Kuva: Ville Solkinen

Kuva: Ville Solkinen

 

Do not destroy yourself to get the football captain. Be the football captain. It’s that simple”.
– Courtney Love

Kuluvan kuukauden aikana Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla on keskusteltu siitä, miksi naispuoliset muusikot ovat altavastaajina kevyessä musiikissa. On pohdittu, miksi naismuusikoita edelleen määritellään pop-jazz-maailmassa ulkomusiikillisten avujen perusteella, ja miksi ylipäätään se, että orkesterissa soittaa naismuusikko, nostetaan esille. Katri Kalliopää ihmettelee keskustelun avanneessa kirjoituksessaan (”Naiset pelastavat jazzin”, HS 9.3.2013) miksi naisia on niin vähän pop-jazz-koulutusohjelmissa, ja miksi heidän pääinstrumentteinaan on harvoin muu kuin laulu. Kirjoittaja arvelee syyn olevan musiikkikasvatuksessa. Tyttöjä tulisi kannustaa valitsemaan soittimensa ennakkoluulottomammin, ja tuoda heidän tietoisuuteensa naispuolisia esikuvia. Kalliopää viittaa tekstissään myös Jazzrytmit-lehden neljän vuoden takaiseen kolumniin, jossa lehden päätoimittajan mielestä ”on ihanaa, että naiset jaksavat puuhastella jazzin parissa. (…) Musiikillisesti ei enää vaadita niin älyttömän korkeatasoista osaamista. Riittänee kun on nätti peppu”.

Tässä vaiheessa haukoin henkeäni.

Eikö jo olisi aika luopua käsityksestä, että naiset ovat vähäisempiä tekijöitä?

Pystyn samaistumaan moniin Katri Kalliomäen aloittamassa keskustelussa esille tuotuihin asioihin. Soittimet, joita tytöille omassa lapsuudessani tarjottiin, olivat piano, huilu tai viulu. Muut vaihtoehdot olivat täysin utopistisia, jos niitä edes mainittiin. Vaikka lapsena lempileluni oli Barbie jolla oli villi neonvärinen muovikitara, kävin itsekin monien pikkutyttöjen tavoin pianotunneilla. Koska en ollut valinnut instrumenttia itse, en kokenut sitä omakseni. Koko touhu tuntui pakotetulta, ja ihmettelin miten kukaan saattoi saada mitään kiksejä sellaisesta toiminnasta. Sisäistin millaista soittamisen kuuluisi olla vasta joitakin vuosia myöhemmin päästessäni kokeilemaan sähkökitaraa ja -bassoa. Isäni oli toivonut veljestäni kitaristia, mutta koska siinä vaiheessa oli jo ilmeistä että häntä kiinnostaa enemmän tekniikka ja urheilu, minä sain nylonkielisen Yamahan ja pääsin soittotunneille. Myöhemmin minusta tuli paikallisen musiikkiopiston ainoa sähkökitaraa pääaineenaan soittava tyttö, ja joitakin vuosia myöhemmin aloin opiskella oheen myös alttosaksofonin soittoa. Missään vaiheessa minulla ei ole ollut naispuolista opettajaa, eikä minulla ollut aloittaessani naispuolisia esikuvia. Teininä niitä kyllä tuli. Halusin bändin, ja mieluiten naisista koostuvan sellaisen. Se osoittautui kuitenkin vaikeaksi. Vaikka Suomessakin on ollut ja on edelleen musiikkimediassa noteerattuja naisbändejä, ei soittamisesta kiinnostuneita tyttöjä löytynyt. Pojat taas tuntuivat soittelevan mieluiten keskenään ja kelpuuttavan tytöt vain treenikämppien sohville kihertämään.

Sana ”naisbändi” on mielestäni kyseenalainen. Eihän miesten bändejäkään kutsuta liittämällä sanan ”bändi” eteen sukupuolen määrittävä etuliite. Tässä suhteessa kyseenalaistan myös englannin kielen ”all-girl band”-termin. Tyttöbändistä taas tulee mieleen kevyttä poppia soittava, tuottajan tai levy-yhtiön toimesta koottu nopea valtavirra ilmiö. Paremman termin puutteessa lienen pakotettu käyttämään nais-etuliitettä.

Pelkästään naisista koostuvat rockbändit ovat edelleen pieni vähemmistö. Monen yhtyeen takana on vaikuttanut ajatus naisjäsenistön mukanaan tuomasta markkina-arvosta. Yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista naisbändeistä, The Runaways, perustettiin vuonna 1975, ja yhtyeen muodostumiseen vaikutti merkittävästi sen manageri Kim Fowler. Bändin markkinoinnin tärkein väline ilmenee jo sen nimessä; The Runawaysin jäsenten haluttiin edustavan mielikuvaa miehisessä rockmaailmassa seikkailevista pahoista tytöistä, jotka ovat paenneet perinteistä naisen roolia. Bändissä soittaviin naisiin on tämänkin jälkeen assosioitu maskuliinisina pidettyjä piirteitä, kapinallisuutta, seksiä ja syntisyyttä. Bändeihin on myös liitetty kiihkeää aatteellisuutta. Huomattavan monet 80-luvun lopulla ja 90-luvulla pinnalle nousseet naisbändit olivatkin avoimen feministisiä ja poliittisia. Epätasa-arvon ja patriarkaalisuuden vastustamisesta alkunsa saaneet riot grrl-bändit nousivat esiin 90-luvun grungen kainalossa. Yhtyeet ottivat tyylilliset vaikutteensa 70-ja 80-lukujen vaihteen punkista, ja niiden on usein katsottu edustavan ns. kolmannen aallon feminismiä, jonka alku ajoitetaan 90-luvulle.

Soitan nykyään bassoa Turussa perustetussa, mutta sittemmin helsinkiläistyneessä, Hysteriassa. Bändi sai alkunsa kitaristi-Tiinan ja laulaja-Hetan mietittyä keikkaa katsoessaan miksi naiset ovat aina yleisössä ja miehet lavalla. Asetelma haluttiin kääntää toisinpäin, ja Hysteria sai alkunsa. ”Onneks olkoon, susta tuli rumpali”, luki tekstiviestissä jonka tytöt lähettivät ystävälleen Annille.

Hysteria jätti itsestään jäljen.

Hysteria jätti itsestään jäljen.

Mukaan liittyivät myös basisti Reija, sekä toinen laulaja Hanna. Koko hommassa on ollut alusta alkaen tärkeää punk-henkinen tee-se-itse-asenne. Kappaleita kirjoitetaan omien kokemusten pohjalta hyödyntäen sanoituksissa esimerkiksi baareissa kuultuja heittoja tai poikien möläytyksiä. Näin on syntynyt esimerkiksi Hysterian oma bilebiisi ”Yrjöpunk” sekä pieleen menneitä ihmissuhteita kertaava ”X Factor”.

Liityin mukaan bändiin vuonna 2010 Reijan muutettua Espanjaan. Olin muuttanut taideopiskelujen perässä Turkuun joitakin vuosia aiemmin. Bändiajatuksen olin haudannut jonnekin toteutumattomien haaveiden sekaan. Olin ajatellut tyytyä soittotaitojeni ylläpitämiseen, ja tekeväni musiikkia satunnaisesti erilaisissa projekteissa. Turku on kuitenkin hyvin pieni kaupunki, ja kaveripiirini koostui enemmän tai vähemmän musiikin parissa toimivista ihmisistä. Kun Hysterian basistivaje realisoitui, oli sekä onnekasta että luonnollista että tiemme kohtasivat.

Mutta millaista sitten on soittaa naisena bändissä? Hysterian tapauksessa homma on roudaamista ääriolosuhteissa, teipattuja auton takalaseja, kuohuviiniä, huonoja vitsejä, keskelle ajorataa hyppiviä humalaisia, rumpusetin kaatuilua, ajoittaista tyylillistä muuntautumista Folksteriaksi, konflikteja autovuokraamojen kanssa, sekä joskus vähän scream & shoutia.Vastauksia on varmasti yhtä monta kuin on bändeissä soittaviakin, mutta joihinkin selkeästi sukupuolesta johtuviin asioihin olen törmännyt.

Jo teininä jouduin kohtaamaan asenteen, että soittamisesta kiinnostunut tyttö on jotenkin vähäisempi kuin pojat. Musiikinopetuksessa kitaristin tai basistin paikka annettiin helposti pojalle, ja samoja instrumentteja soittavasta tytöstä tehtiin laulaja. Tytön tuli olla esteettinen koriste bändissä. Olen jopa kuullut, että ei ole väliä soitanko oikeasti, kun ilmaisin haluni oppia soittamaan laulamani kappaleen. Ajatus tuntui olevan se, että poikien pitää saada soittaa, ja tyttöjen tulee ymmärtää tämä ja tarvittaessa joustaa omissa pyrkimyksissään. Tyttöjen kiihkeämpiin ambitioihin suhtauduttiin alentuvasti kuin ne olisivat uhmaikäisten kakaroiden kasvukipuja. Heidän katsottiin ikäkauteen kuuluvasti taistelevan omaa rooliaan vastaan kunnes lopulta rauhoittuisivat. Tytöt selviäisivät vähemmällä, kun taas poikien tulisi oikeasti osata. Tällainen asenne ei auttanut yhtään bändihaaveen toteuttamisessa, ja moni soittamisesta kiinnostunut tyttö suuntasi mielenkiintonsa muihin asioihin. Olen myös törmännyt siihen, että jos opetusbändissä oli sekä tyttöjä että poikia, ohjelmistoa pyrittiin pehmentämään tytöille sopivaksi. Pojat saivat runtata Metallica- ja Iron Maiden-versioitaan rauhassa, mutta tytöille räätälöitiin kuiskauksenkeveää soft rockia ja velttoa easy listeningiä. Mutta entä jos oli halu sanoa asioita, ja se sanoma meni parhaiten perille käyttämällä säröpedaalia? Minun ja Phil Collinsin sanoma ei ollut yhteinen.

Valitettavasti hyssyttelijät onnistuvat toisinaan tehtävässään. Olen havainnut naisbändien jäsenten keskuudessa enemmän huolta monien roolien yhdistämisestä. Moni haluaa pitää työ- tai opiskeluminänsä, ihmissuhdeminänsä ja bändiminänsä erillään. Bändissä soittaminen ei himmennä esimerkiksi akateemista uraa tekevän miehen statusta, kunhan nyt pysyttelee poissa pahimmista black metal-kliseistä tai arvelluttavista kannanotoista. Bänditoiminnan mainitseminen CV:ssä saa henkilön näyttämään rohkealta, luovalta ja katu-uskottavalta. Mies voi juoda Jallua keikkapaikan takahuoneessa lauantaina, ja tehdä uraa maanantaina uskottavuuden yhtään kärsimättä. Mutta moni nainen tuntuu haluavan kätkeä osallisuutensa bänditoimintaan kasvojen menettämisen pelossa, vaikka kyse olisi toiminnasta joka antaa tekijälleen paljon. Minusta on surullista, jos asenteet yhteiskunnassamme ovat edelleen sellaiset, että tällainen asennoituminen on joidenkin mielestä turvallisin vaihtoehto.

Kun menen viikonloppuna treenikämpälle, en koe olevani seksikäs ja syntinen nainen tekemässä lähes kiellettyjä asioita. Nautin soittamisesta ja bändikavereideni seurasta. Olemme historiamme kolmannessa treenikämpässä, ja tällä hetkellä vietämme sen suhteen seesteisintä aikaa tähän mennessä. Jokaisessa kämpässä olemme olleet ainoa pelkästään naisjäsenistä koostuva bändi. Ensimmäinen treeniksemme Turussa sijaitsi vanhassa teollisuuskiinteistössä. Alakerrassa toimi kirpputori, jonka tavaran vastaanoton kautta ullakkokerroksen treenikämpille kuljettiin. Jostain syystä kirpputoritavaraa ajautui jatkuvasti yläkertaan, ja jaoimme tilan sekä soittokamojen että sekalaisen rojun kanssa. Katosta roikkui hirtetty teletappi, ja joku jätti aina paikalle elintarvikkeita, jotka jääkaapin puuttuessa alkoivat pian kasvaa karvaa. Paikasta ei iltaisin päässyt pois muuten kuin taksilla, mikä oli kieltämättä glamoröösiä, mutta huonosti kukkarolle sopivaa. Kyllästyimme lopulta siihen, että jotkut treeniksen käyttäjistä eivät noudattaneet sovittuja aikatauluja. Kun saavuimme treenaamaan – osa Helsingistä asti-vastassa oli tuplabuukkaus, tai täysin sopimuksista piittaamaton treenikämpän haltuunotto. Kun vielä soittokamojamme sosialisoitiin ilman lupaa, aloimme etsiä uutta treenistä. Koska kolme meistä asui jo tuossa vaiheessa Helsingissä, päätimme muuttaa saman tien pääkaupunkiseudulle.

Hysteria treeniksellä joskus kaukana menneisyydessä.

Hysteria treeniksellä joskus kaukana menneisyydessä.

Seuraava treenis löytyi Helsingistä, niin ikään teollisuusalueelta keskustan ulkopuolelta. Tässä tilassa ongelmallisiksi osoittautuivat siisteys ja asenne. Treeniskämppiksemme jättivät lopetettuaan soittokamansa levälleen, ja jouduimme aloittamaan omat treenimme tilan raivaamisella. Roskaa kerääntyi niin paljon, että se alkoi syödä tilaa soittamiselta. Emme ole kukaan erityisen tarkka siisteyden suhteen, mutta huomautimme että olisi yleisen viihtyvyyden ja tilan käytettävyyden kannalta varsin toivottavaa, jos jokainen kantaisi omat jätteensä pois. Vastauksena oli ivallista viittausta naiselliseen nalkuttamiseen. Tästä alkoi varsinainen törkyily, ja huonetta sotkettiin kahta kauheammin aivan tarkoituksella. Kamojamme lainailtiin luvatta tälläkin treeniksellä (saimme mystisen tekstiviestin Euroopan-kiertueella olleelta mikkitelineeltämme). Kämppikset ilmoittivat, että heidän on aivan pakko saada n. 15 neliön tilaan mahtumaan vielä neljäskin rumpusetti, mikä ei tietenkään näkynyt meidän vuokrassamme millään tavalla. Saimme vähemmän mairittelevia viestilappuja, ja bassokaappini kuorrutettiin jonkun toimesta korvavaikulla. Kun nostimme välikysymyksen, joku oli seuraavalla kerralla jättänyt lahjaksi kasan kynsiä. Kun rumpali-Anni joutui settinsä taakse kavutessaan ensin siirtämään pois naisen anatomiaa jäljittelevän seksilelun, mittamme oli täysi.

Onneksi olimme saaneet kuulla tutun kautta edullisemmasta ja parempien kulkuyhteyksien päässä sijaitsevasta treeniksestä. Siirsimme eräänä keväisenä iltapäivänä vähin äänin kamamme pois pizzalaatikoiden, alati paisuvien rumpusettien ja ihmiseritteiden keskeltä. Nykyisellä treeniksellä vallitsevat onneksi yhteneväiset käsitykset hygieniasta ja tavaroiden säilytyksestä. Jos jostakin asiasta pitää sopia muiden bändien kesken, hommassa on asiallinen sävy. Muut huonetta käyttävät bändit, sekä saman rakennuksen muiden treenikämppien vuokralaiset, ovat olleet uteliaita törmättyään naisista koostuvaan bändiin treeniksellään. Tästä kämpästä ei ole kiire pois.

Omat seikkailunsa on koettu myös keikkailun parissa. Olemme joutuneet huomaamaan, että bändimme on ollut vaikeampaa saada keikkoja, varsinkin muutettuamme pois Turusta. Punk on ollut kovassa nosteessa viime aikoina, ja jo ennen sitä melko suosittua ollakseen marginaalisempi musiikkityyli. Keikkasuunnitelmamme ovat kuitenkin usein tyssänneet asenteeseen, että olisi liian riskialtista ottaa soittamaan kaltaisemme ”aloitteleva ja kokematon bändi”. Olemme soittaneet yhdessä useamman vuoden, treenaamme säännöllisesti, meillä on omia biisejä ja keikkakokemusta. Tiedän monia huomattavasti vähemmän aikaa kasassa olleita poikien bändejä, joiden kohdalla kukaan ei mainitse mitään riskeistä tai kokemuksen puutteesta. Keskustelu muutaman muun naisbändin kanssa paljastaa muidenkin törmänneen vastaavaan asenteeseen. Olemme ratkaisseet ongelmaa soittamalla yhdessä muiden naisbändien kanssa, mikä on osoittautunut hauskaksi tavaksi keikkailla. Mutta se ei poista kaivelevaa ajatusta siitä, että joudumme naisina aina tekemään enemmän töitä keikkoja saadaksemme. Asia ei saa olla niin, että kaksi tai useampi naisbändiä vastaa yhtä miesten bändiä.

Käytännön asioissa sukupuoleen liittyvät ennakkoluulot ja asenteet ovat korostuneet kenties eniten. Voisin harjoittaa hidasta journalismia vain siitä, mitä tapahtui kun helsinkiläinen autovuokraamo rikkoi sopimuksen vuokrattuamme 24 tunniksi pakettiauton päästäksemme keikalle. Kahden miehen autovuokraamon mielestä se, että olimme naisia ja soitimme bändissä, oikeutti haukkumaan meitä mm. nisteiksi ja huoriksi. Roudaus taas taitaa joidenkin mielestä olla kromosomeissa, sillä saamme aina roudatessamme kommentteja miespuolisilta muusikoilta ja keikkapaikkojen henkilökunnalta. Lisäksi naisbändin miksaamiseen tarvittaneen puolet miespuolisista henkilöistä koostuvan bändin miksaamiseen tarvittavasta kapasiteetista ja energiasta. Eikä naissoittaja ymmärrä selvää puhetta kun häntä pyytää testaamaan soitintaan, vaan sanoman on tultava napakasti ja ärräpäillä höystettynä. Oma lukunsa on asiointi musiikkialan liikkeissä. Olen todella usein ottanut asioiden hoidon omiin käsiini myyjän alettua palvella liikkeeseen jälkeeni saapunutta miesasiakasta ennen minua, tai ollessani näkymätön vaikka seison puolen metrin päässä ottamassa katsekontaktia. Olen joutunut tähdentämään, että olen aivan varma siitä että haluan ostaa soittimeeni sähköbasson kielet enkä kitarankieliä, ja että osaan suorittaa vaihdon itse. Kun olen tullut ostamaan jonkin laitteen tai osan, ei riitä että olen ilmaissut mitä haluan, vaan teknistä tietämystä on tentattu niin että kyseessä luulisi olevan jonkinlainen pääsykoe. Ja heh, heh, en ole ole poikaystävän asialla!

Välillä vähättely ja rautalangasta vääntäminen käyvät hermoille, mutta tärkeintä on ajatella, että soitamme ensisijaisesti siksi, että saamme siitä itsellemme jotain. Ajatus, joka on auttanut minua niin musiikista kiinnostuneena esiteininä kuin taideopiskelijanakin, on punkiin olennaisesti liittyvä häpeilemättömyys, sekä näkemys siitä, että useimmiten muotoseikkoja tärkeämpää on oikeanlainen tunne ja energia. Se kaikki on ennakkoluulojen, roolien, normien ja odotusten ulkopuolella.

Vaikka jouduin etsimään bändikavereita vuosia, ja tekemään asioita ilman esikuvia, toivon että minua nuoremmilla olisi jo vähän helpompaa. Vain tekemällä sinnikkäästi omaa juttuaan voi muuttaa asenteita. Siispä toivon, että tulevina vuosina ei tarvitsisi puhua nais- tai tyttöbändeistä, vaan pelkkä bändi riittäisi.

Paras Hysterian saama palaute tuli erään turkulaisen keikkapaikan miksaajalta:

”Mä en tiedä mitä helvettiä äsken tapahtui. Se oli ihan v*un outoa, mutta samalla ihan v*un siistiä”.