Tarinankerronnalla on ollut tukeva jalansija peleissä jo tekstiseikkailujen aikaan, mutta visuaalisemmissa peleissä siitä on tullut tärkeämpi sitä mukaa kun ruudun ylälaidan pistetaulukot vähenivät. Pong-mailoilla ei ollut erityisesti persoonallisuutta ja kun Mario ilmestyi, prinsessan pelastaminen lohikäärmeeltä oli viisivuotiaan mielellekin ylikäytetty juonikuvio. Jos kukaan yrittäisi tehdä pelin, jonka tarina olisi “hyyppä hyppii kunnes lohikäärme”, mutta pelimekaniikka olisi vain “paina dialogia eteenpäin ja kävele suoraan” kunnes pelihahmo tulisi seuraavan esteen luo, jonka yli hän hyppäisi ihan omin neuvoin ilman käsi-silmä-koordinaatiotasi, olisi pääsuunnittelija jo hullujenhuoneella ennen kuin tämä pitkä ja tyhmä lause ehtisi puoliväliin.

Nykyään graafiset ominaisuudet kostuttavat silmiä kauneudellaan ja ääniraidat saavat huulen väpättämään – yhdistelmä, joka aiheuttaa täydellisen vesiputouksen itkua ja lähellä istuvien kyynisten ystävien valitusta. Joskus kaunis ja/tai traaginen kertomus on tärkeämpää kuin pelimekaniikan viihdearvo eikä se aina ole huono asia. Joskus on erittäin kuolettavaa kun tarina imaisee kaiken hauskan pelattavuuden sisäänsä ja vain maleksii välinäytöksissä tuntikausia kuten useimmat Metal Gear Solid -pelit joista harva saa parasta tasapainoa tarinoinnin ja pelaamisen välille.

On helppo olettaa, että kirjoitan tunnetusta The Walking Dead -pelistä, jonka tuotti iki-ihana TellTale Games (studio jolle haluan antaa lapseni, mutta se onkin toinen tarina). Onneksi kyseinen peli on mediassa erittäin puhki-puhuttu kauan sitten, joten kaikki tietävät jo, että kyseessä on mestariteos, ja ovat kyynelehtineet sen lävitse tullen siitä ulos parempina ihmisinä. Näin ollen aion kertoa lyhyesti RPG Makerillä tehdystä alle 4-tuntisesta pelistä nimeltä To The Moon.

Tämä peli on ollut olemassa jo pitkän aikaa ja näkynyt myös indie-alelaarissa. To The Moon alkaa kauniista näköalasta meren yllä, hellyyttävästä pianomusiikista, ja auto-onnettomuudesta, joka vie oravalta hengen, mutta älä huoli, pikku Kurre ei kuollut turhaan. Tämä peli tuntee Tšehovin aseen.

Sankarini.

Pelillä on välillä hieman sadistinen huumorintaju, joka viihdyttää kaltaisiani misantrooppeja, mutta pääjuoni keskittyy auton kyydissä saapuneeseen, täysin vahingoittumattomaan pariin lääkäreitä, joiden tehtävänä on hölkätä lähellä sijaitsevan potilaan/asiakkaan talolle, kytkeä itsensä ja potilas matrixiin ja uskotella tälle, että hän pääsi kuuhun ennen kuolemaansa. Toinen päähenkilöistä on sosiaalisesti kyvytön laiskuri, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, miten kuolevan ihmisen läsnäollessa on huono tapa veistää vitsejä. Tätä tasapainoittaa partnerin lämpimämpi puhe.

Jos nyt kuitenkin annetaan kollegan hoitaa puhuminen?

Juoni voi aluksi kuulostaa hieman oudolta, mutta on kontekstissa oikeastaan varsin kaunis ja uskottava. Tohtoreiden työllistäjä tarjoaa kuoleman partaalla oleville ihmisille elämäntoiveita, tai tarkemmin sanottuna muistikuvan niistä, jotta he saisivat kokea pettymyksettömän elämän ennen poismenoaan. Kyseisen asiakkaan toive on päästä kuuhun. Toive on pelin alussa kummallinen ja ehkä huvittavakin, mutta se on osa kokemusta ymmärtää vieraan ihmisen ajatusmaailmaa ja pitkää elämäntarinaa.

Muistatko paljonkaan tapauksia joissa olisi oikeasti vaihtoehtona sanoa “ei” noutotehtäville?

Tarina on tärkein ja ainoa syy pelata To The Moon läpi, ja kuten minkä tahansa todella hyvän elokuvan, sen saattaa haluta kokea uudelleenkin. Pelihahmot antavat välillä vaihtoehtoja, jotka hyvin hitusen ja useimmiten koomisesti muuttavat dialogia muuttamatta itse pääjuonta. Koko kertomus ansaitsisi paikkansa kovien kansienkin välissä. Hetkellisesti pelissä tulee tilanteita jotka muistuttavat suosittuja pelejä, hetkellisesti näyttäen siltä että otettaisiin käyttöön esimerkiksi taistelusysteemi (joka heti sen jälkeen otetaan pois koska se olisi hahmojen sanojen mukaisesti eläinrääkkäystä).

Tämä on ainoa hetki koko pelissä kun näet “taistelusysteemin” – heti pian tämän jälkeen sinua solvataan siitä että kehtasit koittaa heittää kengälläsi oravaa.

Jos nyt kuitenkin tehtäisiin työmme?

Pelaajat liikuttavat jompaakumpaa päähahmoista pitkin pelialuetta joka yleensä koostuu vanhuksen nuoruuden muistoista kauas lapsuuteen asti. Sankarimme tutkivat ympäristöä ääneen keräten tietoa siitä miten pääsevät eteenpäin ja ainoa “haaste” on – pidä hatusta kiinni nyt – lyhyt puzzle-osuus jota ei voi hävitä. Tämä voi tuntua joskus turhauttavalta jos jää paikalleen pariksi minuutiksi kun ei tiedä vastausta, mutta vain koska tarinaa tahtoo nähdä heti lisää eikä jäädä odottamaan. Kuin joku veisi sinulta kirjan siksi aikaa kunnes käyt tarkistamassa Wikipediasta mikä “Tšehovin ase” oikeastaan on.

Suurin osa musiikista on pianon sulosävelmää, ja tunnelma vain paranee entisestään.

‘To The Moon’ ei ole edes visuaalisesti ihmeellinen, muistuttaen tismalleen ‘Final Fantasy IV-VI’-grafiikoita, eikä sen tarvitse ollakaan. Jos koko peli olisi vain yksi iso tekstiseikkailu musiikin kanssa, en rakastaisi sitä yhtään sen vähempää. Varsinkaan kun ‘To The Moon’in musiikki on tunnelmallisesti täydellinen.

Vaikka tämä teksti onkin myöhässä pelin ilmaantumisesta noin yhdeksäntoista kuukautta, se voi silti olla hyvinkin ajankohtaista sillä pelin tekijä, Freebird Games, on aikeissa julkaista kaksi osaa jatkoa tälle taiteelle. Ensimmäinen osa tulee olemaan lyhyt “väliaika” joka saapuu tänä kesänä! Tämä ei siis tarkoita että ‘To The Moon’ jäisi tarinaltaan kesken, peli kyllä kertoo kuolevan vanhuksen salaisuuden mutta jatkaa seuraavissa osissa päähenkilöiden työn seuraamista.

Jotkut valittavat että interaktiivinen media ei saisi sekoittua liiaksi ei-interaktiivisen median kanssa, mutta kyseiset ihmiset ovat vain pelanneet ‘Fahrenheit’in läpi antamatta muille enää mahdollisuutta. Pelit ovat tekijöille halpa keino rakentaa jykevä tarina välittämättä useimpien pelien lukkiutumisesta kun pelaaja ei pysty etenemään vastuksesta eteenpäin. Ei ole välttämätöntä jäädä paitsi hienosta kertomuksesta vain koska ei ampunut tarkasti, lyönyt voimakkaasti tai ollut tarpeeksi fiksu ratkaisemaan mysteeriä. Jos et ole vielä pelannut ‘To The Moon’in tarinaa, suosittelen sitä lämmin tunne sisälläni ja kylmän viileä kyynel poskellani.

Minä sain kyllä tästä nelituntisesta paljon irti ja olen kiitollinen.