VAROITUS:  Sisältää spoilereita sekä Sookie Stackhouse-kirjoista, että True Blood-sarjasta. 

Tämän vuoden keväällä julkaistiin Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse-sarjan romaani Dead Ever After. Kirjailijan mukaan sarjan kolmastoista osa on viimeinen ja näin ollen päättää Sookien tarinan. Kirjasarjan pohjalta on tehty myös HBO:n suosittu tv-sarja True Blood. True Blood on edennyt kuudenteen tuotantokauteen, joka esitettiin tänä kesänä. HBO on vahvistanut, että kesällä 2014 esitetään sarjan seitsemäs tuotantokausi ja tämä kausi jää sarjan viimeiseksi.

Kirjoilla ja tv-sarjalla on omat fanikuntansa ja toki on myös molempien fanittajia. Itse tutustuin ensin True Bloodiin kaverini suosituksesta ja jäin koukkuun. Ensimmäisen kauden jälkeen kävin ostamassa kirjasarjan ensimmäisen osan, Dead Until Darkin. Jo Dead Until Darkia lukiessa kävi selväksi, että vaikka True Blood pohjautuukin kirjasarjaan, nämä kaksi tarinaa poikkeavat toisistaan. Ja mitä pidemmälle kumpikin on edennyt, sitä enemmän on myös eroavaisuuksia.

Bon Tempsin kahdet kasvot

Definitely Dead-kirjan kansikuva

Definitely Dead-kirjan kansikuva

Molemmat pyörivät kirjasarjan päähenkilön ja kertojan, Sookie Stackhousen, ympärillä. Sookie on tarjoilija Merlotte’s baarissa, lousianalaisessa Bon Temps-nimisessä pikkukaupungissa. Sookie on myös telepaatti.  Niin True Bloodissa, kuin kirjoissakin, Sookie on alkujaan ehkä hieman naivi, mutta reipas ja päättäväinen parikymppinen nainen, joka muuttuu ajan ja hänen elämässään tapahtuneiden asioiden ansiosta ehkä hieman turhautuneeksi ja pessimistiseksi. Pääosin Sookie on kirjoissa ja televisiossa hyvin samanoloinen.  Mielestäni ratkaiseva ero löytyy Sookien ”keijukyvyissä”.  Kirjasarjan kuudennessa osassa (Definitely Dead) Sookie saa tietää, että hän on osittain keiju. Tämä varmistuu kahdeksannessa kirjassa From Dead To Worse  Sookien tavatessa isoisoisänsä Niallin, joka on keiju. Kirjoissa  Sookien osakeijuus ilmenee lähinnä siinä, että hän tuoksuu vampyyreille ja muille yliluonnollisille olennoille erilaiselta, kuin tavalliset ihmiset. True Bloodissa keijuperinnöllä selitetään telepaattiset kyvyt (jotka kirjoissa kyllä liittyvät kautta rantain asiaan, mutta ovat toisenlaista verenperintöä) ja Sookie yhtäkkiä kehittää yliluonnollisia kykyjä, hän pystyy sinkoamaan käsistään energiaa, ”keijuvaloa”.

Sekä tv-sarjan, että kirjojen juonikuviot pohjautuvat osittain Sookien rakkauselämään. Aluksi vampyyri Bill Comptonin kanssa, sitten toisen vampyyrin, Eric Northmanin kanssa. Vampyyreiden kanssa seurustelu ei ole sieltä vaarattomimmasta päästä, vihamiehiä löytyy niin ihmisistä, kuin toisista vampyyreista. Billin ja Ericin hahmot pysyvät melko yhdenmukaisina  molemmissa todellisuuksissa. Tosin Billistä ei tule kirjoissa Lousianan kuningasta, saatika Lilithin profeettaa, sillä koko Lilith-kuvio esiintyy vain tv-todellisuudessa.

True Bloodissa on paljon hahmoja, jotka eivät esiinny kirjoissa. Esimerkiksi Jessica, Billin ”lapsi”, esiintyy vain televisiosarjassa.  Tai viimeisimmän tuotantokauden vampyyrikeiju Warlow. Vastavuoroisesti kirjoissa on paljon hahmoja, jotka eivät esiinny lainkaan sarjassa. Kuten Sookien noitaystävä Amelia, Sookien puolikeiju isoeno Dermot  sekä ihmistiikeri Quinn, jonka ilmestymistä olen turhaan odottanut kuuden tuotantokauden verran. (Ehkä seuraavalla tuotantokaudella, jooko HBO?) Niin, ja tietenkin Elvis/Bubba.  Monet hahmot ovat tv-todellisuuteen siirryttyään muuttuneet kovin erilaiseksi kirjaminästään. Toiset hyvään suuntaan, toiset huonoon. Tv-Arlene on huomattavasti miellyttävämpi ihminen, kuin kirja-Arlene.  Kirjoissa Andy Bellefleur ei ole vampyyriveriaddikti, kuten sarjassa. Steve Newlinista ei tule kirjoissa vampyyria, toisin kuin sarjassa. Täysi kakkiainen hän on kyllä molemmissa. Myöskään Tarasta ei tule vampyyria kirjoissa. Sekä kirja-Taralla, että tv-Taralla on molemmilla rankka lapsuus ja molemmat tapailevat jossain vaiheessa väkivaltaista vampyyria. Kirja-Tara, vaikka onkin aika tomera tapaus, ei kuitenkaan ole niin katkera ja aggressiivinen, kuin tv-Tara. Kirjoissa Lafayette kuolee ensimmäisen kirjan lopussa/toisen kirjan alussa. Sarjassahan Lafayettella on melko isokin rooli. Vaikka monen hahmon muuttuminen True Bloodia varten minua ärsyttääkin, Lafayetten kohdalla olen tykännyt muutoksesta, sillä herra on aika symppis hahmo. Jos nyt unohtaa sen huumeiden diilaamisen.

Kirjasarjan neljännen osan, Dead To The Worldin, kansikuva.

Kirjasarjan neljännen osan, Dead To The Worldin, kansikuva.

Juonikuvioiden eroissa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, jos osaa ottaa True Bloodin ja kirjat eri tarinoina. Joita ne kyllä hyvin vahvasti ovatkin. Tv-sarja ja kirjat ovat ikäänkuin kaksi rinnakkaistodellisuutta. Neljänteen tuotantokauteen asti True Bloodin juoni seurailee suht löysästi kirjojen juonia. Ensimmäinen tuotantokausi ehkä tarkimmin. Toinen tuotantokausi pohjautuu osittain kirjasarjan toiseen osaan Living Dead In Dallas. Tosin tähän tuotantokauteen on ujutettu hahmoja myöhemmistä kirjoista, kuten esimerkiksi kuudennessa kirjassa ensimmäisen kerran esiintyvä Lousianan vampyyrikuningatar. Toisessa tuotantokaudessa on kaksi pääjuonta, joista toiseen liittyy keskeisesti mainadi, jonka nimi sarjassa on Maryann. Kirjoissa tämä mainadi on nimeltään Callisto. Toiseen liittyy Fellowship of the Sun ja vampyyri nimeltä Godric, joka nimetään Ericin tekijäksi. Kirjoissa Godric on toki vanha, mutta muuten suht random vampyyri ja Ericin tekijä on ihan toinen vampyyri. Kolmas tuotantokausi  pohjautuu kolmanteen kirjaan, Club Deadiin ja siihen on otettu mukaan elementtejä Dead To The Worldistä, joka on neljäs kirja, sekä parista myöhemmästä kirjasta. Kolmannella kaudella sarjan tarinaan tulee mukaan ihmissudet. Neljäs tuotantokausi  pohjautuu löyhästi neloskirjan pääjuoneen, eli  Shreveportissa kokoontuviin noitiin sekä Sookien ja noitien loitsun vuoksi muistinsa menettäneen Ericin romanssiin. Kirjassa kyse on enempi vallanjanoisista ihmissusinoidista, jotka haluavat ottaa Shreveportin haltuunsa, sarjassa taas vihaisesta hengestä, joka käyttää yksittäistä noitaa koston välikappaleena. Neljännessä ja viidennessä kirjassa Jasonista, Sookie veljestä, tulee ihmispantteri puremien seurauksena. Tämä kokemus kasvattaa Jasonia ja on mielestäni tärkeä tapahtuma hahmon kehityksessä. Siksi itseäni harmitti, ettei HBO vienyt sivujuonta loppuun asti, vaikka käsittelikin Jasonin ja Chrystalin suhdetta sekä ihmispantteridraamaa .

Henkilökohtaisesti pidän enemmän kirjoista, joten monesti sarjaa katsoessa olen kiristellyt hampaitani, kun jokin ei olekan sitä, mitä odotin. Tästä syystä melkein pesin käteni True Bloodista viidennen tuotantokauden aikana. Kauden pääjuoneen liittyvä Lilithin kultti ei, kuten aiemmin jo mainitsin, liity kirjoihin mitenkään. Ericin ”sisko” Nora ei esiinny kirjoissa lainkaan. Terry ja Arlene lähinnä tuntevat toisensa Merlotte’sin kautta, mutta siihen se jääkin. Muutenkaan vitoskaudella ei tunnu olevan mitään tekemistä  kirjojen kanssa. Ainoa asia, joka rimaa hipoen lähentelee kahdeksannetta kirjaa, From Dead To Worsea,  on Alciden nousu Shreveportin ihmissusien laumanjohtajaksi.

En ollut varma haluanko katsoa sarjan kuudennen tuotantokauden, mutta päätin sen vertailun vuoksi katsoa. Se oli paljon parempi, kuin edellinen kausi. Vaikka suurimmaksi osaksi kauden juonella ei ollut taaskaan mitään tekemistä kirjojen kanssa. Niall, Sookien ja Jasonin keiju-isoisoisä tulee mukaan kuvioihin kuudennella kaudella Jasonin kautta. Kirjoissa hän tapaa ensin Sookien eikä ole kiinnostunut Jasonista, sillä Jason muistuttaa Niallin toista poikaa Dermotia, joka ei ole Niallin suosiossa. Yhteistä on myös se, että Sookien ja Jasonin vanhemmat kuolivat ”onnettomuudessa”, jonka aiheutti Niallin vihamies. Warlow tosin ei esiinny kirjoissa lainkaan. Vampyyrien ”keskitysleiriä” ei kirjoissa ole eikä Sookie päädy yhteen Alciden kanssa.

Dead Ever After

Lisa Desiminin kansi Harrisin Dead Ever After-kirjalle.

Lisa Desiminin kansi Harrisin Dead Ever After-kirjalle.

Kirjasarjan todellisuudessa Sookien ja kumppaneiden elämä on mennyt kovin erilailla. Toki kolmeentoista kirjaan mahtuu myös enemmän, kuin kuuteen tuotantokauteen. Kirjoissa Shreveportin ihmissusilauma on hieman erilainen ja koska Sookie on Lauman Ystävä, on Sookie myös enemmän tekemisissä ihmissusien kanssa. Keijut ovat myös hieman erilaisia sarjaan verrattuna ja ovat enemmän mukana Sookien elämässä, kuin True Bloodissa. Claude on keskeisempi hahmo kirjoissa ja itseasiassa asuu Sookien talossa parin kirjan ajan, kuten myös Dermot. Sitä ennen Sookien luona asuu myös Amelia, joka ei sarjassa esiinny lainkaan. Sookie kasvaa ihmisenä, kehittyy telepaattina, kohtaa monenlaisia suruja ja myös iloja. Hän etenee Merlotte’s-baarin tarjoilijasta osaomistajaksi. Kivikkoisesta rakkauselämästä huolimatta, tai ehkä sen takia, Sookiesta tulee Ericin vaimo. Vaikkakin vain yliluonnollisten silmissä.

Miten Sookien tarina sitten päättyy? Sookie Stackhouse-sarjan (viralliselta nimeltään Southern Vampire Mysteries) viimeisessä osassa Sookie totuttelee asumaan jälleen tyhjässä talossa, ilman keiju-sukulaisiaan. Välit Samiin ovat nihkeät, vaikka Sookie on juuri pelastanut Samin hengen. Välit Ericiin ovat viilenneet, kiitos Ericin edesmenneen tekijän, joka ennen kuolemaansa oli ehtinyt kihlata Ericin Oklahoman vampyyrikuningattarelle. Ja vihamiehet, joita Sookie on onnistunut hankkimaan, suunnittelevat kostoa.

Dead Ever After on kirjoitettu erilailla kuin aiemmat sarjan kirjat. Edellisissä kirjoissa Sookie on ollut tarinan ainoa kertoja, joten kirjojen tapahtumat ovat välittyneet vain hänen kokemuksensa kautta. Mitä Sookie ei tiedä, sitä ei lukijakaan tiedä. Siksi oli hämmentävää alkaa lukemaan Dead Ever Afteria, sillä tarinan kertoja olikin yhtäkkiä ”kaikkitietävä kertoja” eikä Sookie. Kaikkitietävä kertoja pohjustaa tarinaa, kertomalla Sookien vihamiesten aikeista. Sitten yhtäkkiä kerronta siirtyykin tuttuun tapaan Sookielle. Ja sitten taas kaikkitietävälle. Kertoja vaihtelee muutamaan kertaan kirjan aikana. Aikaisemmista kirjoista poiketen lukija tietääkin nyt etukäteen, mitä Sookien päänmenoksi suunnitellaan. Vaikka tämä paikoitellen toimiikin, on mielestäni kummallista, että kirjasarjan viimeinen kirja ei vastaa aiempia. Toisaalta on tylsää tietää etukäteen, mitä kohta on tapahtumassa. Toisaalta ymmärrän, että toisilleen tuntemattomien vihamiesten yhteenlyöttääntyminen oli ehkä helpompi selittää näin, kuin säästää selitykset viimeisille sivuille.

Dead Ever After tarjoaa Sookielle ja hänen läheisilleen onnellisen lopun. Mutta ei ehkä sitä onnellista loppua, jota monet toivoivat. Suhde Ericiin loppuu ja Bill on menneen talveen lumia. Johtuneeko shippaajien pettymyksestä vai vaan sarjan fanien luopumisen surusta, vaiko molemmista, mutta kirjan ilmestyttyä Harris sai mm. tappouhkauksia. Oli niin tai näin, mielestäni Harrisin oli hyvä lopettaa kirjasarja tähän. Parissa viimeisessä kirjassa Sookie alkoi olla väsynyt, kärttyinen ja kyyninen. Dead Ever Afterin loppu antaa lupauksen vanhasta, myönteisemmästä Sookiesta.

Ai niin, entä sekä True Bloodin, että kirjasarjan paras hahmo Pam?  Pamilla on kaikki hyvin.

Charlainen Harris – Dead Ever After:

Ihan söpö naapurin tyttö.

Ihan söpö naapurin tyttö.