Tänään 8. maaliskuuta vietetään kansainvälistä naistenpäivää ja tämän juhlapäivän kunniaksi nörttityttöblogin kirjoittajat avaavat sanallisen arkkunsa ja kertovat omista kokemuksistaan liittyen naiseuden monimuotoiseen ja monimutkaiseen käsitteeseen. Kirjoitukset käsittelevät naiseuden laajaa kirjoa ja aihealueet vaihtelevat vahvojen sukulaisnaisten vaikutuksesta feministiseen heräämiseen, kehollisuuteen ja sukupuolikategorian ongelmallisuuteen. Näiden paikoitellen kipeidenkin tekstien myötä Nörttitytöt haluavat toivottaa kaikille lukijoilleen feminististä naistenpäivää!

We Can Do It!-juliste vuodelta 1942. (Public Domain, Wikipedia Commons)

Esiäideistäni

Emmi Kivinen 27v.

Tiedän todella vähän esiäideistäni. Isäni äidistä minulla on melko paljon suullista tietoa, ja hauras muistikuva. Hän kuoli ollessani viisivuotias. Se on lähes samanikäinen kuin äitini oli silloin kuin hänen oma äitinsä kuoli. Äitini isän eläessäkään äidinäidistä ei koskaan keskusteltu. En tiedä muuta kuin että äitini on kuulemma kovasti hänen näköisensä. Ja minä taas olen äitini näköinen. Lähimmäs häntä olen päässyt koskettaessani hänen kultaista vihkisormustaan tätini luona. En ole ikinä nähnyt hänestä yhtään valokuvaa. En tiedä minkä väriset hiukset hänellä oli, tai minkä väriset silmät. Ehkä ne olivat vihreät kuten minulla ja äidilläni. Ehkä kannan osaa hänestä mukanani katseessani.

Äitini isänäidistä puolestaan olen kuullut paljonkin. Minua harmittaa, että en koskaan tavannut häntäkään. Hän kuoli n. 10 vuotta ennen syntymääni. ”Mamma” oli karjalainen ison talon tytär, jonka vanhemmat naittivat 17-vuotiaana vieraalle, paljon vanhemmalle miehelle. Mamma kapinoi avioliittoa vastaan, mutta ei voinut muuta kuin suostua. Hänen ensimmäinen lapsensa, minun äidinisäni, syntyi anomalioista kärsivänä. Häneltä puuttui toinen jalka, eikä kummassakaan kädessä ollut kuin kaksi sormea. Tästä huolimatta hän oli luokkansa etevimpiä oppilaita, työskenteli aikuisena käsityöläisammatissa, oli taitava muusikko ja kuvataiteilija.

Mamma piti poikansa epämuodostumia Jumalan rangaistuksena siitä, että oli niskoitellut vanhempiaan vastaan. Syy saattoi tosin olla myös lääkkeessä, jota äitini muisteli hänen kertoneen paikkakunnan lääkärin määränneen raskausajan pahoinvointiin. Kun juttelin asiasta joskus lääkärin kanssa, hän sanoi, että ”ei tiedä mitä ruttojuuria siihen aikaan ihmisille maaseudulla määrättiin”.

Mamma oli musikaalinen, kuten hänen poikansakin. Kaikista pojista tuli muusikkoja. Mamma itse osasi karjalaisten itkuvirsien taidon. Hän oli eloisa, eikä kätkenyt tunteitaan. Kun surtiin, surtiin kunnolla, kun oltiin iloisia, oltiin sitä läpikotaisin.

Kun hänen nuorin lapsensa oli kaksivuotias, hän otti tytön kainaloonsa ja karkasi miehensä luota. Muut lapset olivat tuolloin jo yli kymmenvuotiaita. Tapahtunut oli skandaali agraariyhteisössä, ja häntä pidettiin kyseenalaisena naisena. Mamma taisi sisäistää ajatuksen, että vain kerran täällä elämme, ja meidän kannattaa pyrkiä järjestämään asiamme siten että tekisimme sen mahdollisimman onnellisesti.

Sota toi perheen nykyisen rajan yli. Mies kuoli jo ennen tätä. Mamma kohtasi toisen miehen, samannimisen kuin vanha. Hän meni naimisiin ja otti miehen sukunimen. Mamma ja toinen aviomies olivat niin rakastuneita, että käyttäytyivät vanhuusikäisinäkin kuin teinit. Kun mies kuoli n. 10 vuotta ennen vaimoaan, tämä oli niin murheen murtama, että oli vähällä mennä hautaan miehen kanssa.

Usein toivon, että saisin joskus kokea jotain samaa. Anna minun jonain päivänä rakastaa yhtä paljon.

 

Girl Power!

Reetta Järvenpää 27v.

Spice_Girls_at_Madame_Tussauds_New_York_(7503749122)

Spaissarinuket Madame Tussauds-galleriassa New Yorkissa. (“Spice Girls at Madame Tussaud’s New York” by InSapphoWeTrust, Creative Commons)

Vuonna 1996 englantilainen Spice Girls julkaisi ensimmäisen singlensä, ja 10-vuotias Reetta hurahti kerralla feminismiin. En tosin muista, että sukupuoleni olisi aiheuttanut minulle suurempia esteitä tai ongelmia aikaisemminkaan, mutta girl powerin myötä rupesin aktiivisemmin vaatimaan, että minut otetaan mukaan poikien leikkeihin, vaikka päälläni on hame. Nyt kun mietin, olin kai siihen aikaan jotenkin kummallinen. En muista, että päiväkodissa tai koulussa juuri kukaan muu olisi pitänyt mekkoja ja hameita päällään muuten kuin kevät- ja joulujuhlissa.

Samoihin aikoihin – Spice Girlsin innoittamana jälleen – sain ensimmäiset korkeakorkoiset kävelykengät. Muistan ikuisesti äitini sanat “Et poistu talosta nuo jalassa ennen kuin osaat kävellä noilla kunnolla”. Ja minähän opettelin, kävelemään sulavasti, juoksemaan, tanssimaan ja kiipeämään korkokengät jalassa. Olin päättänyt, etten anna sellaisten pikkujuttujen kuin persoonallinen pukeutuminen tai sukupuoli estää minua tekemästä asioita, joista nautin.

Olen aina ollut voimakastahtoinen ja tempperamenttinen persoona. Vaikea, kuten lukioaikainen poikaystäväni luonnehti. Oli aika, jolloin yritin olla vähemmän vaikea. Yritin miellyttää ja olla kiltti, puhua vain kun minulle puhutaan, toteuttaa jonkun toisen ihannetta. Palkinnoksi hyvästä käytöksestäni sain murskatun itsetunnon ja alkavan paniikkihäiriön. Raja tuli vastaan, kun 23-vuotiaana tajusin, etten haaveile mistään. Keräsin rohkeuteni, ja lähdin. Otin kissan mukaan, muutin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin asumaan, hankin työpaikan ja otin kunnolla elämäni omiin käsiini. Muistin jälleen Spice Girlsin ajatuksen, että minä olen arvokas omana itsenäni. Jos joku ei voi rakastaa minua sellaisena kuin olen, hän ei silloin ansaitse minua. Kukaan toinen ei voi tehdä minua onnelliseksi, vaan minä teen sen itse.

Silloin tällöin ihmiset huomaavat Spice Girls -levyt hyllystäni ja naureskelevat hieman häpeissään “olleensa itsekin joskus” faneja. Itse en varmaan ole lopettanut fanitusta vieläkään, vaikka musiikkimakuni on muuten muuttunut hieman raskaammaksi. Mielestäni Spice Girlsiä tarvittaisiin taas; Kertomaan nykypäivän nuorille tytöille, että on ihan sama, pukeutuuko verkkareihin vai minihameeseen, kunhan vaatteissa on hyvä olla. Että korkokengilläkin voi juosta. Että heidän mielipiteillään on väliä, ja että he pystyvät mihin hyvänsä, jos vain haluavat. Että tyttönä oleminen on ihan jees.

 

Veritahroja paperilla, älä siis suutu…

Niina Pesonen 27v.

Muistan erään lauantaisen iltapäivän, kun olimme tavalliseen tapaamme koko perheen voimin saunassa. Äidilläni sitten sattumalta osui eräs mystinen alapäähän keskittynyt verenvuototilanne sille päivälle, ja hänen piti toki sitten lähteä asentamaan “persrättiä”, kuten meillä päin asia ilmaistaan. Luulin ihan vakavissani, että kyseessä on jonkinlainen sairaus, ja vannoin, etten koskaan saisi itse samaa tautia. Olin tuolloin ala-asteikäinen.

Kuinka ollakaan, kesälomalla ennen yläasteelle siirtymistä sitten kuitenkin törmäsin itse tähän samaan valitettavaan ilmiöön, jota en kovasta yrittämisestä ollut onnistunut välttämään. Tiesin toki jo tässä iässä, että kysymys oli kuukautisista, mutta en tiennyt miten asiaan piti suhtautua. Häpesin. En kehdannut kertoa kenellekään, en edes äidilleni. Piilotin veriset alushousuni viikkojen ajan vaatekaappini taakse ennen kuin äiti sitten löysi salaisen kätköni.

Kyseiset episodit kuvastavat melko tiiviisti sen, mitä naiseus minulle nuorempana merkitsi: hämmennystä, häpeää, jotain mitä piti välttää kuin ruttoa. Siitä huolimatta en koskaan halunnut toisaalta olla poikakaan, vaikka hetkittäin olinkin ehkä hieman katkera ja kateellinen, etten voinut tehdä kaikkia samoja asioita.

Varsinaisesti sinut naiseuteni kanssa olen alkanut olemaan vasta ihan viime vuosina. Kiitos tästä kuuluu isolta osin äidilleni, joka on aina tukenut minua silloinkin, kun olen valinnut elämääni pelit ja karvalapset perinteisen kodinhengettären roolin sijaan.  Vasta tutustuttuani muihin ihaniin, erilaisiin ja vahvoihin nörttinaisiin, olen tajunnut, ettei tarvitse olla pinkki prinsessa ollakseen nainen. Olen vihdoin  tajunnut, että on ihan okei vuotaa verta.

 

Saanko olla nainen?

Nainen 25v.

Synnyin ensimmäisenä lapsena, odotettuna ja toivottuna. Vanhempani olivat onnellisia terveestä lapsesta, mutta jotain oli kuitenkin pielessä, lapsi ei ollut poika.

Tyttären saaminen oli pieni pettymys isälleni, mutta viisaana miehenä hän päätti että ei anna lapsen sukupuolen häiritä hänen rakkauttaan lapseensa. Kun olin kolmevuotias, olin jo isäni mukana korjaamassa autoja ja ajelemassa mopoilla. Tavallaan sain pienestä pitäen ottaa sen puuttuvan pojan roolin ja otin roolin mielelläni omakseni. Tein paljon myös niinsanottuja tyttöjen juttuja ja vietin aikaa äitini kanssa, mutta jollakin tapaa sain nauttia isäni erityisesta huomiosta ja täyttää pojan roolin perheessämme.

Muutaman vuoden kuluttua minulle syntyi pikkusisko. Kauan odotettua poikaa ei kuulunut vieläkään, joten sain pitää pojan roolin itselläni. Siskoani ei koskaan ohjattu mopojen ja autojen pariin samalla tapaa kuin minua. Olin erityinen ja isäni tuntui miltei rakastavan minua enemmän kuin nuorempaa siskoani. Tuo erityisasemani ei kuitenkaan tulisi kestämään ikuisesti, sillä muutaman vuoden kuluttua ihme vihdoin tapahtui, perheeseemme syntyi poika. Isäni oli onnensa kukkuloilla, hänen kauan odottamansa poikalapsi oli vihdoin syntynyt. Valitettavasti poika oli vielä liian pieni korjaamaan autoja ja ajamaan mopoilla, joten isä jatkoi minun kanssani aikansa viettoa. Ajattelin että edes pojan syntymä ei voisi horjuttaa asemaani rakkaimpana lapsena.

Mutta olin väärässä. Kun veljeni kasvoi, minun asemani perheessä mureni murenemistaan. Vähitellen isäni alkoi huomioida veljeäni enemmän ja enemmän ja jättää minut huomioitta. En tiennyt mitä olin tehnyt väärin, joten yritin käyttäytyä niinkuin aina ennenkin, kuin pojat, mutta ei se mitään auttanut. En ollut oikeasti poika.

Muutos sukupuolinormiin: liikennevalotytöt Dresdenissä, Saksassa. (Picture by Iago4096, Creative Commons )

Aseman ja isän rakkauden ja huomion menettäminen otti koville, en halunnut olla tyttö, halusin olla poika, halusin olla tärkeä isälleni. Tein kaikkeni käyttäytyäkseni kuin pojat, vaikka selkeästi tunsin vetoa tyttömäisiin juttuihin. Teini-ikä oli erityisen vaikeaa aikaa, minusta oli tulossa nainen… nainen jota isäni tulisi vain halveksimaan… nainen joka ei koskaan voisi olla yhtä arvokas kuin mies. Aina kun osoitin tunteitani isääni kohtaan, hän käski minua lopettamaan kitisemisen. Itkeminen ei kuulunut miehille, se oli jotain mitä vain tyhmä nainen tekisi ja minä olin vain yksi tyhmistä naisista.

Minulla kesti kaksikymmentä vuotta ennen kuin pystyin hyväksymään sen että minä todella olen nainen ja että minä olen arvokas vaikka en olisikaan mies. Isäni antaa yhä kaiken huomionsa veljelleni, mutta minä olen hyväksynyt sen. Isässäni on vikansa ja minun ei tarvitse todistaa hänelle olevani samanlainen kuin miehet ollakseni arvokas. Tie itseni hyväksymiseen naisena on pitkä ja kivinen. Rakastan isääni ja veljeäni todella paljon ja siksi kirjoitan tämän tekstin vain nimellä nainen. Uskon että isäni ei koskaan tarkoittanut mitään pahaa minulle, hänen maailmankuvansa vain on niin kovin erilainen kuin minun maailmankuvani.

Olen elänyt suurimman osan elämästäni yrittäen olla mies, joten naisena oleminen on minulle yhä hyvin uutta… ja upeaa. Olen onnellinen että olen nainen ja aion jatkossakin olla ylpeä naiseudestani.

[Teksti poistettu kirjoittajan toiveesta.]

Vastakohtia ja niiden yli pääsemistä

Rami Sihvo 32v.

Sukupuolisuus esittäytyy usein vastakohtina, maskuliinisuus- feminiinisyys, jing-jang mustavalkoinen, mies on hapan, nainen emäksinen, pojat sinisiä, tytöt punaisia jne.. Yhteiskunnallisesta tasa-arvosta puhuttaessa särähtää minun korvaani usein tasa arvo sellaisena itäsaksalaisena tapana vapauttaa naiset kotoa töihin. Se mihin kaikkea verrataan on kuitenkin mies. Ja vähän samaa makua on myös suomalaisessa yhteiskunnassa, naisen pitää olla yhtä hyvä kuin mies – ajatus valitettavasti pitää sisällään sen ajatuksen että nainen olisi jotenkin huonompi. Toisaalta en minkään autoa korjaa pahemmin, joten se siitä stereotypiasta. Retorinen kysymys onkin: miksi sukupuolia ei arvosteta sellaisenaan kun nämä ovat? Vaikuttavimmat keskustelut sukupuolisuudesta kävin opiskeluaikana Diakonia Ammattikorkeakoulussa, jossa opettaja totesi että ‘naiset ajattelevat eri tavalla kuin miehet, koska heillä on erilainen ruumis’. Olen pohtinut tämän jälkeen eikö todellista tasa-arvoa ole sukupuolien erilaisuuden kunnioitus? Vaikka sukupuolissa on paljon samaa, on myös omia piirteitä jotka ovat uniikkeja ja siksi arvokkaita.

Strong hold with a gentle touch.

Perinteisiä sukupuolirooleja edustava mainos 1950-luvulta. (“Man with woman in arms” by 1950sUnlimited, Creative Commons.)

Näin, pitkällisen johdannon päätteeksi toteaisin että mitäkö sukupuolisuus minulle ylipäätään merkitsee? Elämän suolaa. Entinen puolustusvoimien komentaja Gustav Hägglund muisteli elämänkerrassaan sitä kun naiset tulivat YK-tehtäviin Libanoniin. Muutos vaikutti miehiin, kielenkäyttö ja olemus nimittäin siistiytyivät. Sukupuolien välinen jännitys on loputtomien tarinoiden lähde ja erilaisuus pitää elämän mielenkiintoisina, kun toista sukupuolta voi toisaalta ymmärtää, mutta sitten taas välillä ei. Ja täytyy todeta, että huomattavasti mielekkäämpää ja mielenkiintoisempaa elämä on nyt oman vaimon kanssa kuin yksin ollessa: ”Mikä on eturauhanen?”, ”No, sulla sitä ei ole.”

Muiden kirjoituksia lukiessa tulee mieleen että äiti on se joka antaa naisen mallin myös pojalle, opettaa omalla esimerkillään miten naisia tulee kohdella ja mistä nämä pitävät? Teoriassa, poika taas etsii sitten isommaksi kasvettuaan jollain tavalla samanlaista naista kuin äitinsä, valitettavasti ei pelkästään hyvässä mielessä – eräs nuorisotyössä siviilipalvelusmiehenä toiminut kertoi vuosia sitten että häntä halattiin ensimmäisen kerran rippikoululeirillä! No, tämän miehen vaimosta ei aivan sydämellistä ensivaikutelmaa ainakaan heti tule, joten teoriassa lienee jotain perää?

 

Outona omilla mailla

Jenni Leivo

Pitää olla hiljainen, rauhallinen, kiltti, ymmärtää toisia ja auttaa kaikessa. Ja kukkapuskat. En ole koskaan sopinut tähän naisten ja tyttöjen suureen muottiin, enkä ole oikeastaan tavannut ketään joka sopisi.

Gentlemen_Prefer_Blondes_Movie_Trailer_Screenshot_(16)

Täydellinen nainen? Marilyn Monroe-kuvakaappaus elokuvasta Herrasmiehet pitävät vaaleaveriköistä vuodelta 1953. (Public Domain, Wikimedia Commons)

Olin alusta saakka outo, yksinhuoltajaäidin tytär, ulospäin suuntautunut ja äänekäs. Kiipeilin puissa ja rymistelin metsässä. Minut kasvatti kaksi ihanaa naista, äitini ja mummoni. Mummo oli aikanaan kasvattanut lapsensa itse ja hankkinut perheelle rahaa pitämällä maitokauppaa Helsingissä. Isoisäni kun oli sodan jälkeen, miten tämän sanoisi, vaurioitunut. Sota tekee sitä ihmisille.

Päiväkodissa olin suosittu, silloin vain mielikuvituksella ja menolla oli väliä ja kumpaakin löytyi. Koulussa ensimmäiset luokat menivät hyvin, sitten tuli yllättäen seinä vastaan. Piti olla hiljaa ja antaa poikien olla poikia. Piti olla Tyttö. En oikein ymmärtänyt, olin kiltti ja pidin muista, mutta en ymmärtänyt miksi en saanut viedä sitä tilaa jonka tarvitsin. En ymmärtänyt myöskään tyttöjen klikkiytymistä. Ja se mikä edelleen on mysteeri on se, että siinä missä tyttöjen odotettiin olevan pieniä aikuisia, pojat saivat olla lapsia.

Jottei tämä teksti alkaisi kuulostaa valittavalta niin sovitaan ettei koulu mennyt niinkuin piti ja muukin vähän sinne päin. Yritin nimittäin sopia minulle annettuun muottiin.

Ja se, rakkaat naiset, on virhe. Ei ole muottia johon me sopisimme, ei ole muottia johon ketään, naista, miestä, tyttöä, poikaa, koiraa, kissan kummin kaimaa, pitäisi laittaa.
Sinä olet aina Sinä. Ja minä olen Minä. Hyvä niin, monet ovat kirjoittaneet kauheita tulevaisuus juttuja siitä mitä tapahtuu kun kaikki ovat samanlaisia. Ei kiitos.

Aina löytyy joku joka on eri mieltä kuin sinä, aina löytyy joku jonka mielestä sinun pitäisi olla toisenlainen. Ja myönnä pois, itsekin teet sitä joskus. Mutta me olemme ihmisiä, me erehdymme, pääasia on yrittää parempaa kohti.

Joten tänään, minä nostan maljani äänekäille, kilteille, sarkastisille, auttavaisille, itsekäille, rauhallisille, tuuliviireille, isoille, pienille, äideille, tyttärille, siskoille, mummoille ja kaikille jotka eivät vaan sovi siihen tiettyyn muottiin.
Koska kun jokainen meistä tehtiin, muotti rikottiin.

Älkäämme olko outoina omilla mailla, olkaamme Me.

 

Naissankareita ja sankarinaisia

Nina Niskanen

Ei varmastikaan tule yllätyksenä kenellekään, että tykkään lukea fiktiota, jossa on vahva ja aktiivinen päähenkilö. Erityisesti pidän kirjoista, joissa tuo päähenkilö on nainen. Näiden vahvojen ja aktiivisten naishahmojen kirjoittajilta kysytään kuitenkin yhtä kysymystä yli kaikkien; mistä he löytävät vahvat naishahmonsa?

Wonder Woman ja Lasso of Truth. (“Wonder Woman” by Fernando de Sousa, Creative Commons)

Kautta historian naiset ovat lähteneet sotaan miesten rinnalla, kaikki omista syistään. Mulanin kaltaisia mieheksi tekeytyneitä naisia on luultavasti ollut historian jokaisessa sodassa, useimmista on jo löydetty todisteitakin. Useimmista historiankirjoista näitä naisia ei kuitenkaan löydetä. Useimmat eivät tiedä myöskään naissamuraiden olleen osa historiaa. Tieteen ja kirjallisuuden saralla naisten osuutta on tunnetusti vähätelty yhtä lailla. Merkittäviä tieteellisiä tuloksia tehneiden naisten nimiä on poistettu ko tutkimuksesta heidän kollegoilleen annetuista Nobel-palkinnoista. Kirjailijat, joiden tekstit hylättiin suoralta kädeltä naisina, saivat paitsi kustannusyhtiöiden kuin myös kriitikkojen ihailua osakseen miehen nimellä kirjoittaessaan, joskus jopa samoista teksteistä. Tämä ei edes ole historiaa, vaan sitä tapahtuu edelleen.

Minä kasvoin elävien vahvojen naishahmojen keskellä. Isoäitini lähti Karjalasta evakkoon kahdesti kasvavan perheen kera, loi uuden elämän alueelle, jossa ei tuntenut ketään, kasvatti 14 lasta, teki kolmea työtä ja silti löysi aikaa kirjoittaa runoutta. Tätini otti sukutilan pyörityksen harteilleen 15-vuotiaana isänsä kuoltua, tietääkseni hän on edelleen kaikkien aikojen nuorimpana maatalon isännäksi ryhtynyt suomalainen. Tämän kaiken lisäksi hän on edelleen fyysisestikin vahvempi kuin monet tuntemistani miehistä. Ystäväni puolestaan painoi mukavan, normaalin elämänsä pause-nappia ja lähti Los Angelesiin opiskelemaan elokuvaohjausta, kun tilaisuus aukeni. Unohtamatta tietenkään omaa äitiäni, joka 90-luvun velkahelvetistä huolimatta kasvatti yksin kaksi tytärtään ja uskomattomalla määrällä omaa verta, hikeä ja kyyneleitään tarjosi meille kaikesta huolimatta loistavat menestyksen avaimet. Näiden esimerkkien lisäksi tunnen monia vaatimattomampia arjen sankareita; naisia, jotka ovat löytäneet omasta itsestään voiman lähteä henkisesti ja fyysisesti pahoinpitelevistä suhteista ja luoda itselleen uuden, onnellisemman elämän; naisia, jotka ovat selvinneet keskitysleireiltä; naisia jotka joka päivä tekevät pieniä sankaritekoja, joita ei pidetä tarpeeksi merkittävinä huomioitavaksi.

Jos palataan takaisin siihen alkuperäiseen kysymykseen; mistä kirjoittajat löytävät vahvat, aktiiviset naisensa? Henkilökohtaisesti en ole täysin vakuuttunut, että muunlaisia naisia on olemassakaan.