Julkaistu Creative Commons -lisenssillä

Julkaistu Creative Commons -lisenssillä

tässä kirjoittelee Anitta. Kirjoitan sinulle ensimmäistä kertaa. Vähän jännittää, enkä oikein tiedä, mistä lähteä liikkeille. Tämä on tämmöinen fanikirje. Saat niitä varmaankin paljon.

Olen 29-vuotias aika tavallinen Maan nainen. Elän vuotta 2013 rinnakkaistodellisuudessa, jossa sinä olet fiktiivinen televisio ja elokuvahenkilöhahmo. Alkujaan olet tunnettu vuonna 1966 käynnistyneestä Gene Roddenberryn luomasta Star Trek -nimisestä tv-sarjasta (jota myöhemmin alettiin kutsua Star Trek The Original Seriesiksi, kun saaga jatkui). Sarjassa sinua näytteli amerikkalainen Nichelle Nichols. Hän oli yksi ensimmäisiä tummaihoisia näyttelijöitä, joilla oli televisiossa rooli, jota ei voi pitää täysin vähäpätöisenä.

Suomessa alkuperäistä Star Trekiä esitettiin televisiossa 1980-luvun lopulla ja uusintana joskus 1990-luvulla, jolloin olin pikkutyttö. Muistan katsoneeni sarjaa yhdessä äitini kanssa, joka piti 1960-luvun lopulla tehtyä sarjaa nostalgisena, vaikkei sitä omana aikanaan Suomessa esitettykään.

Star Trek ruokki ylipäätään scifiin ja fantasiaan mieltynyttä mielikuvitustani, ja sinä Nyota Uhura olit tietysti suosikkihahmoni. Tosin koska nimeä “Nyota” ei kertaakaan mainita alkuperäisissä sarjoissa, pidin Uhuraa etunimenäsi. Keksin sinulle päässäni itsenäisiä seikkailuja. Niissä sinä tosiaan olit tähti.

Kun vuosia myöhemmin lukioikäisenä katsoin alkuperäisiä Star Trekejä uudestaan, muistan olleeni yllättynyt siitä, kuinka harvoissa jaksoissa lopulta pääsit viestintäupseerin vartiopaikaltasi kentälle ja olit toiminnassa aktiivisesti mukana. Esimerkiksi ensimmäisen tuotantokauden Janice “ristikkopää” Rand on itse asiassa sinua aktiivisempi naishahmo. Olin vähän pettynyt.

Tässä kohti täytyy sanoa, että vaikka olen aina fanitellut sinua, Uhura, minusta ei lopulta koskaan tullut trekkietä. Sillä nimellä kutsutaan meidän todellisuudessamme todellisia Star Trek -faneja – sellaisia, jotka ovat perehtyneet syvällisesti Star Trekin koko maailmaan, alkuperäistä sarjaa seuranneisiin virallisiin ja fanielokuviin, myöhempiin sarjoihin, kirjoihin ja niin edes päin. Toki minäkin olen katsonut myös 1980-90-luvuilla valmistuneen Star Trekin Next Generation -sarjan, mutta vaikka tykkäsinkin siitä, ei se jostain syystä koskaan noussut minulle yhtä rakkaaksi kuin pöhkön lämminhenkinen alkuperäissarja. Ehkä se johtuu sinusta, Uhura. (Ja no, aika paljon Spockistä myös.)

En siis ole todellinen trekkie ja kun nyt katson alkuperäisen Star Trekin jaksoja, on sarja minusta kokonaisuudessaan aika höntti. Jatkuvasta juonesta ei ole juuri tietoa, vaan sarja muodostuu pääosin varsin samankaltaista kaavaa toistavista jaksoista, joissa yleensä kohdataan jokin uusi vieras kulttuuri, joka muodostuu jossain kohtaa jonkinlaiseksi uhaksi, mutta jonka kanssa sitten lopulta yleensä päästään sopuun. Jaksoja  on mukava katsella illalla työpäivän päätteksi suurelta osin niiden ennalta-arvattavuuden ja kepeyden ansiosta.

Star Trek -fanit puhuvat usein alkuperäisen sarjan optimistisuudesta ja ennakkoluulottomuudesta. Sarjan rakastettu premissi on matkata uusiin, tuntemattomiin maailmoihin – ei kuitenkaan valloittajana vaan tutkimaan tuntematonta ja tutustumaan siihen. Itse muistan jo lapsena olleeni hyvin vaikuttuntut Star Trekin miehistön lähtökohtaisesta pyrkimyksestä väkivallan käytön välttämiseen – vaikka eipä niitä taitelukohtauksia sarjasta silti puutu.

Gene Roddenberryllä on sarjaa luodessaan ja käsikirjoittaessaan ollut kaunis pyrkimys tasa-arvon korostamiseen; miehistö on monikulttuurinen ja siihen kuuluu melko huomattava määrä naisia. Yksittäisiä juonenkäänteitä vastaan voisi tosin esittää paljonkin feminististä kritiikkiä; etenkin vierailevat naishahmot esitetään toistuvasti varsin objektisoidusti ja hahmojen suhde seksuaalisuuteen on välillä jotenkin ambivalenssi ja oudosti latautunut. Tältä osin voisi kai sanoa, että ohjelma on oman aikansa lapsi.

Kuitenkin jo pelkästään se, että alkuperäisessä 1960-luvulla filmatussa Star Trekissä on useita aktiivisia naishahmoja, jotka esitetään miehistön arvohierarkiassa tärkeissä asemissa ja tasa-arvoisina työntekijöinä suhteessa miehistön miesjäseniin on niin edistyksellistä, että valitettavasti vastaavaa toivoisi edelleen näkevänsä populaarikulttuurin piirissä enemmän.

Uhuran hahmon merkityksestä oman aikansa Yhdysvalloissa kansalaisoikeuksensa puolesta taistelleille tummaihoisille kertonee riittävästi, että itse Martin Luther King Jr. pyysi Nichelle Nicolsia jatkamaan Uhuran roolissa, kun tämä ensimmäisen tuotantokauden jälkeen harkitsi sarjan näyttämistä. King piti uraauurtavana, että Uhuran rooli ei nimenomaan ollut “mustan naisen rooli” vaan muun hahmokaartin kanssa tasa-arvoinen rooli, jota vain näytteli tummaihoinen nainen. Kun asiaa pysähtyy miettimään huomaa, että tällaisia rooleja on tv-sarjoissa ja elokuvissa nyt 40 vuotta myöhemmin edelleen aivan liian vähän.

Onneksi sinä, Nyota Uhura, olet tehnyt taas uuden tulemisen populaarikulttuuriin 2000-luvun uusien Star Trek -elokuvien myötä. Kävin katsomassa näistä ensimmäisen vuonna 2009 nykyisen aviomieheni kanssa hieman kauhunsekaisin tuntein. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt. Leffa oli hauska, ja näyttelijä Zoë Saldana Uhurana erinomainen. Uudet elokuvat tuovat Uhuran tarinaan mielenkiintoista lisäulottuvuutta, vaikkei 2010-luvulla käsikirjoitettu Uhura valitettavasti kyllä nouse alkuperäissarjoja keskeisemmäksi henkilöhahmoksi, melkein päin vastoin.

Promotiokuva: Paramont Pictures

Alkuperäisen sarjan rinnakkaistodellisuuteen sijoittuvissa elokuvissa Uhuran ja Spockin välillä alkuperäissarjassakin silloin tällöin aistittavissa ollut jännite on saanut kasvaa todelliseksi romanssiksi. Se saa nörttitytön sydämeni pamppailemaan ilosta, sillä jotakin sen suuntaista olisin itsekin pienänä tyttönä saattanut Uhuralle toivoa.

Uusinta Star Trek -elokuvaa, Into Darknessia, en ole vielä ehtinyt nähdä, mutta odotan jo innolla – ja samalla toki taas kauhulla. Uusia Star Trek -leffoja on kritisoitu etenkin siitä, että Roddenberyn alkuperäinen visio tulevaisuuden rauhanomaisesta, humaanismiin pyrkivästä tutkimusretkikunnasta on polkeutunut toimintarymistelyn jalkoihin. Se on aika sääli, ja saa minut miettimään olemmeko kulkeneet ihmiskuntana viimeisimmän 40 vuoden aikana kohti Roddenberryn optimistista visiota paremmasta maailmasta, jossa ihmiset yhteistyön turvin pystyvät yhä parempiin suorituksiin – vai olemmeko ennemminkin suorastaan taantuneet.

Mitähän sinä, Uhura, mahtaisit tästä kaikesta miettiä?