Ah! Vuosi 2012 oli monella tapaa varsin tyydyttävä leffavuosi. Moni odotettu, iso elokuva sai ensi-iltansa vuoden 2012 aikana. The Avengers, 007 Skyfall, Iron Sky, Twilight – Aamunkoi osa 2 ja moni muu pätkä on täyttänyt leffateatterit erilaisista leffanörteistä ja filmi-intoilijoista.

Joulukuussa ensi-iltansa saanutta Hobitti – Odottamaton matka -elokuvaa on kuitenkin tituleerattu kaikkien aikojen odotetuimmaksi elokuvaksi ja väite osuu ainakin minun kohdallani täysin oikeaan. Hobitti -elokuvaa alettiin odottaa heti Taru Sormusten Herrasta -trilogian päätteeksi joulukuussa 2003, ja nyt – 11 vuotta myöhemmin – Jacksonin Keski-Maa -filmatisointeihin ihastuneiden odotus palkitaan. On tullut aika palata tuttuihin maisemiin, monella uudella mausteella höystettynä.

Nyt seuraa 13 enemmän tai vähemmän satunnaista asiaa Odottamattomasta matkasta.

http://youtu.be/16LcNs1cxsY

1. Tarina

Hobitti -kirja kertoo Bilbo Reppulin hurjasta matkasta kotoisasta Konnusta kaukaisille maille. Hän matkaa kolmentoista kääpiön ja yhden velhon kanssa Yksinäiseksi vuoreksikin kutsutulle Ereborille, aikeenaan kaapata takaisin vuorenalainen valtakunta hirvittävältä Smaug-lohikäärmeeltä.

Hobitti -trilogian ensimmäinen osa, “Odottamaton matka”, kertoo retken alkuvaiheista. Se kertoo siitä, miten Bilbo tapaa 13 kääpiötä, miten hänestä tulee osa retkikuntaa ja miten hänen on opittava uusia asioita itsestään ja ympäröivästä maailmasta selvitäkseen raskaalla matkalla. Tiivistettynä elokuva on Bilbon kasvutarina ja kertoo, miten hänestä tulee kääpiöiden ystävä ja luotettu retkikumppani.

Miltei kolmituntiseen elokuvaan on mahdutettu monia hienoja, klassisia kohtaamisia kuten välikohtaus nälkäisten peikkojen kanssa sekä elokuvan kiistatta paras kohtaus, jossa Bilbo tapaa vuoren sisällä asustavan Klonkku -olennon. Lisäksi elokuva sisältää paljon sellaista, mitä kirjassa ei mainita. Elokuvan tekijät ovat valinneet sisällyttää elokuvaan Taru Sormusten Herrasta -kirjojen liitteissä olevaa materiaalia. Nämä kohtaukset kertovat tarkemmin Keski-Maan historiasta ja pohjustavat TSH -trilogian tapahtumia.

 

2. Martin Freeman

Martin Freeman, picture by bellaphon. (Creative commons Attribution 2.0 generic)

Martin Freeman, picture by bellaphon. (Creative commons Attribution 2.0 generic)

Elokuvan hobittia, Bilbo Reppulia, esittää brittinäyttelijä Martin Freeman. Freeman on monelle tuttu The Office- ja Uusi Sherlock -sarjoista, ja he jotka eivät häntä ennestään tunne muistavat hänet varmasti tästedes. Freeman oli ohjaaja Peter Jacksonille niin selvä valinta Bilbo Reppulin rooliin, että hän päätti laittaa Hobitin kuvausaikataulut uusiksi, ihan vaan jotta Freeman saataisi mukaan elokuvaan. Tästä voimme kaikki olla kiitollisia, sillä valinta on kerrassaan mainio. On vaikea kuvitella kuka voisi sopia nuoren Bilbon rooliin Freemania paremmin. Bonuksena Freeman ja vanhaa Bilboa esittävässä Ian Holm muistuttavat jollakin tavalla toisiaan. Benedict Cumberbatch, Freemanin vastanäyttelijä TV-sarjasta Uusi Sherlock, pääsee elokuvatrilogian myöhemmissä osissa esiintymään Smaug -lohikäärmeenä ja näyttelemään yhdessä Freemanin kanssa. Odotettavissa makeaa mahan täydeltä!

3. HFR – High frame rate, eli korkea kuvataajuus

Elävän kuvan periaate lienee kaikille tuttu. Kun esittää useita, yksittäisiä kuvia peräjälkeen  ihmisaivot käsittävät yksittäiset kuvat yhtenäisenä, liikkuvana kuvana. Jos elokuva kuvattaisi sellaisella nopeudella, että sekuntiin mahtuisi 10-12 kuvaa, aivomme käsittäisi kuvat yksittäisinä kuvina eikä liikkuvana kuvana. 10-12 kuvaa sekunnissa (frames per second) koettaisi tavallaan nopeana diaesityksenä.

Aikaisia mykkäelokuvia saatettiin kuvata vain 14 fps:n (frames per second) nopeudella, mutta tällöin kuva koettiin usein tökkivänä ja nykivänä. Kun elokuvia alettiin kuvata äänen kera, oli tarve määrittää kuvataajuuden vakionopeus ja (filmin kalleuden tähden) standardiksi määrittyi 24 kuvaa sekunnissa. Tämä koettiin alimpana mahdollisena kuvataajuutena jota pystyttiin käyttämään ilman, että elokuva tuntui katsojasta nykivältä.

Peter Jackson kirjoitti aiheesta Facebook-sivullaan:

Originally, 24 fps was chosen based on the technical requirements of the early sound era. I suspect it was the minimum speed required to get some audio fidelity out of the first optical sound tracks. They would have settled on the minimum speed because of the cost of the film stock. 35mm film is expensive, and the cost per foot (to buy the negative stock, develop it and print it), has been a fairly significant part of any film budget.

So we have lived with 24 fps for 9 decades–not because it’s the best film speed (it’s not by any stretch), but because it was the cheapest speed to achieve basic acceptable results back in 1927 or whenever it was adopted.

Elokuvan muodostuttua osaksi valtakulttuuria olemme ehdollistuneet 24fps standardiin. Siispä ei ole kovinkaan yllättävää, että moni katsoja kokee 48fps:n mukanaan tuoman entistä tarkemman kuvan epäaidon tuntuiselta. Kyse on konventiosta, josta on vaikea päästää irti.

HFR, eli High Frame Rate, eli korkea kuvataajuus, tuntui Odottamattomassa matkassa paikoitellen hyvältä, paikoitellen huonolta. Elokuvan alussa, silmän totutellessa kuvat tuntuvat kulkevan omituista, nopeutettua tahtia, mutta kun siihen muutamien minuuttien kuluttua tottui, ei se tuntunut yhtään hölmömmältä. Paikoitellen saattoi kuitenkin huomata, että HFR teki elokuvantekijöille tepposet. HFR:n myötä kuva on entistä tarkempi, ja sen myötä tietyt tehosteet näyttivät todella tökeröiltä. Ruudun halki kiitävä Radagast Rhosgobelin pupuineen pisti silmään ja tuntui huonosti elokuvan todelliseen maailmaan upotetulta animaatiolta. Tätä en olisi Jacksonilta odottanut.

HFR tuntui toimivan erityisen hyvin laajoissa kuvissa. Se tekee kauniista lokaatioista erityisen huikeita – kuvan kirkkaus saa lumihuippuiset vuoret ja massiiviset metsät loistamaan. Tiiviimmissä kuvissa HFR tuntui hieman vieraammalta. Lieneekö kyse pelkästään silmän harjaantumattomuudesta, mutta tiiviissä kuvissa tapahtuva liike ei vielä näyttänyt täysin luontevalta.

En olisi valmis tyrmäämään uutta, korkeampaa kuvataajuutta ihan vielä, vaikka monet sitä ovatkin vihanneet. Uskon, että siihen tottuminen – niin tekijöiden kuin katsojienkin osalta – vaatii hieman lisää aikaa.

4. 3D

Onko joku joskus oikeasti nähnyt elokuvan joka olisi herättänyt suurta ihailua 3D-tekniikkaa kohtaan? (Avataria ei lasketa. Se oli vaan ensivaikutelman aiheuttamaa ihastumista, ei todellista rakkautta.)

Hobitti – Odottamaton matka ei ainakaan herättänyt erityistä innostusta 3D:tä kohtaan. Siinä missä HFR:n tarkkuus ja jouhevuus teki 3D:stä huomattavasti katsottavampaa, ei 3D edelleenkään tunnu lisäävän elokuvan hienoutta millään mittarilla.

5. Klonkku

Andy Serkisin esittämä Klonkku ihastuttaa jälleen! Tällä kertaa Klonkun kasvot ovat saaneet tarkemman tekniikan avulla lisää lihaksia ja sen myötä lisää liikkuvuutta. Klonkku on hahmona edelleen aivan mahtava, ja Bilbon ja Klonkun yhteisiä hetkiä olisi voinut seurata vaikka kuinka pitkään. Klonkun osuus Odottamattomassa matkassa tuntuu (hyvällä tavalla) miltei elokuvan sisälle upotetulta lyhytelokuvalta, sillä se vangitsee katsojan tavalla, jota ei elokuvan aikaisemmissa vaiheissa pahemmin koeta.

6. Tarinan stop-go -muoto

Mieleni tekee kutsua Odottamattoman matkan muotoa termillä “stop-go”. Siinä missä TSH -mahdollisti useamman samanaikaisen juonen seuraamisen eri puolilla Keski-Maata, Odottamattomassa matkassa seuraamme miltei ainoastaan Bilbon ja kääpiöiden matkaa.

Ja näin se tarina etenee: retkue istuu, jonka jälkeen he jatkavat matkaa ja sen jälkeen he taas istuvat, jonka jälkeen taas matkataan. Matkan varrelle osuvat sattumukset ovat kutkuttavia, mutta jostain syystä vasta elokuvan lopussa päästään sille tasolle, joka ajaa katsojan nakertamaan kynsiään. Alku on hidastempoinen, ja jollekulle joka ei ole tullut elokuvateatteriin nautiskelemaan Konnun viehättävästä miljööstä, Keski-Maan kauniista maisemista ja ihastuttavista lokaatioista, se saattaa olla tylsää katsottavaa. Kuten saattaa arvata (onhan kyseessä trilogia) tarina stoppaa lopullisesti juuri kun tuntuu siltä, että olemme saaneet jutun juonesta kiinni.

7. Musiikki

Säveltäjä Howard Shore tarttuu kapellimestarin puikkoihin myös Hobitti-trilogiassa. Moni TSH -trilogiasta tuttu teema toistuu Odottamattomassa matkassa, mutta elokuva sisältää myös aivan uusia, mahtipontisia sävellyksiä jotka johdattavat katsojan pikavauhtia oikeaan tunnelmaan. Odottamattoman matkan musiikki on eittämättä yksi hienoimpia elementtejä koko elokuvassa. Elokuvan tarttuvaa teemakappaletta (Misty Mountains Cold) tulee hyräiltyä teatterista lähdettyä väkisinkin.

http://youtu.be/ert2n3tKvrw?t=10m59s

8. Elokuvan pituus

169 minuuttia. Tämä on piskuisesta Hobitti -kirjasta tehdyn elokuvatrilogian ensimmäisen osan pituus. Monella taviskatsojalla takamus on varmasti puuduksissa tällaisen kavalkadin jälkeen, mutta Keski-Maahan palaamista kuumeisesti odottanut fani voisi varmasti istua aloillaan vielä hetken pidempään. Fakta on kuitenkin se, että elokuva on hirmuisen pitkä ja elokuvan aikana ehtii jo rakkokin täyttyä. Hidastempoisesta alusta nipistämällä ja tarinan etenemistä tehostamalla olisi varmasti pystytty lyhentämään elokuvaa hieman inhimillisempään suuntaan. (Mutta eihän se ole se pituus joka ratkaisee? Näin väittäisi varmasti kääpiökin.)

9. Uusi-Seelanti

Hobbiton by Rob Chandler.(Creative Commons)

Hobbiton by Rob Chandler.
(Creative Commons Attribution-Share Alike 2.0 Generic)

Keski-Maan roolia elokuvassa esittää jälleen kerran ihmeellinen Uusi-Seelanti. Henkeäsalpaavat maisemat ovat elokuvan visuaalisesti herkullisinta katsottavaa. On vaikea ymmärtää miten jättimäisen TSH -trilogian jälkeen pieneltä saarelta löytyy edelleen uusia ja ihmeellisiä kuvauspaikkoja, joita emme ole vielä nähneet. Parempaa ei voisi toivoa.

10. Uusi yleisö

On varsin selvää, että Hobitin tekijät (kuten niin monet muutkin elokuvantekijät tänä päivänä) yrittävät kosiskella tutun leffaväen lisäksi (tai sijaan?) erityisesti sitä teattereista kadonnutta sukupolvea, joka ei heidän käsittääkseen käy elokuvissa. Nuoret katsojat halutaan pois tietokoneittensa luota ja heidät halutaan tutustuttaa elokuvaelämyksiin teatterimiljöössä. Jos tällainen tutustuttaminen onnistuu, varmistutaan siitä, että elokuvilla riittää katsojia vielä tulevinakin vuosikymmeninä. Uusi tekniikka, komeat nuoret kääpiöt ja lukuisat – siis tuhottoman lukuisat taistelut tuntuvat suuntautuvan erityisesti tätä nuorta polvea kohtaan. Toimiiko? En osaa sanoa. Mutta 91 vuotias isoisäni osasi kuitenkin leffan nähtyään kertoa, ettei ole eläessään nähnyt niin paljon sotaa ja tappamista kuin tässä elokuvassa. En tiedä onko tämä surkuhupaisaa vai onnekasta puhetta, kun se on peräisin sotaveteraanin suusta…

11. Kääpiöt

Thorin, Balin, Dwalin, Oin, Gloin, Ori, Nori, Dori, Bifur, Bofur, Bombur, Fili ja Kili. Siinähän ne ovat, kaikki tarinan kolmetoista kääpiötä. Onneksi nimiä ei tarvitse muistaa ennen elokuvan näkemistä, mutta jos on tylsää ja haluaa harjoittaa muistiaan, niin kuva käteen ja nimiä opiskelemaan!

Vaikka vain osa kolmestatoista kääpiöstä ehtii elokuvan aikana muodostua todellisiksi persooniksi, ovat näyttelijävalinnat osuneet todella nappiin. Throin Tammikilpeä esittävä Richard Armitage on uskottava traagisen kääpiöprinssin roolissa. Armitage on hakenut pohjaa hahmoonsa myös Shakespearesta, ja hän tekee Thorinista protagonistin jonka todella haluaisi onnistuvan tavoitteissaan. Thorinia haluaa ymmärtää myös silloin, kun hän toimii epäsympaattisella tavalla.

Kääpiökatraassa on mukana niin kokeneita kuin uransa alkutaipaleella olevia näyttelijöitä, joista jokaisella on varmasti omat faninsa. Itse odotin kaikista suurimmalla innolla James Nesbitin esittämän Bofurin näkemistä. Pidetylle irlantilaisnäyttelijälle onkin suureksi ilokseni annettu varsin reilusti ruutuaikaa. Nesbit tekee hahmosta poikamaisen innostuneen, sympaattisen ja helposti pidettävän. Bofurin otteita haluaa mielellään nähdä myös jatkossa.

Olen kuullut rutkasti mielipiteitä siitä, ettei kääpiöiden kuulu olla parrattomia, ja että hottis -kääpiöiden luominen on lähinnä naurettavaa. Itse en koe parrattomia kääpiöitä mitenkään erityisen loukkaavana asiana – kyllähän niitäkin ihan mielellään katsoo. Suosittelen kuitenkin lukemaan tämän listan kohdan 10 ja miettimään uudelleen, miksi niitä nuoria ja komeita kääpiöitä on mahdettu sisällyttää tarinaan. (Eihän uusi yleisö mitenkään malta odottaa kolmatta elokuvaa ja Bard Jousimiestä. Eihän tuo uusi yleisö varmaan osaa edes lukea!)

12. Putoaminen

En halua spoilata, mutta sanonpahan vaan, että harvoin on tullut nähtyä niin paljon putoilemista kuin Odottamattomassa matkassa. Siis ihan fyysistä putoamista, yleensä johonkin rotkoon tai pöydältä lattialle.

Mietin pitkään miksi rotkoihin putoileminen tuntui tässä elokuvassa erityisen ikävältä, vaikka eihän keneenkään lopulta edes sattunut. Tajusin, että selitys reaktiooni on varsin looginen. Eräässä elokuvan kohtauksessa annetaan ymmärtää, että putoaminen on todella vaarallista. Senhän toki tajuaa lapsikin, mutta elokuvantekijöiden on aina – etenkin fantasiamaailmoiden kohdalla – selitettävä mitkä asiat ovat tämän elokuvan maailmassa mahdollisia tai vaarallisia, ja mitkä ei. Myöhemmin elokuvassa koko tämä katsojien kanssa tehty yhteisymmärrys rikotaan, kun putoaminen ei oikeastaan olekaan niin vaarallista kuin alunperin annettiin ymmärtää. Huijausta, sanon minä!

13. Sebastian

Radagastin pieni ystävä nimeltä Sebastian on ehkä vuoden 2012 söpöin ilmestys.

 

Hobitti – Odottamaton matka saa arvosanakseen neljä nörttityttöä, vaikkakin vain vaivoin. Eilinen Tolkienin syntymäpäivä vaikutti arvostelijan harkintakykyyn positiivisesti, ja onhan jokaisen nörttitytön sentään nähtävä tämä.

Todellinen nörttityttö

Todellinen nörttityttö