Tästä päästäänkin Warner Brosin 2011 elokuvaan Green Lantern, joka on sanalla sanoen huono elokuva. Tämä tuskin tulee kenellekään yllätyksenä enää näin kauan elokuvan julkistuksen jälkeen, mutta pakkohan se on sanoa. Suurin syy tälle arvostelulle on yksinkertaisesti se, että tarinankertojat voivat oppia paljon enemmän huonosti toteutetuista tarinoista kuin hyvin toteutetuista.
Elokuva alkaa suhteellisen pitkällä selityksellä Green Lanternien ja elokuvan pääpahiksen, Parallaxin, historiasta. Yksi yleisimmistä kirjailijoille annettavista ohjeista on, että tämä on erityisen huono tapa aloittaa tarina. Ja sille on hyvä syy.
Tämän jälkeen tapaamme Hal Jordanin, päähenkilön jota ei voi rehellisesti kuvailla millään muulla sanalla kuin nutipää. Hän aloittaa roolinsa nukkumalla pommiin päivänä, josta satojen ihmisten työpaikat ovat riippuvaisia ja jossa hän itse esittää suurta osaa. Työmatkallaan hän vaarantaa kaikki matkan varrella vastaantulevat paketoimalla lahjaa sanomalehtipaperiin ajaessaan. Tämän jälkeen hän tuhoaa paitsi oman F-35 hävittäjänsä kuin myös työnantajansa mahdollisuudet heidän tarvitsemastaan armeijan hankintasopimuksesta. Ja jos tämä ei vielä riitä, ainoa yritys tehdä Halista jotenkuten pidettävä epäonnistuu täysin, kun tämä menee tapaamaan veljenpoikaansa, joka on jo kuullut setänsä joutuneen lento-onnettomuuteen. Näiden kaikkien rikkeidensä lisäksi Hal valittaa läpi koko elokuvan miten surkea ja hyödytön ihminen hän on. Ja suoraan sanottuna, ainakin tämä katsoja on kyllä täysin samaa mieltä hänen kanssaan. Menisin jopa niin pitkälle, että ilmaisisin hämmennystä, että miksi Hal oikeastaan ansaitseekaan sen pari tuntia aikaamme, jota hänelle uhraamme?
Hal on kaikkinensa täysin tyhjä ja varastettu hahmo (tässä elokuvassa, sarjakuvissa Hal Jordanilla on pitkä ja värikäs historia). Hänen dramaattinen, vammauttava menneisyytensä on varastettu Top Gunista jopa lähes kuva kuvalta. Hänen suuri kasvuhetkensä tulee tyhjästä. Häntä ympäröivät ihmiset (ja niitähän riittää) vaikuttavat olevan paikalla vain luodakseen hänelle dramaattisia hetkiä, jotka kuitenkin täydellisen kontekstin puutteen vuoksi tuntuvat lähinnä melodramaattisilta.
Kaikki muutkin hahmot ovat aivan yhtä turhia. Halin suuri rakkaus, Carol, jota hän on kohdellut ilmeisesti aina yhtä huonosti pyörii Halin ympärillä odottamassa, että tämä kasvaisi aikuiseksi. Päivänä jolloin Hal on juuri tuhonnut Carolin työnantajan, luultavasti tämän uran, sekä tämän isän elämäntyön, Carol pystyy ajattelemaan vain ja ainoastaan Halia ja mitä Hal tuntee ja miten Hal voi. Voin avoimesti myöntää huutaneeni televisiolle tässä kohtaa ensimmäisellä katselukerralla. Hänen parhaan ystävänsä ainoa tehtävä on ilmeisesti toimia vuoroin aivottomana fanboyna ja Halin pahimpana kriitikkona. Pääpahis Parallax on lähinnä muodoton, maailmoja syövä massa – kirjaimellisesti piirrettyjen pahis – jolla on naama ilmeisesti ainoastaan siksi, että se voidaan erottaa Fantastic 4: Rise of the Silver Surferissa esiintyneestä Galactusista. Ainoa joka suoriutuu tehtävästään millään muotoa on Parallaxin maanpäällinen minioni, Hector Hammond, jonka nopea vajoaminen pimeyteen ja pelkoon tarjoaa enemmän tunnelatausta kuin kaikki Halin kohtaukset yhteen mytättynä. Jopa Green Lantern Corpsin näennäinen johtaja, Sinestro, on epälooginen ja heiluu laidasta laitaan vailla selkeää motivaatiota.
Juteltaisiinko vielä hetki elokuvan erikoistehosteista? Ne ovat suoraan sanottuna jotenkin oudon kökköjä. WB päätti jostain täysin käsittämättömästä tuottaa koko Hal Jordanin puvun tietokoneella. Ja vaikka tulos on sinällään kaunis, maassa tapahtuvissa kohtauksissa se on selkeän irrallinen ympäröivästä maailmasta ja ulkoavaruuden kohtauksissa se saa Ryan Reynolds paran näyttämään pelkältä kelluvalta päältä. Ja siinä missä hänen teostensa on varmastikin haluttu säilyttävän sarjakuvamainen ja hieman epätodellinen fiiliksensä, se ei välttämättä ole täysin tarkoituksenmukaista itse sankarille. Erityisesti Maassa efekti muistuttaa usein lähinnä 80-luvun erikoistehosteita.
Olen yrittänyt miettiä, miksi inhoan tätä elokuvaa niin paljon, sillä tämä ei millään muotoa ole huonoin ikinä näkemäni elokuva (Transformers 2, Haywire ja Elektra ovat kaikki kovia kilpailijoita siitä asemasta). Luultavasti se johtuu siitä, että sen potentiaalin tahallinen tuhoaminen vaan aiheuttaa alkukantaisen reaktion jossain päin aivojani. Ennen Nolanin Batmaneita se nyt vain oli itsestäänselvää, että Warner Bros ei osaa tehdä supersankarielokuvia. Mutta Nolan muutti standardeja ja ainakin itseäni on Green Lanternissa aina kiehtonut mahdollisuus luoda mitä tahansa, mitä pystyy kuvittelemaan. Tällä elokuvalla oli paljon potentiaalia tulla todella loistavaksi, mutta sen sijaan siitä tehtiin, no… Niin.
Kaiken kaikkiaan suosittelen jättämään koko elokuvan väliin, jos on tähän asti onnistunut sitä välttämään, ellei sitä aio katsoa esimerkkinä siitä, miten asioita ei kannata tehdä. Myönnettäköön, toisella katselukerralla elokuva oli parempi, mutta luultavasti vain siksi, että sitä osasi jo valmiiksi inhota.
PS. Katsoin elokuvan kahdesti, koska ensimmäisellä kerralla halusin nähdä sen ja toisella kerralla kirjoitin tämän arvostelun, yritettyäni aktiivisesti unohtaa sen traumatisoineen ensimmäisen kerran.
Green Lanternit on jäänyt lukematta sarjakuvina ja tämä elokuvakin on näkemättä, mutta ilmeisesti Hal Jordan on monien vihaama hahmo sarjakuvissa. Googlettamalla löytää paljon syitä, miksi monet eivät pidä hänestä yhtään. Niin näiden ihmisten mielipiteisiin nähden, ei ole ihme että Jordan on elokuvassakin hieman ärsyttävä?
Mie tykkään kyllä Ryan Reynoldsista, ja muutamassa arvostelussa sanottiinkin että hän yrittää pitää elokuvan viihdyttävänä. Koitko sinä sen niin?
Joo, Hal Jordan on toki nutipää kaikin tavoin, mutta sillon kun päähenkilö on nutipää, tarinan kerronnassa täytyy ottaa se huomioon. Hyvänä esimerkkinä House; päähenkilö on kaikin tavoin epämiellyttävä, mutta siitä huolimatta sarja on suorastaan koukuttava. Nutipäisellä päähenkilöllä täytyy olla joku pelastava ominaisuus, Housella se on nerokkuus ja herkeämätön ratkaisun etsintä, hyvin paljon Sherlock Holmesin tapaan.
Jos olisin itse ollut kirjoittamassa tätä, olisin luultavasti tehnyt Halille voimakkaamman hahmokaaren, siten että lopullinen voitto olisi ollut riippuvainen siitä, että tyyppi tajuaisi olevansa nutipää. Vieläkin luultavammin olisin halunnut tehdä synkemmän version, jossa Hal tajuaisi olevansa nutipää vasta liian myöhään, johtaen johonkin suureen menetykseen. Mutta sellaiset loput eivät ole sallittuja suurten budjettien, suurille yleisöille suunnatuissa elokuvissa. :-p
Toinen äärimmäisen suosittu keino on laittaa nutipäinen päähenkilö välittämään jostain toisesta, joka ei pysty suojelemaan itseään (eläin, lapsi) ja laittaa tämä vaaraan. Tästä hyvänä esimerkkinä mieleen tulee War of the Worlds ja Rainman ja toki myös Pitch Black.
Reynolds selkeästi kyllä yrittää pitää suorituksensa viihdyttävänä, mutta mielestäni tämä ei häneltäkään ole missään nimessä huippusuoritus, tiedä sitten johtuuko se ohjauksesta vai mistä.
Itsekään en voi sanoa tätä leffaa taide-elämykseksi – mutta kyllä kaamein kalkkuna on AVP2, sitä en näyttäisi edes pahimmalle viholliselleni 😀 Siihen verrattuna Green Lantern on suorastaan mestariteos!
Mun kaikkein kamalin leffakokemus oli nimenomaan taide-elokuva nimeltä The Living and the Dead. Katsoisin mieluummin AVP2:n ja Green Lanternin molemmat putkeen mieluummin kuin sen uudestaan. 😀