Tehdäänpä yksi asia selväksi: minä rakastan kirjoja. Uusi kirja tuoksuu ihanalle. Painomuste, paperi ja liima muodostavat oman tuoksunsa. Uuden kirjan sivut ovat jäntevät ja yrittävät pitää salaisuutensa omanaan vielä hetken pidempään. Vanha kirjat sen sijaan tuoksuvat historialta. Happettuessaan paperi on alkanut kellastua ja paperin valmistusaineet alkavat hitaasti hajottaa paperia. Useasti luettu kirja ei enää sisällä salaisuuksia vaan ajatuksia, ideoita ja tietoa. Vanhan kirjan avaaminen ei ole viihdettä, se on vihkiytymistä asiaan.

Kirjoitus keksittiin noin 5000 vuotta sitten joko Mesopotamiassa tai muinaisessa Egyptissä. Todennäköisesti molemmissa paikoissa samoihin aikoihin. Ensimmäiset kirjoitukset olivat käytännöllisiä merkkejä, joilla ihmiset merkitsivät omaisuutensa, mutta nopeasti kirjoituksen mahdollisuudet tajuttiin. Viestien lisäksi kirjoituksella voitiin jakaa tietoa sekä kirjoittaa ihmisten lempitarinoita muistiin. Fakta ja fiktio.

Another remedy for the bite (peseh) of a crocodile in all limbs of a man. You should bandage it with [fresh] meat on the first day.
– Lääketieteellinen papyrus Hearst 239. Käännös: Nunn, John F. (1996): Ancient Egyptian Medicine. s.190. The British Museum Press. Great Britain.

En missään vaiheessa erikseen päättänyt, että minä en lue fiktiota. Niin on vain käynyt. Saatuani kirjastokortin luin ensimmäiseksi kaikki lähimpien kirjastojen kirjat, joiden päähenkilönä oli koiria tai susia. Kun ne loppuivat, siirryin scifiin. Olin aina ollut kiinnostunut historiasta, joskin koulun historiantunnit olivat takuuvarma keino tappaa kenen tahansa innostus mihinkään. Suurten kehityskaarien sijaan peruskoulussa kiinnitettiin aivan liikaa huomiota vuosilukuihin ja nimien ulkoa opetteluun. Huomasin jossain lehdessä artikkelin Venäjän viimeisestä tsaarista Nikolai II:sta ja hänen perheestään ja mielenkiintoni heräsi heti. Tuttuun tapaan luin kaikki kirjastostani löytyvät kirjat aiheesta ja tässä vaiheessa olin myös oppinut tilaamaan muista kirjastoista lisää aiheeseen sopivia kirjoja.

“My beloved Sunny,
Tenderest thanks for your dear letter and for all your love in each line!
I drink them and Savour every line every word you write and often I bury my nose and press my lips to the paper you have touched.”
– Nikolai II kirjeessään vaimolleen Alexandralle, 9.3.1916. Maylunas, Andrei & Mironenko, Sergei (1996): A lifelong passion – Nicholas and Alexandra – Their own story. Phoenix Giant. Great Britain.

Vaihto-oppilasvuotenani Alaskassa uskalsin ensimmäisen kerran koskea englanninkieliseen kirjaan ja hämmennyin sitä, että osasin ihan oikeasti lukea sitä ilman sanakirjaa. Omistin toki englanninkielisiä kirjoja aiemminkin, mutta en ollut koskaan lukenut niitä, sillä kuvittelin etten osaisi englantia tarpeeksi hyvin. Yhtäkkiä maailmani laajeni enkä sen jälkeen ole enää kovin montaa suomenkielistä kirjaa lukenutkaan.

Käsittääkseni kaikki tuntemani ihmiset lukevat fiktiota eli viihdekirjallisuutta. Kun kaverini keskustelevat viimeisimmistä lukemistaan kirjoista tunnen itseni ulkopuoliseksi. Oletko lukenut kirjailija X:n viimeisimmän teoksen? Mitä pidit [kirjan nimi tähän]? Kuka? Mikä? Juonet kuulostavat kyllä todella mielenkiintoisilta ja mietin usein, että voisin joku päivä lukea jonkun ystävieni kovasti kehuman kirjan, mutta rehellisesti sanottuna niin tuskin tulee koskaan tapahtumaan.

Minä luen vain tietokirjallisuutta.

Olen yrittänyt miettiä syitä sille, miksi olen näin rajoittunut. Yleisin vastaukseni lienee se, että en yksinkertaisesti näe, miksi lukisin fiktiota kun tosielämäkin on näin jännittävää! Toisaalta vastaus on huono ja selvästi väärä, koska luen myös sarjakuvia eli selvästi olen valmis laittamaan aikaani myös fiktioon ja se on mielenkiintoista.

Ehkä pidän tietokirjallisuudesta siksi, että se tarjoaa aina yllätyksiä. Pieniä tiedonjyviä, joilla voi hämmentää keskustelukumppaneita ja viedä keskustelun arvaamattomiin suuntiin.

Eat my hat: Sailors kept their chewing tobacco in their hats, the linings of which became soaked in sweat and tobacco juice. If they ran out of tobacco, they would take out the lining of their hats and chew on them.
– Breeverton, Terry (2010): Breeverton’s Nautical Curiosities – A book of the sea. s.14. Quercus Publishing. China.

Ehkä tietokirjallisuudessa kiehtoo se, että niistä voi ottaa oppia ja muiden ihmisten kokemusten kautta kehittää itseään. Eivät Julius Caesarin sotilaat seuranneet häntä vain, koska hän maksoi heidän palkkansa. Caesar oli loistava johtaja ja taktikko.

Ceasar’s brilliance and superiority, his serenity and charm, were closely linked with his detachment from the petty, stolid, ineffectual world of contemporary Rome, a detachment that he deliberately cultivated. His freedom and assurance, and the flowering of his talents, became possible only because he stood aloof from the Roman world, at first inwardly, then outwardly.
– Meier, Christian (1996): Caesar. s.20. Fontana Press. Great Britain.

Tietokirjat kertovat myös ehtymättömästä tiedonjanosta. Kirjoittajista, jotka ovat omistaneet koko elämänsä yhdelle aiheelle ja ammentavat siitä elämälleen sisältöä loppumattomasti pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Ja vastoin yleistä harhaluuloa tietokirjallisuuskin voi olla kirjalliselta ilmaisultaan kuin taidetta. Unohtakaa ne kuivat koulujen historiankirjat vuosilukuineen! Kun Antonia Fraser kirjoittaa kirjassaan The Six Wives of Henry VIII Anne Boyleynin epätoivoisesta elinkamppailusta kun kaikki toivo on jo menetetty lukijan sydäntä riipaisee. Kyse ei ole vain sadun päähenkilöstä vaan oikeasta naisesta, joka oikeasti taisteli tiensä huipulle vain tullakseen teloitetuksi äärimmäisissä olosuhteissa ja on nyt haudattuna Toweriin.

The trial of Queen Anne was a cynical operation, intended to have only one result: her death.
– Fraser, Antonia (1993): The Six Wives of Henry VIII. s. 301. Phoenix Press. Great Britain.

Tietokirjallisuuttakin on monenlaista. Osa kirjoista on kirjoitettu toisille tutkijoille sellaista terminologiaa käyttäen ettei sitä ymmärrä ilman opintoja tai vakavaa harrastuneisuutta. Toisessa ääripäässä ovat teokset, joita kutsutaan popularistisiksi. Popularistisista teoksista puhutaan usein halveksien. Tutkijat haluavat profiloitua vakaviksi tutkijoiksi ja siksi heidän teoksensa ovat tietysti kovaa tiedettä eivätkä mitään populaarihistoriaa. On tietysti teoksia, jotka ovat enemmän viihteellisiä kuin tieteellisiä, mutta mielestäni teoksen arvoa ei mitenkään ainakaan vähennä se, että teoksen kirjoittaa siten, että sen lukeminen on nautinnollista, ymmärrettävää ja silti tieteellisesti arvokasta. Ehkä tämä korostuu erityisesti historiallisissa teoksissa, jotka voivat sisältää uutta tutkimusta ja olla silti helppolukuisia, innostavia ja ymmärrettäviä noviisillekin. Toki kaikki tutkimusaiheet eivät ole sellaisia, että niillä saisi suuren yleisön innostumaan, kuten kielioppiteokset, mutta nekin voi kirjoittaa hyvin ja helppotajuisiksi. Koskaan ei voi olla haitaksi, että suuri yleisö kiinnostuu juuri sinun tutkimusalastasi, sillä varsinkin humanistisilla aloilla tutkimuksen rahoittajia voisi olla enemmänkin.

Omasta kirjahyllystäni löytyy hakuteoksia kuten sanakirjoja ja reseptikirjoja sekä opetuskirjoja kuten vaikka ohjelmointioppaita. Internetistä löytyvät palvelut ovat kuitenkin korvanneet nämä kaikki. Sen sijaan tutkimukselliset teokset ovat pitäneet pintansa sillä vaikka puhutaan tieto- tai faktakirjallisuudesta niin absoluuttista faktaa ei ole olemassa esimerkiksi historiallisista tapahtumista vaan jokainen teos on kirjoittajansa tulkinta tapahtumista.

Jokainen kirja ja jokainen kirjailija tuo oman näkökulmansa tapahtumiin. Siinä missä joku kirjailija tyytyy toistamaan totuuksiksi muuttuneet legendat vaikka Elisabeth I:n pidätyksestä, aiheeseensa intohimoisesti suhtautuva henkilö kaivaa pienimmätkin yksityiskohdat ja yrittää löytää totuuden legendan takaa.

But we must not exaggerate, or let others exaggerate for us. Much of our knowledge of these grim moments [Elisabeth I:n siirtäminen Toweriin] comes from a tract entitled The Miraculous Preservations of the Lady Elizabeth, now Queen of England. [… According to it] Elizabeth at first refused to get out of the boat at Traitor’s Gate and, when she did, she made the affecting speech. ‘Here landeth as true subject, being prisoner, as ever landed as these stairs’ she is supposed to have said.
The sentiments were certainly Elizabeth’s. But the actual words cannot have been delivered, as the contemporary Tower diarist makes it clear that Elizabeth did not go into the Tower through Traitor’s Gate. Bearing in mind the lowness of the tide, it would anyway have been impossible since Traitor’s Gate was a water-gate.”
– Starkey, David (2001): Elizabeth. s.143. Vintage. Great Britain.

Valitettavasti joskus käy kuitenkin niin, että aihe vie kirjailijaa eikä toisinpäin. Mikään ei ole niin surullista kuin huonosti kirjoitettu tietokirja. Olen itse kiinnostunut elämän pimeämmästä puolesta eli rikoksista, prostituutiosta, ja kaikesta, mikä ei sovi ruokapöytäkeskusteluksi anoppilassa. Valitettavasti useat näistä aiheista kiinnostuneet ihmiset eivät ole kovin tieteellisiä. Pöyristyttävin esimerkki tästä on kirja, jonka jälkeen opin arvioimaan teokset ennen ostopäätöstä eli selaamaan läpi sisällysluettelon sekä silmäilemään kirjan ja lukemaan sieltä näytekappaleen. Tuo kirja on Alan Bakerin Gladiator. Kirja alkaa ihan hyvin vaikka onkin listamainen selostus terminologiaa ja muuta, mutta yhtäkkiä luku vaihtuu ja kirja muuttuukin kirjailijan omaksi gladiaattorifantasiaksi ja vieläpä kiusallisen huonoksi sellaiseksi. Kiitos, Alan Baker, kun opetit minulle lähdekritiikin merkityksen!

‘If only I could die now. If only I could find a way to escape… to escape once and for all time…’
In utter despair, he raised his eyes to the deep azure sky, and then slowly lay down flat on the floor of the cart. A few wispy clouds hung high in the air their tendrils moving too slowly to be perceptible. Indeed, from this position the only movement of which Attalus was aware was that of the cart’s wheels, the upper part of which he could see the spinning with cruel relentlessness.
– Baker, Alan (2000): The Gladiator – The secret history of Rome’s Warrior Slaves. s. 154. Ebury Press. Great Britain.

Tietokirjat eroavat yhdessä suhteessa fiktiosta. Oikeassa elämässä hyvä ei aina voita eikä maailma ole reilu paikka. Yksi surullisimmista ja lohduttomimmista kirjoista, jonka olen lukenut, on 8 Ball Chicks. Se kertoo 1990-luvun Amerikan lähiöiden jengien naisista. Väkivaltaiset jengiriitit ja toisten jengien kostot, jotka kohdistetaan naisiin… Myös sotareportaasit ja ihmisoikeusraportit ovat varmistaneet sen, että minulla ei ole yhtään harhakuvaa sodan ylevyydestä.

Eight Ball Posse halusi tietää, olinko puhunut BCsien kanssa. Doomsday otti esiin tärkeimmän eron näiden kahden jengin välillä: ‘Me lyödään kimmoja vain silloin kun me ollaan kännissä. Ei niinku BCsit, jotka hakkaa niitä jatkuvasti. Ne tekee junia kimmojensa kanssa.’ – hän nosti kätensä ennen kuin ehdin keskeyttää – ‘ei kaikki, vaan johtajat. Pari kolme jätkää.’
– Stikes, Gini (1999): 8 Ball Chicks – Vuosi tyttöjengien väkivaltaisessa maailmassa. s. 134. Desura. Jyväskylä.

Kaikesta lukemastani pahasta kuitenkin seuraa se, että kun vastaan tulee ihmisiä, jotka ovat nousseet vastustamaan elämän heille jakamia kortteja vastaan oveluutensa ja älynsä tai puhtaan sinnikkyytensä avulla… Se on inspiroivaa, uskomatonta ja tavattoman koskettavaa.

Merric’s case attracted much attention in the papers, with the result that he had a constant succession of visitors. Everybody wanted to see him. He must have been visited by almost every lady of note in the social world.  They were all good enough to welcome him with a smile and to shake hands with him. The Merric whom I had found shivering behind a rag of curtain in an empty shop was now conversant with duchesses and countesses and other ladies of high degree. They brought him presents, made his room bright with ornaments and pictures, and, what pleased him more than all, supplied him with books. He soon had a large library and most of his day was spent reading. […] Above all he lost his shyness. He liked to see his door pushed upon and people look in. He became acquainted with most of the frequenters of Bedstead Square, would chat with them at his window and show them some of his choisest presents. He improved his speech, although to the end his utterances were not easy for strangers to understand. He was beginning, moreover to be less conscious of his unsightliness, a little disposed to think it was, after all, not so very extreme.
– Appendix Three: ‘The Elephant Man’ by Sir Frederic Treves. Howell, Michael & Ford, Peter (2001): The True History of the Elephant Man – The definite account of the tragic and extraordinary life of Joseph Carey Merric. s.192-3. Allison & Busby. Spain.