Sunnuntaina 7. päivä heinäkuuta Finnconissa käytiin mielenkiintoinen paneelikeskustelu otsikolla ”Kriitikot vastaan bloggarit: kenellä on oikeus kirjoittaa kritiikkiä?” Lavalla aiheesta väittelivät ja keskustelivat  suomalaisesta spefiskenestä ponnistavat ammattimaiset kirjallisuuskriitikot Markku Soikkeli ja Vesa Sisättö sekä niin ikään spefiin erikoistuneet kirjabloggarit Liina Poropudas ja Anmari Viljamaa. Keskustelua lietsoi ja suitsi puheenjohtajan ominaisuudessa Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja ja kriitikko Jussi Ahlroth.

Finnconissa käyty paneelikeskustelu voidaan nähdä jonkinlaisena itsenäisenä jatko-osana alkukesästä kirjablogisteja puhuttaneeseen toimittaja Antti Bergin Helsingin Sanomien NYT-liitteesen kirjoittamaan juttuun ”Bloggarit ovat kustantamoiden uusia bestiksiä”.

Paneelikeskustelun aluksi vastakkain asetetut ammattikriitikot Soikkeli ja Sisättö sekä bloggarit Viljamaa ja Poropudas kävivät leikkimielisen ja argumenteiltaan tarkoituksellisesti provokatiivisen väittelyn, joka esitteli yleisölle kätevästi ammattikriitikkojen ja bloggarien välisen vastakkainasettelun ainekset.

Yksinkertaistaen voisi tiivistää, että ammattikriitikot pelkäävät, etteivät blogistit noudata ”kritiikeissään” samoja journalistisen riippumattomuuden periaatteita kuin ammattikriitikot vaan kirjakustantamoiden harrastama kosiskelu voi vaikuttaa heidän mielipiteisiinsä. Samaan aikaan kirjabloggareiden arvovallan arvioidaan kirja-arvostelijoina nousseen samantasoiseksi tai jopa korkeammaksi kuin ammattikriitikoiden niin, että lukeva yleisö tekee ostopäätöksensä bloggarien suositusten perusteella. Ammattikriitikot voivat myös kyseenalaistaa harrastuksekseen kirjoittavien bloggareiden kyvyn ylipäätään kirjoittaa taidekritiikin parhaiden perinteiden mukaisia kritiikkitekstejä, joissa tulisi itse teoksen arvioinnin lisäksi esimerkiksi arvioida teoksen suhdetta muuhun alan kirjallisuuteen ja avata lukijalle arvosteltavan teoksen ja muiden teosten välisiä yhteyksiä, joita keskiverto lukija ei välttämättä itse huomaa.

Bloggarien näkökulmasta taas kirjallisuuskriitikot saattavat näyttäytyä vanhakantaisina, norsunluutornistaan pyhän kritiikin perinteen puhtautta valvovina tekopyhinä auktoriteetteina, jotka eivät halua myöntää olevansa itsekin arvioissaan subjektiivisia ja erilaisille vaikutuksille alttiita. Bloggarien näkökulmasta ammattikriitikot ovat perusteettomasti mustasukkaisia kustantamoiden blogisteille järjestämistä tapahtumista ja tarjoamista arvostelukappaleista – kutsutaanhan ammattikriitikotkin kirjanjulkistamistilaisuuksiin ja saavathan hekin ilmaiset arvostelukappaleensa.

Väittelyosuuden jälkeen panelistit siirtyivät keskustelemaan aiheesta hieman neutraalimmin ja molempien osapuolien näkemykset tuntuivat lähentyvän. Kommentoin seuraavaksi omien mielipiteideni kautta jotakin keskustelun keskeisiä aiheita.

Arvostelukappalekäytännön perinne

Ilmaisten arvostelukappaleiden tarjoaminen median käyttöön on pitkä perinne. Kirjakustantamoiden tapauksessa yleensä jo kirjailijan kanssa solmitussa kustannussopimuksessa määritellään, että tietty osa painoksesta varataan arvostelukappaleiksi, joita kustantamon on velvollisuus tarjota kriitikoille. Vastaavaa tapaa seuraavat myös esimerkiksi pelifirmat ja levy-yhtiöt, jotka myös toimittavat uutuusjulkaisuistaan medialle arvostelukappaleita sekä elokuvatuotantoyhtiöt ja –levittäjät, jotka yleensä järjestävät medialle uudesta elokuvasta ennakkonäytöksen, teatterit ja museot jne. jotka myös voivat järjestää medialle erillisiä näytöksiä/näyttelykierroksia tai päästää pressikortin omaavat medianedustajat näytöksiinsä/näyttelyihinsä ilmaisiksi. Myös erilaisista markkinoille saatettavista uutuustuotteista design-esineistä elektroniikkaan tarjotaan medialle ilmaisia testikappaleita.

Perinteinen arvostelukappalekäytäntö palvelee sekä teoksen tai tuotteen julkisuuteen saattavaa tahoa että mediaa. Vaikkapa keskiverto aikakauslehden toimitukselle tulisi kohtuuttoman kalliiksi, jos toimituksen pitäisi maksaa omasta budjetistaan kaikki lehdessä arvosteltavat ja esiteltävät teokset tai tuotteet. Käytännössä tällöin vain hyvin harvoja teoksia ja tuotteita arvosteltaisiin mediassa, mikä ei tietenkään olisi tuottajan edun mukaista. Kun kaikki tuottajat tarjoavat omia teoksiaan ja tuotteitaan medialle ilmaiseksi, tilanne on myös eri tuottajien välillä periaatteessa tasa-arvoisempi kuin, jos media joutuisi maksamaan arvostelukappaleistaan. Tällöinhän esimerkiksi teoksen hinta tai se kuinka suosittu/odotettu teos on vaikuttaisi kohtuuttomasti siihen, saisiko se julkisuutta.

Perinteisesti arvostelukappaleita on luovutettu ammattimaisille toimittajille ja kriitikoille – siis sellaisille kirjoittajille, jotka edustavat jotakin vakiintunutta mediaa, ovat todennäköisesti joko Journalistiliiton tai Arvostelijain liiton jäseniä ja yleensä myös alalle koulutettuja. Vakiintuneita medioita edustavien kirjoittajien voidaan edellyttää noudattavan journalistista etiikkaa, jonka periaatteisiin kuuluu, ettei minkäänlaisten henkilökohtaisten tai taloudellisten kytkösten saisi antaa vaikuttaa vaikkapa kirjallisuuskritiikin sisältöön. Hyvän journalistisen tavan mukaan kriitikon tai toimittajan tulee esimerkiksi evätä itsensä arvostelemasta oman kaverinsa taiteellista teosta.

Arvostelukappaleita toimitetaan median edustajille ja toimituksille sekä pyynnöstä että pyytämättä. Hyvään journalistiseen tapaan kuuluu, että erikseen julkaisijalta pyydetyistä arvostelukappaleista myös julkaistaan arvostelu kohtuullisen ajan kuluessa ja arvostelun julkaisuajankohta saatetaan julkaisijan tietoon. Sen sijaan julkaisijan pyytämättä lähettämiä arvostelukappaleita ei tarvitse välttämättä mitenkään noteerata, jos toimitus/toimittaja ei satu niistä kiinnostumaan tai pidä niitä julkaisunsa linjan mukaisina.

Arvostelun kirjoittanut toimittaja tai kriitikko saa yleensä halutessaan pitää työtään varten saamansa arvostelukappaleen itsellään ikään kuin luontaisetuna. Joillakin toimituksilla saattaa myös olla oma kirjasto, johon arvostelukappale tulee toimittaa niin, että sitä voidaan myöhemmin käyttää esimerkiksi lähdeteoksena. Mikäli julkaisija niin erikseen pyytää, arvostelukappale voidaan myös palauttaa, mutta tämä on varsin harvinaista.

Kenellä on oikeus arvostelukappaleeseen?

Pakkaa on alkanut viime vuosina sekoittaa se, että julkaisijat – esimerkiksi kirjakustantamot, mutta myös levy-yhtiöt ja pelifirmat – ovat alkaneet tarjota ilmaisia arvostelukappaleita myös bloggareille. Bloggarit eivät yleensä ole ammattikriitikoita tai -journalisteja vaan edustavat ennemminkin tavallisia kuluttajia. Bloggareita ei myöskään lähtökohtaisesti sido mikään ammatillinen etiikka tai itsesäännöstelyinstituutio. Näin ollen bloggarit eivät välttämättä noudata niin sanottua hyvää journalistista tapaa vaan voivat esimerkiksi ylistää blogissaan oman bestiksensä taiteellista teosta.

Koska bloggarilla ei ole kritiikin kirjoittamiseen ammatillista koulutusta tai työnantajan tarjoamaa ohjausta, voidaan myös ajatella, että bloggari on ammattikriitikkoa alttiimpi vaikkapa kirjakustantamon harrastamalle lobbaukselle. Voidaan ajatella, että bloggari voi esimerkiksi olla pelkästään saamastaan ilmaisesta arvostelukappaleesta niin otettu, että kokee ”velvollisuudekseen” kiitellä ja ylistää lahjaksi saamaansa teosta. Viileän objektiivisen arvostelun kirjoittaminen ei sitä paitsi edes lähtökohtaisesti oikein istu perinteisen blogin formaattiin – blogihan on formaattina hyvin subjektiivinen, perinteisen blogikirjoituksen ikään kuin kuuluukin olla kirjoittajan persoonasta kumpuavaa päiväkirjamaista tekstiä, jossa eritellään omia mielipiteitä ja tunteita omista lähtökohdista.

Pitäisikö ilmaisten arvostelukappaleiden jakaminen ”amatööreille” tai jopa krtiikkitekstien julkaiseminen blogeissa siis kieltää? Itse näkisin, ettei tämä ole järkevä tai mahdollinen lähestymistapa. Nykyaikaiseen mediayhteiskuntaan kuuluvalta lukijalta on voitava edellyttää, että hän arvioi harrastajan blogissa ja ammattimaisesti toimitetussa mediakontekstissa julkaistua tekstiä osittain eri lähtökohdista. Blogiarvostelun tulisi olla painoarvoltaan vastaava kuin esimerkiksi lukijan tutun tai kaverin teoksesta esittämän arvion. Lukijan tulee ymmärtää, että blogaaja ei erittele teosta ammattimaisista lähtökohdista vaan ilmaisee oman, tunneperustaisen mielipiteensä. Lukijan valittavaksi myös jää, luottaako hän omissa kulutusvalinnoissaan ennemmin ammattikriitikon vai blogistin enemmän tai vähemmän mutu-tyyliseen arvioon teoksesta.

Kritiikki vai jotain muuta?

Finnconin paneelikeskustelussa virisi myös ajatus siitä, että monet kirjabloggarit eivät itse asiassa ehkä oikeastaan edes kirjoita varsinaisia ”kritiikkejä”, ainakaan siinä merkityksessä kuin miten kritiikki ymmärretään taidetutkimuksen kontekstissa tai Arvostelijain liiton määritelmässä. Sekä blogistit Poropudas että Viljamaa arvioivat itse kirjoittavansa ennemminkin jonkinlaisia ”lukukokemuksen kuvauksia” tai ”kirjaesittelyjä” kuin varsinaisia kritiikkejä.

Mietin itse, että bloggarit tarttuvat ehkä usein kritiikin termiin ja formaattiin, koska se on meille kaikille mediasta tuttu. Hedelmällisempää kuin puolivillaisten mutu-kritiikkien kirjoittaminen voisi kuitenkin olla blogeille ominaisempien kulttuurikommentäärimuotojen hyödyntäminen ja kehittäminen. Blogaajan kannattaisi miettiä ja eritellä myös lukijoilleen, mitä tekstiformaattia hän pyrkii kirjoittaessaan toteuttamaan. Monet kirjablogit ovat ehkä ennemminkin lukupäiväkirjoja kuin kirjallisuuskritiikkikokoelmia. Arvostelun sijaan bloggari voisi tähdätä myös esimerkiksi ”analyysin” tai ”esseen” kirjoittamiseen kokemastaan teoksesta.

Ainakin minulle itselleni tämä oli hyvinkin havahduttava ajatus; jatkossa käytän varmaan omista blogiteksteistäni entistä harvemmin ja harkitummin termiä ”arvostelu” tai ”kritiikki”, ja keskityn sen sijaan kehittämään muita tapoja arvoida tai esitellä erilaisia kulttuuriteoksia blogimuodossa. Uskoisin, että Nörttityttöjen voisi olla hyvä myös laajemmin keskustella siitä, milloin haluamme käyttää tämän blogin teksteistä määritelmää ”arvostelu” ja millaiset sisältökriteerit ”arvostelun” tulisi täyttää.

Lisää läpinäkyvyyttä

Finnconin paneelikeskustelussa päädyttiin myös siihen johtopäätökseen, että koska kustantajat tarjoavat blogisteille enenevässä määrin arvostelukappaleita ja mahdollisesti myös muuta ”mukavaa” kuten erilaisia tapahtumia, tulee lukijoiden voida edellyttää, että blogistit tekevät tällaiset ”sidoksensa” entistä vahvemmin näkyviksi.

Jos esimerkiksi kaikkien blogissa olevien ”kirja-arvostelujen” alkuun on selkeästi merkitty, onko blogisti saanut arvosteltavan kappaleen ilmaisena arvostelukappaleena vai ostanut sen omilla rahoillaan vai lainannut sen kirjastosta, lukija voi itse tekstejä lukiessaan arvioida, tuntuuko arvosteltavan teoksen lähde vaikuttavan siihen, miten blogisti siitä kirjoittaa. (Vakiintuneiden tiedotusvälineiden piirissä vastaava ei ole tarpeellista, koska kaikki arvosteltavat teokset joka tapauksessa ovat oletusarvoisesti ja näin ollen tasa-arvoisesti ilmaisia arvostelukappaleita.)

Samalla logiikalla voidaan edellyttää, että jos blogisti esimerkiksi arvioi henkilökohtaisen ystävänsä teosta blogissaan, tämä yhteys on vähintäänkin tehtävä tekstissä selväksi. Journalistisen etiikan rinnalle olisikin ehkä aika luoda ”blogistinen etiikka” eli jonkinlaiset bloggareiden kunnioittamat yhteiset sopimukset siitä, millaisia eettisiä pelisääntöjä blogistien tulee teksteissään noudattaa.

Vahvempaa läpinäkyvyyttä ajaa tällä hetkellä myös Asiakasmarkkinointiliitto (ASML), joka laatii parasta aikaa blogimarkkinointia koskevaa ohjeistusta, josta toivotaan muodostuvan kaikkia blogisteja eettisesti sitova itsesäätelysopimus. ASML:n blogimarkkinoinnin ohjeistusluonnoksessa linjataan, että jos blogaaja on saanut blogikirjoitukseensa liittyen joltakin taholta taloudellista hyötyä, joka voi olla ” rahaa tai erilaisia rahanarvoisia etuja kuten tuotteita, palveluita, lahjakortteja, matkoja, kutsuja, tuote- tai palvelutukea, näkyvyyttä” tästä tulee blogitekstissä informoida (ASML:n erikseen ohjeistamalla tavalla).

Ilmaisia arvostelukappaleita ei suhteessa journalistiseen sisältöön perinteisesti katsota journalistin tai toimituksen nauttimaksi ”taloudelliseksi hyödyksi”, mutta koska arvostelukappalekäytäntö ei blogien kohdalla vielä ole kovin vakiintunut, olisi ASML:n ohjeistuksen hengessä varmasti paikallaan, että blogistit toisivat avoimesti esille myös sen, perustuuko teksti ilmaiseen arvostelukappaleeseen – saatika onko blogistilla julkaisijaan muita sidoksia eli onko blogisti esimerkiksi osallistunut julkaisijan järjestämiin tilaisuuksiin tms.

Tässä suhteessa myös Nörttitytöillä on petraamisen varaa ja ehdotankin, että laadimme jatkossa entistä selkeämmän käytännön siitä, että esimerkiksi peli- ja kirja-arvostelujen kohdalla tuodaan heti aluksi selkeästi esille, onko arvostelija vastaanottanut arvostelun tehdäkseen ilmaisen arvostelukappaleen – tai muuta sellaista, mikä voidaan mieltää ”taloudelliseksi hyödyksi”.

Kaiken kaikkiaan uskon, että tämä kirjallisuusblogeista liikkeille lähtenyt keskustelu tulisi laajentaa käsittelemään blogauksen pelisääntöjä ja käytäntöjä yhä laajemmin. Blogit ovat koko ajan merkittävämpi toimija mediakentässä ja näin ollen blogistien tulisi myös kantaa luomastaan sisällöstä entistä voimakkaammin eettistä vastuuta – siitäkin huolimatta, etteivät blogistit yleensä ole ammattikirjoittajia tai –toimittajia. Yhdessä keskustellen pystymme varmasti luomaan käytäntöjä ja hyviä toimintatapoja, jotka ovat oikeudenmukaisia niin blogikirjoittajia, bloginäkyvyydestä kiinnostuneita kaupallisia osapuolia, blogien kokoajan kasvavaa yleisöä kohtaan kuin perinteistä mediaakin kohtaan.