Julkaisija: Sony Computer Entertainment
Alustat: PS3, PS Vita
Testattu: PS3
Ikäraja: 7+

Sly Cooper -pelisarja on mitä ilmeisimmin luotu paikkaamaan Jak and Daxterien ja Ratchet & Clankien jättämää tyhjiötä laadukkaiden tasohyppelyjen kentällä. Sarjan neljäs osa, Sly Cooper: Thieves in Time, on tutulla sarjakuvamaisella visuaalisella ilmeellä höystetty humoristinen tasohyppelyseikkailu, jossa on myös mahdollisuus suomenkielisiin valikoihin ja ääninäyttelyyn. Otin selvää, onko pesukarhuvarkaan uusimmassa seikkailussa ainesta klassikoksi.

Tarina alkaa, kun mestarivaras Sly pitkän tauon jälkeen ajautuu jälleen keikalle. Cooper-klaanin salaisuuksia sisältävästä kirjasta on salaperäisesti alkanut kadota tekstiä, ja kollegoidensa Bentleyn ja Murrayn kanssa Sly matkaa aikakoneella menneisyyteen tutkimaan asiaa. Ongelmia ratkotaan mm. feodaaliajan Japanissa, keskiajan Englannissa ja onpa luvassa myös esihistoriallisia maisemia. Mitään kovin tieteellisen tarkkaa ajankuvausta on turha kuitenkaan odottaa, sillä kenttien visuaalisessa suunnittelussa on otettu lähinnä suuntaa oikean elämän esikuvistaan ja sekoitettu useita eri tyylejä keskenään. Lisäksi pahikset ovat tuoneet tekniset vempaimet mukanaan joka mestaan, joten geishataloa koristavat iloiset neonkyltit ja keskiajalla mellastavat mekaaniset ketut.

Thieves in Time on visuaalisesti viehättävä peli. Sarjakuvailme yhdessä samaa teemaa mukailevien välivideoiden, käyttöliittymätyylin ja hahmoanimoinnin ohella toimii todella hyvin ja maailma sekä sen hahmot tuntuvat eläväisiltä. Erityisesti pidin vihollishahmojen designista. Oli myös hauska nähdä rooleissa joitakin vähemmän ilmiselviä eläinlajeja tietynlaisiin rooleihin. Vai miltä kuulostaa aamutähdellä aseistettu siili, jousiampujapöllö tai revolvereilla paukutteleva cowboy-vyötiäinen?

Äänimaailma sen sijaan jätti ristiriitaiset fiilikset. Suurta osaa musiikista kuuntelisin mieluusti muutenkin ja mielelläni harkitsisin ostavani tämän pelin soundtrackin. Toisaalta taas jotkin ääniefektit, kuten Bentleyn tietokoneen piiputus hahmovalintaruudussa ja lähellä olevan kerättävän pullon merkkiääni, alkavat hyvin nopeasti raivostuttamaan. Tehtävien aikana kuultavista hahmojen kommenteista myös osa tuli väärään aikaan, sillä useammankin kerran ehdin lahdata kasan vihollisia ennen kuin Bentley ehti kauhistelemaan, miten vaarallisia skorpionit ovat. Joku ei ollut varmastikaan ajatellut asiaa loppuun asti, ennen kuin koodasi tietyt äänet laukeamaan hahmon sijainnin mukaan eikä ruudulla tapahtuvan toiminnan mukaisesti…

Englanninkielisen ääninäyttelyn laatu vaihteli ”ihan ok” -tasosta jopa loistavaan. Varsinkin pahisten osalta suoritukset olivat hyviä, etenkin räppäävä karhu Grizz ja elefanttileidi Decibel. Harmillisesti itse päähahmojen äänet eivät oikein vakuuttaneet. Ainakin Slyn repliikeistä olisi saanut huomattavasti enemmän irti, jos ääninäyttely olisi ollut parempaa tasoa kuin englanniksi dubatuissa kasarileffoissa. Kokeilin lyhyesti myös suomenkielistä käännöstä, jonka taso tuntui olevan suurinpiirtein sama kuin keskiverrossa lauantaiaamun piirretyssä. Perheen junioreita sen laatu (tai laadun puute) tuskin haittaa, sillä mistään Agapio-huonoudesta ei kuitenkaan ole kyse. Aikuisille pelaajille joka tapauksessa englanninkielinen versio on suositeltavampi.

Omaa pelikokemustani söi jonkin verran epäloogisuus käyttää sekä eläinhahmoja että eläimiä samassa maailmassa. Tämä ei ehkä joillekin ole mikään ongelma, mutta itselleni maailma ei tunnu loppuun asti mietityltä, jos esimerkiksi kanat ovat ”tavallisia eläimiä” ja toisaalta dodot esitetään inhimillistettyinä vihollishahmoina. Tosin dodot sentään eivät käsitelleet aseita siivillään, kuten toisessa aikakaudessa pöllöt. Kameleontti puolestaan nähdään sivuhahmona, mutta gekot ovat kaduilla pyöriviä nyrkillä tapettavia ötököitä, vaikka salamanterikin kelpasi edes rivivihollisen rooliin. On tietysti myönnettävä, että maailma on rakennettu tällä logiikalla jo sarjan ensimmäisessä osassa, joten ei asiasta voi Thieves in Timea syyttää.

Myös tarinassa on ainakin aikamatkustelun osalta logiikka-aukko, joka ei lähempää tarkastelua kestä vuotamatta kuin seula. Bentleyn keksimä aikakone toimii syöttämällä siihen tietyltä ajanjaksolta jokin esine, jolloin sen avulla voi hypätä haluttuun ajanhetkeen. Toki selkeästi nuoremmille suunnatulta viihteeltä täydellistä uskottavuutta on kai turha hakea, mutta mielestäni paremmalla panostuksella maailma olisi voinut olla kiehtovampi myös aikuiselle pelaajalle.

Erityisen pettynyt olin kuitenkin pelin kahteen tärkeimpään naishahmoon, joissa olisi ollut potentiaalia parempaankin. [Lievä spoilaus, hyppää seuraavaan kappaleeseen mikäli et halua kuulla juonesta mitään.] Toinen kuitenkin pilataan perinteisellä “damsel in distress” -tropella peräti kahdesti, ja toinen on hyväksikäyttäjävamppi, jonka motiivit on kaiken lisäksi kirjoitettu niin ristiriitaisesti, etten oikein saanut selvää mitä hahmon päässä oikeasti liikkui. Ja niin, tottakai molemmat ovat päähenkilöiden tyttöystäviä. Ennustan, että jossain tulevassa osassa saadaan sille kolmannellekin tiiminjäsenelle seuralainen.

Kenttäsuunnittelu kuitenkin toimii, ja ympäristöt olivat mukavan monipuolisia ja etenemiseen kaupungeissa oli tarjolla useita erilaisia reittejä. Varsinkin Slyn nuorallakiipeilytaidot tekivät ympäristöjen tutkimisesta nannaa. Toisaalta laiskan hetken yllättäessä Murraylla kaikkea liikkuvaa pataan mättäminen oli kivan terapeuttista. Sly pystyy lisäksi pukemaan päälle tarinan edetessä saatavia asuja, joilla saa käyttöönsä erikoiskykyjä. Erikoiskyvyillä pääsee kentässä piilevien aarteiden kimppuun, mikäli tuntee pakollista tarvetta kerätä kaikki erilaiset ympäristöihin piilotetut esineet – ja niitähän riittää. Tekemisenpuute ei siis ihan heti pääse iskemään.

Kokonaisuutena Thieves in Time on kuitenkin genressään ihan kelpo paketti. Varsinaisia teknisiä ongelmia tai hiomattomuuksia ei juurikaan tullut vastaan ja tarpeettoman pitkät lataustauot olivat sieltä pahimmasta päästä pelin synneistä, jos omia mieltymyksiäni maailman ja tarinan laadun suhteen ja huonoja naishahmoja ei oteta lukuun. Toiminta on sulavaa, ja tekeminen on monipuolista ja sitä riittää. Puzzlet ovat mielenkiintoisia ja jokainen pelin pomoista on taatusti uniikki. Peli olisi varmasti ollut myös paljon hauskempi, jos minulla ja ääninäyttelijöillä olisi synkannut – nyt suurin osa vitseistä oli ainakin minulle pilalla ihan vaan, koska ne kerrottiin väärin. Klassikon leimaa en tälle uskalla luvata, mutta varsin viihdyttävä paketti lajityypin ystäville joka tapauksessa luvassa.

Tiivistelmä

+ puujalkavitsit
+ kauniit ja kulutusta kestävät ympäristöt
+ pomotaistelut

– ääninäyttelyn taso osalla hahmoista
– huonot naishahmot
– pitkät lataustauot

Arvosana:

Todellinen nörttityttö

Todellinen nörttityttö

Kuvalähteet

Kansi: Wikipedia
Screenshotit: Sony Computer Entertainment