200px-Vampmasq

Chiara taivuttelee henkivartijat luovuttamaan hänelle tallenteet hissin valvontakameroista ja viisikko pääsee katsomaan niiden sisältöä. Sheriffin nähdään kulkevan sisälle ja ulos rakennuksesta ruhtinaan katoamisen jälkeisenä yönä, mutta ainoa ylimpään kerrokseen mennyt henkilö on tummaan huppariin pukeutunut hahmo. Yhtäkkiä Concubine pyytää Domia pysäyttämään videon. Hän katsoo kuvaa uteliaasti, ja sanoo lopulta “näyttää siltä että hänellä on ahdasta.” Muut neljä ovat hetken hämmentyneitä, mutta sitten tajuavat mitä C tarkoittaa. Hissi on täynnä väkeä. Näkymätöntä väkeä.

Ihka ensimmäinen roolipeli johon tutustuin noin 13-vuotiaana oli Vampire the Masquerade. Se oli osa White Wolf –pelijulkaisutalon lanseeraamaa synkän goottilaissävytteistä World of Darkness –maailmaa, jossa rikos kukoistaa, yliluonnolliset olennot asuvat naapurissa, ja kerrostalojen ja pilvenpiirtäjien uhkaavat siluetit ovat määräävä osa katukuvaa. Vampire the Masqueradessa pelattiin eri vampyyriklaanien edustajia, jotka kamppailivat yökaudet, paitsi toisiaan, muita yliluonnollisia olentoja ja metsästäjiä, myös sisäistä pimeyttään vastaan. Pelin teema oli tasapainoilu ihmisyyden ja pedon välillä, kun veren juominen ja selviytymistaistelu ovat (epä)elinehtoina.

VtM:n 3. painoksessa, josta tuli suosikkini, pääsee pelaamaan kahden vastakkaisen järjestön vampyyriklaanien, tai vaihtoehtoisesti myös itsenäisten klaanien, edustajia. Ihmisten silmiltä piiloutuva, järjestystä ja tasapainoa vaaliva Camarilla ja ihmiskuntaa halveksuva, kaoottinen Sabbat ovat alituisessa sodassa keskenään. Itsenäiset klaanit taas pyrkivät toimimaan näiden kanssa omilla tavoillaan, ja siinä sivussa edistämään omia, enemmän tai vähemmän hämäriä, tarkoitusperiään.

Sankarit seuraavat raahausjälkiä, jotka johtavat mausoleumin ovelle. Chiara huomauttaa, että kätevä pääsy New Yorkin vanhoihin viemäreihin on melko lähellä, mikä olisi kenties parempi reitti katakombeihin. Dom soittaa Nosferatu-kontaktilleen kysyäkseen missä tilassa viemärit ovat, mutta saa yksitotisen vastauksen: ”Me emme enää mene sinne.” Mikä ihme pelottaisi jopa nämä rumat viemärirotat asuinkulmiltaan?

WoD- peleissä käytetään d10 -systeemiä, joka jakaa mielipiteet melko lailla kahtia. Etenkin tuliasesäännöt vaativat reipasta viilausta ennen kuin niitä voi pitää mitenkään realistisina. Hahmolomakkeisiin merkitään klaanin, nimen ja muun tiedon lisäksi myös arvoja (useimmiten) asteikolla 1-5, jotka sitten kertovat vaikeustasoa vastaan heitettävien 10-tahoisten noppien lukumäärän. Itse systeemi toimii hyvin, mutta kuten kaikissa WoD-peleissä, myös Vampiressa painotetaan sitä että säännöt ovat pelinjohtajan muokattavissa, ja ovat pikemminkin suuntaviivoja kuin kiveen hakattuja vakioita. Tietynlainen ”suuremman draaman sääntö” on Vampiren kaltaisissa tarinankerrontaan painottuvissa peleissä osa hyvän pelinjohtajan työkalupakkia.

Varsinaisesti pääsin pelaamaan Vampirea vasta vuoden 2001 tienoilla, jolloin netin chattikanavalla pyöri WoD -aiheinen roolipeli. Pelaajat saivat melko vapaasti valita mitä pelasivat, mutta moderaattorit valvoivat tiettyjen sääntöjen toteutumista ja tarkastivat pelattavat hahmot ennen niiden päästämistä valloilleen. Olin aktiivinen pelaaja sekä tässä, että myöhemmin Ircissä ylläpidetyssä, erillisessä WoD-kronikassa, sillä World of Darknessin eri yliluonnollisia olentoja käsittelevät pelit sopivat toisinaan hämmentävän hyvin yhteen crossover -kontekstissa.

Niin paljon kuin WoDia olenkin vuosien varrella rakastanut, erityisesti juuri Vampirea, ensimmäinen kunnollinen ja useampia pelikertoja nähnyt pen and paper -kampanja jossa olen ollut mukana, käynnistyi 2011 kiinteän ropeporukkani sisällä. Tässä blogitekstissä esiintyvät, suomeksi käännetyt kursiivipätkät ovat osa kyseistä peliä, josta olen kirjoittanut lokia englanniksi. Roolipelaaminen tutussa ryhmässä tuo omanlaistaan dynamiikkaa, ja samalla on mielenkiintoista katsoa mikä kutakin pelaajaa erityisesti kiinnostaa eri peleissä.

Sillä välin vaihdamme hahmojamme, ja pääsemme pelaamaan seikkailun pahiksia. Tämä joukko Sabbatin sisällä arvostettua Black Hand -organisaatiota kidnappaa ruhtinaan tämän kattohuoneistosta. Ruhtinas pääsee ihailemaan amerikkalaista auringonnousua Lincolnin patsaan syliin köytettynä, ja ghoulien kuvaama nauhoite tapahtumasta tulee aiheuttamaan kaaosta Camarillan seuraavassa kokoontumisessa. Kadonneen ruhtinaan arvoitus on ratkennut hyvin karulla tavalla.

Eniten Vampire the Masqueradessa minua itseäni kiehtoo mahdollisuus päästä pelaamaan hahmoja, jotka kykenevät tekemään yliluonnollisia asioita. Lisäksi useat vampyyrit ovat nähneet sellaisia paloja historiaa, joihin pääsee tutustumaan lähinnä kirjojen tai dokumenttiohjelmien kautta. Mielenkiintoisimmat hahmoni ovat olleet sellaisia, jotka joko tekojensa tai ikänsä vuoksi ovat vähitellen menettäneet kykynsä ymmärtää ihmisyyttä. Se, miten julmia tai konemaisia kyseiset hahmot ovat, tarjoaa minulle pelaajana haastetta, ja samalla vastakohtaisuuden kautta tietynlaisen ikkunan omaan psyykeeni ihmiskunnan jäsenenä. Kollektiivinen empatia kun on WoDissa monille vanhoille vampyyreille täysin vieras ja unohtunut tunne.

Hans ja Dom seuraavat siellä täällä likavedessä lojuvien, raadeltujen Nosferatujen ruumisvanaa, ja pysähtyvät lopulta viemäriristeykseen, josta lähtee useita tunneleita eri suuntiin. Seinista kantautuva, häiritsevä sydämen syke ja satunnaiset liikahdukset lietteen pinnassa saavat aikaan epämiellyttävän tunnelman. Dom huutaa tunneleihin, ja kaiku vastaa. Myös Hans korottaa ääntään, ja huutaa saksaksi ”Näytä itsesi!” Hetken on hiljaista, ja jostakin kuuluu vaimea, lähes kujeileva ”..Nictuku…” Tämän jälkeen kaiku vaimenee täysin.

WoDin maailmaan julkaistiin myöhemmin kokonaan uusia kirjoja, jotka eivät olleet (mielestäni) juuri mitenkään yhteen sovitettavia vanhan WoDin kanssa. Uudessa Vampiressakin klaaneja oli yhdistetty ja karsittu rankalla kädellä, ja jokin tietty hienostunut vire ja rakkaudella pitkälle suunniteltu koheesio oli tiessään. Totta kai halusin olla avoin, mutta tutustuessani muokattuun WoDiin, päällimmäiseksi jäi lähinnä ajatus siitä että tässä on nyt raha puhunut, ja monimutkaisen rakennelman sijaan uusi materiaali tuntui lähinnä valmiiksipureksitulta ja helpolta kevytversiolta siitä Pimeyden Maailmasta jota olin fanittanut jo teinistä asti. Samanlaisen petetyksi tulemisen tunteen on tähän asti aiheuttanut lähinnä Star Wars episode I-III, mutta näitä pelejä en voinut mielessäni niellä edes kaanonin varjolla.

Monille uusi WoD on varmasti mieleen, eikä ensisijaista tietenkään ole se, mitä mieltä minä satun siitä olemaan. Loppujen lopuksi jopa allekirjoittaneenkin on – pitkin hampain (höhö)- myönnettävä, että tärkeintä on uusien sukupolvien innostuminen roolipeleistä. Innostuminen ja mielikuvitus kun eivät millään muotoa satu olemaan vain niiden etuoikeus, jotka pitävät tismalleen samoista peleistä kuin minä. Joskus sitä ehkä tuntee itsensä tietyissä asioissa juuri sellaiseksi vanhaksi vampyyriksi joka möllöttää pölyisten niteiden täyttämässä kirjastossa maan alla nurisemassa siitä miten kaikki nuoremmat verenimijät ovat pullamössöä. Samaan aikaan toisaalla nuorempi sukupolvi luo omia saagojaan piittaamatta minusta tuon taivaallista. Ja hyvä niin. Ainahan voin selailla Vampiren 20-vuotisjulkaisua nostalgiankyynel silmäkulmassani.

http://en.wikipedia.org/wiki/Vampire:_The_Masquerade