leijaksi, ja tämä puolestaan hinaa viestin omaan selliinsä. Kaikkeen tähän menee suunnilleen 15 sekunttia per viesti ja on meille aivan jokapäiväistä. Ajattelin kuitenkin selittää tämän teitä varten, jotka ette koskaan ole olleet muurien tällä puolen. Joka tapauksessa, kun pelinjohtaja on vastaanottanut kaikkien pelaajien vastaukset, hän pelaa koko kierroksen itsekseen, heittää nopaa (tai spinneriä) pelaajien puolesta ja kertoo lopuksi pelaajille miten kävi. Tietyissä tapauksissa pelinjohtaja saattaa lähettää jollekulle toisenkin viestin selvittääkseen jotain erityisen monimutkaista kohtaa. Rehellinen pelaaminen nousee varsinkin tässä pelitavassa erityisen tärkeään osaan ja pelaajien ainoana ilona näissä peleissä on lähinnä seurata oman hahmon kehitystä. Tosin juuri hahmon kehittyminen ja tasojen nouseminenhan ovat parasta mitä roolipeleillä on tarjota.

Ne meistä, joilla on hyvä tuuri päätyä samalle käytävälle toisten vankien kanssa, jotka joko pelaavat tai haluavat oppia pelaamaan roolipelejä ja joilla on mahdollisuus kommunikoida toistensa kanssa suullisesti, yleensä myös pelaavat täällä parhaat ja hauskimmat pelit. Vastaavasti korkean turvallisuustason selleissä peleistä ei saa yhtä paljoa iloa. Mutta tosi pelaajina me saamme aina jotenkin pelit pyörimään paikasta riippumatta.

Jos luulit, että tuota pahemmaksi pelaaminen ei voi mennä, olet väärässä. Me pelaamme myös postin välityksellä. En nyt puhu play-by-mail tyyppisistä peleistä, joissa pelaaja johtaa kuningaskuntaa ja tekee monenlaisia yleviä päätöksiä ylhäältä valtaistuimeltaan. Postipeleissä, joita jotkut täällä pelaavat, peli kulkee paljolti samalla tavalla kuin vapa-tekniikalla, mutta viive viestien välillä on vain pidempi. Minä itse vedän kampanjaa, joka perustuu vapaapainiin (johon olen myös kirjoittamassa D20-sääntökirjaa paraikaa), ja jota pelaa tällä hetkellä 12 henkilöä kirjeiden välityksellä ja muutama tyyppi oman käytäväni varrelta. Pelimme etenee reaaliaikaisesti, koska se sopii mielestäni parhaiten tosipohjaisiin peleihin kuten tähän. “Pay-Per-View”-tapahtumia järjestetään aina määräajoin ja minä vedän jokaisen pelin oli kyse sitten rautahäkkimatsista tai 25 henkilön eliminointi-taistelusta. Pelaajien tehtävänä on kirjoittaa minulle ennen jokaista peliä, mitä he aikovat tehdä ja mitä ovat suunnitelleet niin ringissä käytävän taiston varalle kuin takahuoneessa tapahtuvaksi. Yllättäen peli on osoittautunut suureksi hitiksi täällä meidän pelaajien kesken ja meillä on ollut todella hauskaa sitä pelatessa.

Teloitus

Viimeinen Donaldille lähettämäni kirje on päivätty 12.9.2004. Olin juuri saanut kuulla eräältä yhteiseltä ystävältämme Donaldin saaneen teloituspäivän, ja koska kirjeiden perillemenossa kaikkine tarkistuksineen saattaa kestää, kirje piti kirjoittaa saman tien. Kirjeessäni sanoin:

Donald, this could very well be my last letter to you. As I told you in one of my ealier letters, you really are a special person. I don’t know if I’ve told you, but when I asked for a pen friend from death row, I was sure I’d get some psycho axe murderer to write with. I’m so glad it was you. Not only are you a very intelligent/ interesting/ fun/ talented person, you have also changed my view of people on death row. Hey, it was you after all that gave me the idea to become Amnesty [International]’s death penalty coordinator.
I hope I could have helped you somehow out of this situation. Maybe I’ll be able to help others there in death row and it’ll be thanks to you. I promise I’ll continue fighting against DP, and I want you to know I’ll never forget you. And I’m going to miss you a lot.
What ever happens to you on October 12th, make sure you have made peace with everyone and especially yourself. If worst should happen, I know you’ll be fine since you are finally getting free from your cell. You’ll be going straight to Heaven and meet your dog King there. He’ll be there waiting for you just like Roope’s there for me.
And if it should happen that they let you live, you know I’ll be here waiting to hear from you.
Your friend forever,
Mia

Donald Aldrich teloitettiin 12.10.2004 Teksasissa.

Donald Aldrich päivää ennen kuolemaansa.

Donald Aldrich päivää ennen kuolemaansa.
(Kuvan on ottanut joku vankilan henkilökunnan jäsen sillä vankilaan ei saa tuoda omaa kameraa. Kuvan lähetti minulle yhteinen ystävämme, joka oli läsnä myös Donaldin teloituksessa.)

10.10. on Kansainvälinen kuolemanrangaistuksen vastainen päivä.
Voit tukea kuolemanrangaistuksen vastaista työtä tukemalla esimerkiksi Amnesty Internationalia.

800×600

Normal
0

21

false
false
false

FI
X-NONE
X-NONE

MicrosoftInternetExplorer4

st1\:*{behavior:url(#ieooui) }

/* Style Definitions */
table.MsoNormalTable
{mso-style-name:”Table Normal”;
mso-tstyle-rowband-size:0;
mso-tstyle-colband-size:0;
mso-style-noshow:yes;
mso-style-priority:99;
mso-style-parent:””;
mso-padding-alt:0cm 5.4pt 0cm 5.4pt;
mso-para-margin:0cm;
mso-para-margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:10.0pt;
font-family:”Times New Roman”,”serif”;}