Arvostelu: Castlevania Lords of Shadow – Mirror of Fate

Alusta: Nintendo 3DS
Julkaisu: 08.03.2013
Genre: Toimintaseikkailu
Pelaajamäärä: 1
Studio: MercurySteam
Julkaisija: Konami
Ikäraja: 16
Testattu: Nintendo 3DS

Castlevania Lords of Shadow on MercurysStreamin mukaan tarkoitettu koko aikaisemman Castlevania pelisarjan rebootiksi ja pelisarjan ensimmäisessä osassa, Lords of Shadowssa, vampyyrienmetsästäjistään tunnetun Belmont-suvun historia kirjoitettiinkin täysin uusiksi. Mirror of Fate on pelisarjan toinen osa ja pelitalon mukaan pelin on tarkoitus kuroa yhteen sarjan ensimmäinen sekä kolmas osa: Lords of Shadow 2, joka julkaistaan myöhemmin tänä vuonna.

Mirror of Fate on klassista Castlevania linjaa edustava, sivusuunnassa 2½D:nä etenevä ongelmanratkontaa hyödyntävä seikkailupeli. Pelissä astutaan neljän eri pelihahmon saappaisiin takaperoisesti etenevällä aikajanalla, joka kertoo vampyyrin surmaajina tunnetun Belmont suvun tarinaa. Pelissä on neljä jaksoa, joista jokainen jakso koostuu yhden hahmon tarinasta: aluksi pelataan lyhyt introjakso Gabriel Belmontilla, jonka jälkeen siirrytään pelaamaan Simon Belmontilla, Alucardilla sekä Trevor Belmontilla. Kaikki tarinat risteävät keskenään muodostaen suuremman kuvan pelin juonesta eri hahmojen näkökulmasta. Jokaisessa jaksossa edetään läpi Draculan sokkeloisen linnan ja mätkitään matkan varrella kumoon niin luurankoja, vampyyriprinssejä kuin harpyijoitakin. Lisäksi pelissä voi etsiä ja kerätä hirviöiden informaatiokortteja sekä Draculaa vastaan nousseiden ja kukistuneiden ritarien kirjoittamia kääröjä. Molempia on ripoteltu ympäri linnaa ja ne sisältävät mielenkiintoisia tiedonpalasia pelistä, joten näiden etsiminen on mielekästä puuhaa. Pelin tarkoituksena on tietenkin päihittää Dracula, mutta samalla raottaa mystisyyden verhoa Belmontien suvun ympärillä.

Sidecrollerin valinta käsikonsolille on mitä parhain ja se jatkaa perinteistä Castlevanioiden linjaa. 2D pelistä ei tietenkään ole kyse, vaan 3DS-pelikonsolin 3D tekniikkaa on hyödynnetty erinomaisesti ja peli näyttääkin erittäin komealta 3D-efektin ollessa päällä. Peli on genreltään ehdottomasti ensisijaisesti seikkailupeli, johon on yhdistetty jonkinverran ongelmanratkontaa – pitkäaikaisena Castlevania fanina olisin toivonut tätä tietenkin olevan enemmänkin. Ongelmanratkonnassa ei valitettavasti tarvitse kovinkaan paljon aivojaan rasittaa, vaan kaikki ongelmat ovat helposti ratkottavissa, vähintään hetken tahkoamisen jälkeen. Jos tuntuu, että ongelmat muodostuvat ylivoimaisen vaikeiksi eivätkä ratkea vaikka miten päin näyttöä katselisi, voi pelaaja ostaa vihjeitä, jotka helpottavat ratkaisun löytämistä.

Lisäksi salaisuudet – kuten kääröt ja piilotetut arkut – sekä mahdolliset salahuoneet on merkitty karttoihin, joihin voi itse lisätä ”kirjanmerkkejä” osoittamaan ne paikat joihin haluaa vielä palata. Mitään ei ole siis piilotettu hurjan vaikeasti ja kaikki on hetken miettimisen jälkeen helposti löydettävissä; joskus peli jopa näyttää kamera-ajolla, missä ”salainen aarre” piilee. Tämä on vähän tylsää, sillä suurin osa Castlevania -pelien viehätyksestä piilee juuri salaisuuksien metsästyksessä ja ongelmanratkonnassa.

Yleisesti ottaen Mirror of Fate on helpohko, isovelimäinen peli, joka johdattaa pelaajaa useasti kädestä pitäen ja auttaa vaikeissa tilanteissa. Jos esimerkiksi sattuu kuolemaan kesken välipomotaistelun, ei hätää, peli tallentaa itsenäisesti keskellä taisteluita, jolloin taisteluita ei ole pakko aloittaa aina alusta. Lisäksi, jos samassa taistelussa kuolee useampaan kertaan, peli ehdottaa vaikeustason laskua. Jokaisella vihollisella on kuitenkin oma taktiikkansa joilla ne voi voittaa, eikä näiden taktiikoiden löytymiseksi tarvita kovin montaa pelikertaa – vain muutama välipomo aiheutti harmaita hiuksia. Monen Castlevanian tyyliin, pelin pahin vastus on Dracula, joka odottaa ylimmässä tornissa vampyyrinmetsästäjien saapumista. Tämä taistelu saattaa turhauttaa hyvinkin nopeasti ja vaatia useamman yrityksen ennen kuin uurastus palkitaan.

Pelaajan ei myöskään tarvitse itse kuroa kovinkaan paljon lankoja yhteen juonivyyhdin selvittämiseksi, sillä kaikkiin kysymyksiin annetaan vastaus – myös sellaisiin mitä ei ole pelaajalla välttämättä tullut mieleen kysyä ja tämä on ihan mukavaa. Jos jotain jää kuitenkin huomaamatta ensimmäisellä kerralla, aikaisempia jaksoja voi mennä pelaamaan uudestaan ja välianimaatioiden videoklippejä voi katsoa uudelleen.

Peli sisältää hauskoja viittauksia vanhoihin Castlevania-peleihin sekä shoutouteja muihin peleihin. Kaikki viittaukset eivät välttämättä aukea sellaisille pelaajille, jotka eivät ole aikaisemmin sarjan pelejä pelanneet, joten heiltä ne saattavat mennä ohi. Minulle, sarjan pitkäaikaisena fanina, moni asia sai hymyn huulille. Kerättävissä kääröissä on esimerkiksi mainintoja aikaisempien Castlevanioiden hahmoista (esim. Grant Da Nasty) ja tynnyreitä mätkiessä saattaa esiin pullahtaa mehevää kalkkunaa. Kun Simon ensimmäisen kerran löytää Combat Crossin (eli pelissä käytettävän legendaarisen ruoskan) taustalla näkyy erehdyttävästi Alucardin Castlevania Symphony of the Night-pelissä käyttämää pukua muistuttava asu.

Kontrollit ovat yleisesti ottaen hyvät ja suurimmaksi osaksi tottelevaiset, mutta kiipeileminen tuottaa välillä vähän tuskaa. Kiivetessä kontrollit ovat joskus vähän liiankin herkkiä ja pelaaja saattaa syöstä itsensä piikkien täyttämään kuiluun tai polttavaan höyryyn vain koska halusi katsoa alaspäin tai sivulleen. Edellä mainittua lukuunottamatta kontrollit ovat toimivat ja helpot ja tavallisten kotrollinappien lisäksi pelissä voi hyödyntää 3DS-konsolin kosketusnäyttöä.

Pelin visuaalinen ilme on komea ja taiteellinen tiimi onkin tehnyt työnsä hyvin. Sarjakuvamaiset animaatioklipit näyttävät hyvältä, mutta jo ensimmäisen cutscenen aikana tulee vähän sellainen tunne, että ne olisi tehty hieman puolivillaisesti. Itse animaatiotyyli on kaunista katseltavaa ja peliin sopiva, mutta animointi on töksähtelevää. Esimerkiksi se, että hahmojen suut eivät liiku kuin muutaman kerran, vaikka puhetta tulee, tuntuu vähän hassulta. Tässä on kenties tähdätty kuitenkin juuri sarjakuvamaisuuteen tai visuaaliseen novelliin ja se selittäisi animaation töksähteleväisyyden. Valitettavasti myös pelin ääninäyttely on kankeaa ja aksentit särähätävät hieman korvaan – Simonista on jossain vaiheessa ilmeisesti tullut skotti, vaikka pelissä liikutaankin Keski-Euroopassa? Dialogi ei myöskään ole aivan Oscarin arvoista, mutta se ajaa asiansa ja tarina etenee melkoisen tyhjentävästi: lyhyestä virsi kaunis.

Yksi pelin hienouksista on se, että pelissä on 4 pelattavaa hahmoa – tosin Gabriel Belmontin jakso on kaikista lyhyin. Hahmoilla pelataan kronologisesti takaperin sen jälkeen kun Gabrielin introjakso on pelattu. Tämän jälkeen jatketaan Simonilla, joka on saapunut Draculan linnan kostamaan isänsä kohtalon. Simonin jälkeen puikkoihin astuu fanityttökohtauksia aiheuttava vampyyri Alucard (joka tuli tunnetuksi parhaiten menestyksekkäimmästä Castlevanian osasta, Symphony of the Nightista) ja lopuksi käydään läpi pelin pisin jakso Trevorin hahmossa. Trevorin kanssa saakin vähän makua siitä millaisia ”juostaan edes-takaisin linnassa ja etsitään jotain tiettyä vipua”-pelejä aiemmat Castlevania -pelit ovat olleet, mutta huomattavasti lievemmässä muodossa. Jokaisella hahmolla on omat erikoiskykynsä ja hahmot tuntuvat erilaisilta, eivätkä päälle liimatuilta.

Alucardin mukaan ottaminen oli MercuryStreamilta nokkela veto, sillä hahmolla on suuri fanikanta ja pelkästään se että Alucardilla pääsee pelaamaan (edellisen kerran tämä oli mahdollista Symphony of the Nightissa) saa monen ihmisen ostamaan pelin itselleen – kuten myös allekirjoittaneen. Vanhojen Castlevanioiden luottotaiteilija Ayami Kojiman nostama rima Alucardin hahmosuunnittelussa keikkuu kuitenkin edelleen koskemattomana korkeuksissa, vaikka Mirror of Fate tekeekin hyvää työtä hahmosuunnittelussaan. Yritys on kuitenkin hyvä ja täytyy kuitenkin muistaa, että MercuryStream on halunnut nollata ja aloittaa oman Castlevania-linjansa, erillään alkuperäisen pelisarjan kaanonista.

Pelivalmistaja lupaa noin kymmenen tunnin pelikokemusta ja suurin piirtein tuossa ajassa pelin saa läpäistyä, mikä on hieman harmi – pidempäänkin olisi voinut pelata. Peli on hyvä, pienistä viilauksen tarpeista huolimatta.

Suosittelen ehdottomasti sekä uusia että vanhoja pelaajia pelaamaan Mirror of Fatea, sillä peli on hyvä ja viihdyttävä. Mirror of Fate ei kuitenkaan välttämättä täysin aukea pelaajille jotka eivät ole pelanneet Lords of Shadown ensimmäistä osaa, mutta äkkiäkös googlettamalla selviää, jos jokin jää auki. Mutta miten Mirror of Fate sitten kuroo yhteen Lords of Shadow pelin ykkös ja kakkososan? Sitä tietoa saamme odotella vielä jonkin aikaa.

Jos haluaa tutustua paremmin Castlevanian pelimaailmaan, suosittelen Lords of Shadow pelien lisäksi kokeilemaan alkuperäisiä Castlevanioita Japaninmaalta. Vinkki: jos omistat XBOX360:sen voit ostaa Microsoft pointseilla omaksesi Castlevania Symphony of the Nightin, joka edustaa ehdottomasti pelisarjan parhaimmistoa.

Tiivistelmä

+ Helppo
+ Visuaalisesti komea
+ Hyvä välipeli Lords of Shadow 2:sta odotellessa
(fanityttö + : Alucard)

– Lyhyt
– Helppo, omat aivot voi osittain jättää narikkaan
– Ääninäyttely
(fanityttö – : Alucard)

Arvosana:

Castlevania-sarjaa pitempään pelanneille:

Sarjan pariin uutena tuleville: