– mutta miksi?

Jane Austen

Jane Austen.
Evert Duykinck [Public domain], via Wikimedia Commons

Pitkänlinjan Austen-geekinä lupauduin hulluuksissani kirjoittamaan Nörttityttöihin jotain populaarikulttuurisista Austen-adaptaatioista ja -viittauksista. Heti alkuunsa on kuitenkin tunnustettava, että tehtävä on likipitäen mahdoton.

1700-1800-lukujen vaihteessa eläneen brittikirjailijan tuotanto ei ole suuren suuri. Austen sai elinaikanaan valmiiksi vain kuusi romaania. 1900- ja 2000-luvuilla hänen tuotannostaan tehtyjen TV- ja elokuva-adaptaatioiden määrä on huima, puhumattakaan erilaisista pienemmistä ja löyhemmistä intertekstuaalisista viittauksista. Tämä yksittäinen blogipostaus on vääjämättä vain pintaraapaisu Austen-hypestä. Pyrinkin kaiken karvaisen adaptaatioden laajan esittelyn sijaan pohtimaan kysymystä, miksi Jane Austen on niin kovin pinnalla 2000-luvun populaarikulttuurissa.

Ehkä se johtuu Colin Firthin märästä paidasta…

Vahvimmin aikamme populaarikulttuurissa on edustettuna Austenin romaaneista Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and Prejudice, 1813), jonka adaptaatiosta tunnettaneen parhaimmin vuonna 1995 valmistunut BBC:n TV-sarjaversio (kyllä, se jossa Colin Firth esittää Darcyä)Janeausten.org-sivusto on listannut kätevästi kaikki “virallisemmat” Austen-adaptaatioelokuvat ja -televisiosarjat. Listasta käy ilmi, että erilaisten Austen-adaptaatioden ja eteenkin modernisaatioiden ilmestymistahti on kääntynyt huimaan nousuun 2000-luvulla. Trendin aloittajana voitaneen kiistatta pitää Bridget Jonesin päiväkirjaa, ja eteenkin Helen Fieldingin vuonna 1996 julkaistuun romaaniin perustuva vuonna 2001 julkaistua Sharon Maguiren ohjaamaa elokuvaa.

Kuuluisa märkäpaita-kohtaus BBC:n Pride & Prejudice -TV-sarjasta vuodelta 1995.

Bridget Jonesin päiväkirja on itsessään juoneltaan Ylpeyden ja ennakkoluulon moderni adaptaatio. Niin ovat toisaalta lukemattomat muutkin post-austenilaiset romanttiset naistenkirjat (esimerkiksi Harlekiini-pokkareissa Ylpeyden ja ennakkoluulon juonikaava on toisinnettu uskollisesti satoja kertoja), mutta Helen Fielding myös tuo esikuvansa tekstissään näkyväksi – siinä määrin, että Bridget Jonesin päiväkirjaa voi käsitellä yhtenä pitkänä intertekstuaalisena viittauksena. Jopa Bridgetin opponentti ja rakkauden kohde on nimeltänsä Darcy. Vitsi nousee uudelle tasolle Bridget Jones -elokuvissa, jossa Bridgetin darcymäistä rakastettua Mark Darcy näyttelee itse Mr. Darcy – ei kun siis Colin Firth.

Ylpeydestä ja ennakkoluulosta on tehty monta televisiosarja- ja elokuva-adaptaatiota jo ennen vuotta 1995, mutta juuri tämä Andrew Daviesien käsikirjoittama BBC-versio on saavuttanut Austen-fanien keskuudessa suorastaan kanonisoidun aseman. Sarja onnistuu samanaikaisesti olemaan Austenin alkuperäisteokselle esimerkiksi dialogin osalta äärimmäisen uskollinen, mutta samalla sarjaan on kuitenkin saatu riittävästi modernia tvistiä, joka tekee pukudraaman nyky-yleisölle samaistuttavaksi.

Andrew Daviesin kyky elävöittää Austenia tiivistyy niin sanottuun “järvikohtaukseen”, jonka Davies lisäsi yhtenä harvoista kohtauksista sarjaan Austenin alkuperäistekstin ulkopuolelta. Tässä brittiläisen televisiohistorian kenties muistetuimmassa kohtauksessa  Mr. Fitzwilliam Darcya eli tarinan päähenkilön Elizabeth Bennetin rakkausintressiä ja opponenttia näyttelevä Colin Firth tulee yllättäen kartanonsa Pemberleyn maisemissa Elizabethiä vastaan – puolipukeissa eli tarkemmin sanottuna märässä puuvillaapaidassa.

Kohtaus sijoittuu Elizabethin ja Darcyn rakkaustarinan kannalta käänteen tekevään kohtaan. Kylmäkiskoiselta vaikuttaneeseen Darcyn alkujaan ennakkoluuloisesti suhtautuneen ja ilkeitä juoruja kuunnelleen Elizabethin käsitys Darcyn luonteesta on alkanut uusien tietojen valossa muuttua. Omassa ympäristössään eli kotikartanossaan Darcy näyttäytyy Elizabethille aivan uudessa valossa: rennompana, aidompana ja ikään kuin “alastomampana” versiona itsestään. Juuri tätä muutosta visualisoidakseen Davies kirjoitti Darcyn ilmestymään Elizabethille kirjaimellisestikin lähes tulkoon alasti. Kohtausta on syytetty anakronistisuudesta, sillä Austenin ajan nainen tuskin olisi suhtautunut herrasmiehen odottamattomaan vähäpukeisuuteen niin häkeltymättömästi kuin Jennifer Ehlen näytelemä Elizabeth Bennet. Draamallisesti kohtaus on kuitenkin varsin oivaltava.

Davies on väittänyt, ettei tarkoittanut kohtausta alkujaan eroottiseksi vaan koomiseksi. Miljoonat sarjaa katsoneet naiset ovat kuitenkin kokeneet kohtauksessa kiistämättömän eroottisen latauksen. Kohtauksen asetelma on itse asiassa varsin ainutlaatuisesti tyypillistä heteronormatiivista konventiota rikkova: vähäpukeisena yllätetty mies on naisen erotisoivan katseen objekti. Kohtausta on pidetty feministisesti voimauttavana, ja se on epäilemättä toisintunut lukemattomien naisten fantasioissa. Näyttelijä Colin Firthin legendaarinen kohtaus kiidätti maailmanmaineeseen, joka epäilemättä on välillä käynyt riesaksikin. Bridget Jonesin päiväkirjan DVD-ekstraksi päätynyt kohtaus, jossa Bridget haastattelee Colin Firthiä, kuvaa hauskasti 1990-luvun Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan fanien suhdetta “siihen kohtaukseen”:

Itse asiassa huomattava osa 2000-luvun popkulttuurista Jane Austen -viitauksista on tarkemmin ottaen viittauksia tähän nimenomaiseen järvikohtaukseen tai vuoden 1995 adaptaatioon yleisemmin. Kohtaus on toisinnettu entistä rohkeampina versioina sekä vuoden 2005 Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnissa että Ylpeyttä ja ennakkoluuloa modernisoivassa Lost in Austen -minisarjassa vuodelta 2008. Colin Firth itse näyttelee kohtauksesta koomisen toisinnon vuonna 2007 ilmestyneessä Tyttökoulu St. Trinian -elokuvassa.

… tai runotyttöjen kasvukivuista

Austenin ja eteenkin Ylpeyden ja ennakkoluulon kukoistus 2000-luvun populaarikulttuurissa johtuneekin suurelta osalta siitä, että vuoden 1995 Ylpeyttä ja ennakkoluuloa uudestaan ja uudestaan katsoneiden austen-tyttöjen sukupolvet ovat aikuistuneet. Bridget Jonesin tapaan myös oiva Lost in Austen käsittelee yhteen törmäystä modernin deittailukulttuurin ja austenilaisten romanttisten odotusten välillä.

Lost in Austenissa Amanda, junttipoikaystäväänsä kyllästynyt, mielestään väärälle vuosisadalle syntynyt epätoivoinen romanttikko ja Austen-fani, pullahtaa maagisesti Ylpeyden ja ennakkoluulon maailmaan. Elizabethin kengissä Amanda saa huomata, että eipä se elämä austenilaisena sankarittarena niin ruusuista olekaan.

Austenin myös yhteiskunnalliseksi satiiriksi kirjoittama Ylpeys ja ennakkoluulo palaa tavallaan Lost In Austenissa juurilleen. Tarinan väitteeksi kulminoituu, että austenilaista maailmaa on turha yliromantisoida. Naisen asema ei ollut helppo austenilaisessa yhteiskunnassa. Sanoma on lopulta sama kuin Austenin alkuperäisteoksessa; romanttisissa suhteissa ja elämässä yleensäkin ihmisten tulisi pyrkiä olemaan aidosti itsejään ja myös hyväksyä muut sellaisina kuin he ovat, ilman turhaa esittämistä ja sosiaalisia pelejä. Tämä universaali viisaus varmasti pätee ajasta aikaan ja selittää osaltaan Austenin teosten kestävyyttä. Austenilaisen romantiikan ja aikamme todellisuuden rajapintaa tutkailee myös Karen Joy Fowlerin vuonna 2004 julkaisema romaani Jane Austen -kirjakerho, joka on filmatisoitu vuonna 2007.

… tai kontrastin voimasta

Viime vuosina Austenin teoksista on tehty myös varsin villejä modernisaatioita. Tämän meemin käynnisti vuonna 2009 Seth Grahame-Smith teoksellaan Pride and Prejudice and Zombies. Tekeleessä alkuperäistä Austenin tekstiä ryyditetään uudella tekstimateriaalilla, jossa Bennetin sisarukset taistelevat zombeja vastaan. Samalla formaatilla luotiin nopeasti toinenkin austenilainen mash up -romaani, Sense and Sensibility and Sea Monsters (2009). Niin hulvaton kuin idea “poikakirjamaisten” action-spefi-aineisten yhdistäminen chic litin isoäidin muodolliseen ja hillityn hallittuun maailmaan onkin, zombit ja merihirviöt eivät valitettavasti tarinankerronnallisesti onnistu luomaan Austenin mallikaasti rakennettuihin draamoihin uutta kerrosta, vaan tuntuvat kirjaimellisesti päälle liimatuilta.

Ideaa kierrättää myös Jane Austen Fight Club -nettivideo, joka onnistuu mielestäni kertomaan saman vitsin huomattavasti paremmin. Idea, joka ei välttämättä jaksa huvittaa monisatasivuisen romaanin mittaa, voi kannatella ongelmitta kolmen minuutin videoklippiä. Epäilen tosin, että Jane Austenin itsensä olisi kyllä ollut vaikea ymmärtää toisiaan pahoinpitelevien hienostoleidien viehättävyyttä. Tai mistäpä senkään tietää.

 

… tai ehkä sittenkin koska ne tarinat vain kantavat

Huomattava osa Austen-modernisaatioista on kuitenkin varsin uskollisia Austenin alkuperäisteosten juonille. Hauska esimerkki on viime vuonna julkaistu Hank Greenin ja Bernie Su’n Internet-televisiosarja Lizzie Bennet Diaries.

Tässä modernisaatiossa Lizzie Bennet on amerikkalainen viestinnän jatko-opiskelija, joka pitää videoblogia elämästään. Bennetien alkuteoksessa kuusihenkinen sisarussarja on tiivistetty moderniin versioon kolmeen siskokseen. Jäljelle ovat jääneet juonen kannalta oleellisimmat ja hahmoina moniulotteisimmat Jane ja Lydia. (Myös Mary ja Kitty Bennet tavataan myöhemmin hauskasti uudistuneilla roolipaikoilla.) Muutama muukin yksityiskohta on toki muuttunut tässä 2010-luvulle asettuvassa Ylpeyden ja ennakkoluulon -rinnakkaistodellisuusversiossa, mutta samaan aikaan videoblogisarja seuraa Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon juonta varsin uskollisesti.

Lizzie Bennet Diaries osoittaakin, kuinka edelleen ajankohtaisia Austenin teemat ovat. Alkuperäisteoksessa Bennetien sisarusten keskeinen ongelma liittyy Austenin ajan yhteiskuntarakenteeseen, jota Austen halusi teoksellaan kommentoida. Bennetien perhe menettää isän kuoleman jälkeen kotinsa, sillä Austenin aikaisen brittiläisen lainsäädännön mukaan tyttäret eivät voineet periä isänsä omaisuutta, eikä Bennetien lapsikatraaseen pahaksi onneksi ole syntynyt poikia. Varakas avioliitto onkin sisaruksille jokseenkin ainoa mahdollisuus yhteiskunnallisen aseman turvaamiseen.

Äkkiseltään voisi ajatella, että sukupolvemme naiset ovat vapaita tämänkaltaisista ongelmista – eiväthän naiset enää ole taloudellisesti riippuvaisia miehistä, eiväthän? Lizzie Bennet Diaries onnistuu kuitenkin mielenkiintoisella ja verrattain uskottavalla tavalla säilyttämään taloudellisen jännitteen osana modernisoitua draamaa (joskaan ei ehkä yhtä keskeisessä osassa kuin alkuperäisessä austenilaisessa todellisuudessa). En kuitenkaan halua spoilata miten, joten selvittääksesi asian joudut kastomaan ne kaikki 100 videoa. 😉

Loppujen lopuksi Austenin tarinoita kuitenkin kierrätettäneen aikamme populaarikulttuurissa siitä yksinkertaisesta syystä, että Austenin hyvin rakennettujen romanttisten kertomusten kaavat yksinkertaisesti kestävät aikaa. Kertomus kahdesta ihmisestä, jotka sopivat yhteen, mutta kieltäytyessään ymmärtämästä sitä sotkevat asiansa ja välinsä perusteellisesti ennen kuin lopulta saavat toisensa, ei toki ole Austeninkaan oma vaan yksi universaaleimmin tunnistettavista tarinatyypeistä (niistä, joita väitetään olevan seitsemän).

Monet Austenia modernisoivat elokuvat toimivatkin täysin irrallisina alkuperäisestä teoksista, eivätkä kaikki katsojat välttämättä edes tule huomanneeksi seuranneensa austenilaista draamaa. Hulvaton bollywood-austenilainen musikaalikomedia The Bride and Prejudice (2004) paljastaa itsensä näppärällä nimellään sekä esikuvan hahmoihin viittaavilla hahmojen nimillä (esimerkiksi Elizabethistä on tullut Lalita), mutta esimerkiksi From Prada to Nada -elokuvan (2011) voi onnistua katsomaan tajuamatta, että se perustuu Austenin Järki ja tunteet -romaaniin, samaan tapaan kuin moni 1990-luvulla katsoi Cluelessin huomaamatta sen perustuvan Austenin Emmaan.


Olipa syy Austenin suosioon mikä hyvänsä…

Jane Baker: Longbourn

Jo Baker: Longbourn.
Lähde: Random House Canada.

… adaptaatioden tahti ei näytä olevan hiljentymässä. Tänä vuonna ilmestyy vielä elokuva Austenland , jonka juoni kuulostaa asettuvan samaan kategoriaan Bridget Jonesin ja Lost in Austenin kanssa. Austenlandissa kolmikymppinen vuoden 1995 Ylpeys ja ennakoluulo -adaptaation märkäpaita-Darcyyn rakastunut sinkkunainen matkaa Austen-teemapuistoon etsimään elämänsä darcymäistä herrasmiestä. Nähtäväksi jää, löytyykö Darcy jälleen, onko hän yhtä yrmeä kuin aina, kuinka märkä hänen paitansa on tällä kertaa – ja voiko tästä aiheesta mitenkään enää saada irti mitään uutta.

Tänä syksynä ilmestyväksi taas on lupailtu Jo Bakerin romania Longbourn, jossa päärooliin pääsevät Austenin romaaneissa sangen vähälle huomiolle jäävän ihmisryhmän edustajat – palvelijat. Miltä Bennetin sisarukset mahtavat näyttää heidän hopea-aterimensa kiillottavan ja pissapottansa tyhjentävän palvelijatar Sarahin näkökulmasta? Itse ainakin odotan tätä täydennystä tarinaan jo mielenkiinnolla.