Moi kaikki rakkaat pelitytöt ja -pojat!

Tämän pitäisi oikeastaan olla peliarvostelu, mutta ollakseni ihan rehellinen estotonta hypetystä tästä tulee. Fanitan nimittäin kovasti tsekkiläisen indiepelifirman, Amanita Designin tuotantoa – ja tämä ilosanoma tulee tietysti jakaa, jos nyt jollain ovat Amanita-pelit menneet ohi.

Amanita Designin Machinarium-pelin promootiokuva.

Amanita on julkaissut kaksi täyspitkää (ja useamman lyhyen) osoita-ja-klikkaa-tekniikalla toimivaa aivopähkinäpeliä. Käytännössä tämän genren peleissä pelihahmot etenevät läpi kaksiulotteisten pelikenttien, joissa pelaaja klikkailee erilaisia objekteja, minkä seurauksena tapahtuu erilaisia peliä eteenpäin vieviä tai muuten vain viihdyttäviä juttuja.

Päästäkseen pelissä eteenpäin pelaajan on ratkaistava erilaisia aivojumppatehtäviä eli “puzzleja”. Tyypillistä on esimerkiksi, että ylittääkseen esteen kuten virran, pelaajan on kerättävä eri puolilta peliä erilaisia esineitä, joista saa yhdistelemällä koottua menopelin, vaikkapa purren. Tien voi myös tukkia jokin este, esimerkiksi iso ja pelottava hämähäkki, joka pelaajan on saatava siirtymään pois tieltä esimerkiksi kiinnittämällä sen huomio jonnekin muualle tms.

Machinarium-peli tarjoaa pelaajalle monenlaisia vinkkejä pelitehtävien ratkomiseen. Machinarium-ropotin sarjakuvamaisia aatoksia kannattaa esimerkiksi “lukea” tarkkaan. Kuva Machinariumin promootiomateriaalia.

Äkkiseltään puzzle-pelit voivat kuulostaa simppeleiltä ja lapsellisilta. Useimmat puzzle-genren pelit – kuten myös Amanitan pelit – ovatkin väkivallattomuutensa ja teemansa puolesta pienillekin lapsille sopivia. Tämä ei kutenkaan välttämättä tarkoita sitä, että pelit olisivat suoranaisesti helppoja. Ainakin tämä nörttityttö on vaivannut esimerkiksi Amanitan Botaniculan ja Machinariumin parissa päätään tunnista toiseen. Joskus kestää pitkään ennen kuin oivallan alkuunkaan, mitä ihmettä pelissä pitäisi tehdä. (Onneksi sekä Botaniculaan että Machinariumiin on netissä tarjolla walkthrough-luntit, joissa kerrotaan, miten kiperimmistä pakoista pääsee eteenpäin.)

Haastavuutta lisää, että esimerkiksi Amanitan peleissä pelaaja ratkoo (yleensä osaksi huomaamattaan) useampaa tehtävää samanaikaisesti. Kaikenlaista vastaan tulevaa sälää kannattaa kerätä mukaan ja kaikkia “nappeja” painella, vaikkei niiden merkitystä juuri sillä hetkellä tajuaisikaan. Yleisesti ottaen kaikesta pelissä kerätystä ja tehdystä on jotain hyötyä jossain vaiheessa. Tosin näppärien puzzle-pelien suola ovat myös hämäyselementit eli red herringit, joista ei itse asiassa oikeastikaan ole mitään hyötyä. Näitä Amanitan Botaniculassa ja Machinariumissa tulee vastaan mukavaan tahtiin.

Machinariumin maailma on melko alakuloinen ja synkkäkin. En silti pitäisi peliä pienille lapsillekaan liian pelottavana. Kuva on Machinariumin promootiomateriaalia.

Amanitan puzzle-pelit ovat teknisesti hyvin rakennettuja; tehtävät ratkoakseen pelaajan on haravoitava pelin maailmaa laajasti. Amanitan pelimaailmoja ei vaivaa monille matka-juonisille puzzle-peleille tyypillinen lineaarisuus vaan eteenkin Botaniculassa polut haarautuvat sinne tänne, risteävät ja yhtyvät toisiinsa yllättävästi niin, että pelaaja on ennemminkin kuin labyrintissä kuin selkeästi matkalla pisteestä a pisteeseen b.

Amanita-pelien valtava viehättävyys ei kuitenkaan perustu yksinomaan pelitekniikkaan vaan enemminkin Amanitan pelien taiteelliseen kauneuteen.  Aina välillä väännetään kättä siitä, voivatko pelit olla taidetta. Itse sanoisin, että esimerkiksi Amanitan peliessä ainakin taidearvot täyttyvät. Pelien grafiikka on ensinnäkin ihan henkeäsalpaavan nättiä. Studio ammentaa selvästi parhaista itä-eurooppalaisista animaatioperinteistä. Toisekseen Amanitan pelien musiikit ja ääniraidat hivelevät korvia. Itse olen kuunnellut niitä ambienttina ihan muuten vain silloinkin, kun en pelaa.

Nämä ovat todellisia hyvän mielen pelejä, joiden satumaiseen maailmaan jaksaa uppoutua niin, ettei ärsyynny vaikka itse tehtävien ratkominen ei aina väsyksissä sujuisikaan. Peleihin on myös sinne tänne piilotettu bonus-tasoja, joilla ei ole varsinaista merkitystä pelin kokonaisetenemisen kannalta. Näissä tasoissa hahmot kuitenkin pääsevät tekemään jotain hauskaa; esimerkiksi Botaniculassa on bonaritaso, jolla kaikki pelihahmot saavat toteuttaa yhden toiveensa ja esimerkiksi ajella kauniisti valaistussa maailmanpyörässä. Maailmanpyörässä! Siitä oli pakko ottaa kuvakaappaus. 😉

Botaniculan suloiset päähenkilö-öttiäiset. Kuva promootiomateriaalia.

Amanitan pitkistä peleistä vanhempi, jo vuonna 2009 julkaistu Machinarium sijoittuu post-apocalyptisen oloiseen maailmaan, jonka läpi söpö romurobotti nimeltä Machinarium vaeltaa tavoitteenaan pelastaa robottityttöystävänsä. (Tässä kohtaa tulikin se ainoa miinus; itse olisin mieluummin pelannut peliä robottityttönä, joka yrittää pelastaa robottipoikaystävänsä tai sitten vaikka niin, että romanttiset robotit olisivat olleet sukupuolineutraaleja.) Viime vuonna valmistuneessa Botaniculassa taas joukko hassuja hyönteisiä seikkailee suuressa puussa yrittäen pelastaa tämän kotinsa isolta ja pelottavilta parasiittihämähäkeiltä.

Molemmat Amanitan pitkät pelit ovat täydellinen yhdistelmä suloisuutta ja pelottavampiakin piirteitä. Pelit sopivat kaiken ikäisille, mutta perheen pienimpien kannattanee pelata vanhempien kanssa, jolleivat satu olemaan lapsineroja, sillä välillä tehtävät tosiaan ovat melko kinkkisiä. Kielimuuri ei kuitenkaan muodostu ongelmaksi, sillä pelihahmot ilmaisevat kaikki sanomisensa visuaalisesti – esimerkiksi Machinarium-robotti “puhuu” sarjakuvamaisin kuvitetuin puhekuplin.

Loistava uutinen kaikille tämän esittelyn perusteella Amanitan maailmoista kiinnostuneille on, että pelit eivät edes ole kalliita. Machinarium esimerkiksi muuttaa vaikka iPadiisi jo vitosella. Ja, ai että mistä niitä saa…

Botaniculan kaunis pelimaailma. Kuva promootiomateriaalia.