Nörttitytöt

Jonkin aikaa sitten pääsin seuraamaan sivusta, kuinka pelikehittäjä turhautuneena valitti netissä sitä, että ihmiset yhä edelleen kuluttavat aikaa ja rahaa Halo-sarjaan yli kymmenen vuotta ensimmäisen pelin ilmestymisen jälkeen. Ja näennäisesti sille ei pitäisi olla mitään syytä; keskinkertainen ja ennalta-arvattavan tarinan, kaavamaisten ja pelistä toiseen toistuvien tasojen ja geneerisen futuristisen lähtökohdan yhdessä pitäisi johtaa hiljalleen väheneviin pelaajamääriin. Kyseessä on kuitenkin sarja, jonka eri osia on myyty yhteensä miljoonia kappaleita. Tämä on siis oma yritykseni vastata kysymykseen, mikä siinä Halossa jaksaa viehättää?

Eliitti väistää kranaattia

Eliitti väistää kranaattia
(Artikkelin kuvituksena käytetty ruutukaapauksia Halo: Reachista.)

Moninpeli

Paras puoli Halossa ainakin itselleni on aina ollut moninpeli. Jokainen uusi Halon kampanja pelataan taloudessamme ensin yhdessä, jonka jälkeen kumpikin siirtyy pelaamaan sitä sekä yhdessä että erikseen joko kampanjana, haasteina tai online-moninpelinä. Jotkut Halon kampanjat on pelattu myös uudestaan erään kaveripariskuntamme kera. Tämä sosiaalinen puoli tekee Halosta helpommin lähestyttävän kuin monet muut First Person Shooterit ja sen jälkeen kun siirryin konsolipelaamisen pariin, on useampikin FPS franchise ryhtynyt kiinnittämään enemmän huomiota moninpelaamiseen, joskin oman täysin subjektiivisen mielipiteeni mukaan Halolla on edelleen paras ja monipuolisin moninpeli (en tietenkään ole pelannut kaikkia FPS:iä, joten voin olla väärässäkin). Yhteistoiminnan lisäksi on aina välillä toki myös äärimmäisen viihdyttävää rökittää niin kavereita kuin ventovieraitakin jossain useista vastakkain peluun muodoista.

Casual Gamereiden Hupi

Kirjoittajan omakuva suosikkiaseen kera.

Kirjoittajan omakuva suosikkiaseen kera.

Parhaalla tahdollakaan en voi kuvailla itseäni miksikään muuksi kuin satunnaiseksi pelaajaksi. Joystiq-nettilehden lukijatutkimuksen mukaan viimeistään Halo 3:sta lähtien suuri osa pelaajista on ollut satunnaispelaajia. Itsekin aloitin konsolipuolen pelaamisen (Game Boy -ajan Nintendoa ei lasketa, koska syyt) Halo 3:n aikoihin ja Halo 3 on nykyään ainoa, jonka pariin palaan niistä silloin pelatuista peleistä. Halon kehittäjät ovat tehneet aika paljon työtä sen eteen, että peli olisi mahdollisimman kutsuva kaiken tasoisille pelaajille. Monet eri tyyppiset pelimahdollisuudet tarjoavat jokaiselle jotakin ja kavereiden avulla jopa konsolipelaamiseen tottumaton löytää nopeasti hupia. Näiden lisäksi pelin tekoäly on hauska ja monipuolinen. Esimerkiksi Covenant-avaruusolioiden Grunt-rodun edustajat saattavat välillä juosta kiljuen pakoon “valkeaa paholaista”, kun useimmissa FPS-peleissä viholliset hyökkäävät aina.

Reach ja Todellinen Kustomointi

Kun Halo: Reach iski pelihyllyihin, itselleni ainakin oli todella ihana ja ihmeellinen asia, että pääsin pelaamaan naisella. Se ei välttämättä näy pelatessa kovin monin tavoin, mutta pienetkin asiat ovat yllättävän merkittäviä. Esimerkiksi geneerinen “Yes, sir” topakalla naisäänellä miesäänen sijaan sanottuna auttaa peliin uppoutumista melko paljon. Pelin sotilaat ovat todella sotilaita ja näin ollen tuon mainitun äänen lisäksi pelattavan naishahmon tunnistaa lähinnä hienovaraisista muutoksista haarniskan osien välissä (esimerkiksi kapeampi vyötärö). Toisinsanottuna Halon tulevaisuudessa naisillekin annetaan haarniskat. Ja sen kokeminen ensimmäisen kerran oli sanoinkuvaamattoman hienoa.

Shiny, Pretty Things

Jackal räjähtää

Jackal räjähtää

Pelaan konsoleilla lähes pelkästään FPS-tyyppisiä pelejä ja niissä on Haloa lukuunottamatta kaikissa yksi äärimmäisen ikävä piirre; ne ovat kaikki harmahtavan ruskeita riippumatta siitä, ollaanko Gears of Warin Jacintossa (joskin myönnettäköön, GoW:n lambent alueilla on harmahtavan neonkeltaista mömmöä kaikkialla ympärillä) vai Modern Warfaren nykykaupungeissa. Halon pariin palaaminen on kerta toisensa jälkeen tuulahdus raikasta ilmaa henkeäsalpaavan kauniiden maisemien ja pelien maailmassa lähes käyttämättömien värien takia. Päävihollisen osaa esittävällä Covenantilla on mm neonpinkkejä nuolia ampuva ase, jonka ammukset räjähtävät pinkkinä sumuna, kun niitä osuu tarpeeksi monta yhteen viholliseen. Halo 4:ssä uutena tulleena Forerunnereilla on puolestaan aseissaan kirkkaan oransseja ammuksia ja ne itsekin tuhoutuvat oranssina fade-outtina. Se on pieni tekijä, mutta tekijä kuitenkin. Mikä parasta, värien käyttö on suunniteltu siten, että ne parantavat pelikokemusta; violetit Eliitit on helppo tunnistaa keltaisista Grunteista kaukaakin ja vihreänä hohtavia Huntereita on vaikea sekoittaa toisiin hahmoihin pimeässäkään. Sama pätee myös vihollisten aseisiin; vihreän Plasma Riflen tunnistaa puolisokeanakin pinkistä Needleristä.

Se vain toimii

Hyvin tehdyn lopputuotteen vaikutusta on yksinkertaisesti vaikea kieltää. Halo ei koskaan tule olemaan alkuperäisin peli ikinä, mutta eri osa-alueet on toteutettu äärimmäisen hyvin ja pelatessa tuntuu, että kaikki osaset sopivat paitsi hyvin yhteen, myös ainakin omaan pelityyliini. Käyttäjät on huomioitu jokaisessa vaiheessa ja en muista kertaakaan, jolloin pelaaminen olisi turhauttanut jostain muusta syystä kuin omasta kykyjen puutteesta. Tämä kaikki yhdessä saa ainakin allekirjoittaneen ostamaan Halo-pelejä myös jatkossa.