On aika kaivaa suositeltavaa tv-sarjamateriaalia naftaliinista. No, ainakin noin yhdeksän vuoden takaa. Showtimen Dead Like Me kuuluu ehdottomasti kategoriaan “unohdetut ja upeat” sarjasuosikkini, sillä hyvänen aika tästä sarjasta oli vaikea löytää materiaalia. Sääli, sillä sarja olisi ehdottomasti muistamisen arvoinen. Kyseistä sarjaa ei ole koskaan esitetty Suomessa, eikä sillä siksi ole edes suomenkielistä nimeä (mikä ehkä toisaalta on ihan hyvä asia). Omat DVD:ni ovatkin pohjoismaisia yhteisjulkaisuja (Mitt liv som död), joita saa edelleen jonkin verran nettikaupoista suomenkielisillä teksteillä varustettuna. Vaikka Dead Like Me:n puolesta puhuvat sekä imdb:n pistearvo 8.2 että ansaitut tv-alan palkinnot, nauttii sarja lähinnä kulttisuosiota ja on monelle varsin nevöhööd. Tuntemattomuuden osasyynä lienee ainakin osittain Showtimen päätös luopua sarjasta vain kahden kauden jälkeen ja lopettaa se monen muun lempisarjani tavoin kesken ja täysin seinään.

Dead Like Me kertoo Georgia “George” Lass -nimisestä 18-vuotiaasta tytöstä, joka heti ensimmäisessä jaksossa kuolee avaruusasemalta tippuvan vessanpöntön liiskaamana ja värvätään siltä seisomalta viikatemieheksi. Hän saa tietää, että viikatemiehet liikkuvat joukossamme keräämässä ihmisten sieluja näiden kuoleman hetkellä. Itse kuolemat eivät ole viikatemiesten, reaperien, vastuulla vaan ne hoitavat gravelingsit, peikkomaiset elävien silmiin näkymättömät otukset, jotka virittelevät olosuhteita kuolemalla sopiviksi uhrin ympärillä hieman Final Destination -henkisesti. Viikatemiehet ovat kuitenkin tärkeä osa prosessia, sillä ellei sielua kerää talteen, jää se jumiin kuolleeseen fyysiseen ruumiiseen (kuten eräässä jaksossa näemmekin tapahtuvan) ja no, voinemme vain kuvitella miltä sellainen tuntuu. Kun sielu on saatu turvallisesti ruumiista ulos, jää viikatemiehen tehtäväksi saatella se vielä tästä maailmasta seuraavaan. Tämä tietysti, jos sielu siihen itse antaa luvan.

Dead Like Me:n käsitys viikatemiehistä on melko originaali: sielujen niittäjät ovat ikään kuin duunareita, jotka hoitavat likaiset, ja tässä tapauksessa veriset hommat kentällä siinä missä ylempi virkamieshallinto (kuten taivaalliseen porukkaan viitataan) tekee kuolemista päätöksiä mukavasti pilvien tuolla puolen. Lisäglamouria hommaan tuo se, että reaperina Georgekin on välittömästi rahaton, asunnoton ja identiteetitön – ja joutuu siis hakemaan töitä. Synkästä aiheestaan huolimatta Dead Like Me:ssa on siis myös paljon huumoria, joka liittyykin reaper-elämään tuntemassamme tavallisessa maailmassa. Komiikkaa löytyy niin viikatemiesten keskeisestä herjanheitosta, Georgen sisäisestä monologista kuin esimerkiksi pieleen menneistä sielunniittämistilanteistakin. Jutun juju kun on ehtiä paikalle juuri ennen kuolemaa ja niittää ihminen ennen tippuvia pianoja ja raatelevia karhuja. Sielu nimittäin siirtyy eteenpäin siinä kunnossa, missä on maallisen vaelluksensa päättänyt… Koska Georgella on myös päivätyö, joutuu hän jatkuvasti myös selittelemään veri- ja suolenpätkäroiskeita vaatteissaan sekä kummallisia poissaolojaan ja ystäviään.

“Life sucks, and then you die. And then it still sucks.”

George

George, toistaiseksi vielä elävien kirjoissa, vaikkei eroa huomaakaan.

Koska George itse kuolee nuorena, hänellä on suuria vaikeuksia sopeutua uuteen asemaansa kuolemantuojana. George käykin sarjan aikana läpi useita asiaan liittyviä moraalisia ongelmia, kuten lasten niittämistä tai omasta tutusta arjestaan ja perheestään luopumista. George Lass on myös hahmona hyvin epätavallinen. Erityisesti sarjan alussa George on elämäänsä kyllästynyt koulunsa kesken jättänyt elämäntapavaluja, jota ei kiinnosta mikään. Vaikka tämä voi kuulostaa oudolta, tekee se Georgesta protagonistina hyvin kiehtovan. Hän ei ole vahva yli-ihminen tai edes sankari. Hän kriiseilee, tekee vääriä päätöksiä, aiheuttaa tahattomasti kärsimystä muille. Toisin sanoen George on inhimillinen ja samaistuttava, realistinen toimija. Georgelle kuolema onkin eräänlainen kiero aikuistumisen riitti ja sarjan kuluessa Georgesta on selväsi havaittavissa voimakkaita kypsymisen ja vastuunkannon merkkejä.

Paljon tuskaa ja hupia liittyy viikatemiesten fyysiseen ruumiiseen. Viikatemieheksi ryhtyessään kun kunkin on luovuttava omasta maallisesta kehostaan, mikä korvautuu undercover-keholla, jonka avulla viikatemiehet voivat liikkua ihmisten seassa. Tämä keho ei tietenkään voi kuolla tai tuhoutua millään tavalla, ja usein viikatehommissa George ja tämän viikatemiesystävät telovatkin itseään parantuen tosin ruhjeistaan välittömästi. Ongelmallista on tietysti sekin, ettei viikatemiehen maallinen ruumis ole tämän oma ja ettei tämä koskaan vanhene. Valepukunahan se tietysti toimii, mutta samalla riistää reaperilta mahdollisuuden normaaliin elämään. Reaperin on tarkoitus kyetä piilottelemaan ihmisjoukoissa vuosikymmenestä toiseen, ei perustaa perhettä tai vanheta yhdessä kenenkään kanssa. George kärsii tästä ja kapinoi säädöksiä ja suosituksia vastaan. Hän käy töissä, pyrkii rakentamaan ympärilleen sosiaalisia verkostoja, jopa seurustelemaan, ja elämään uuden identiteettinsä kanssa niin normaalia elämää kuin mahdollista.

Parhautta: 1800-luvun puolella syntynyt Rube opettelee käyttämään tietokonetta, ja Roxy facepalmaa.

George toimii viikatehommissaan yhdessä saman toiminta-alueen ja “osaston” (onnettomuudet ja itsemurhat) reaperien kanssa. Näihin kuuluvat ryhmän pomo ja isähahmo Rube (Mandy Patinkin), badass-parkkipirkko Roxy (Jasmine Guy), huumeveikko ja renttu Mason (Callum Blue), ilosieluinen oman polkunsa kulkija Betty (Rebecca Gayheart) sekä myöhemmin tämän korvannut diivaileva ex-näyttelijätär Daisy (Laura Harris). Reaperit kokoontuvat joka aamu paikallisessa kahvilassa, jossa Rube jakelee ryhmänsä jäsenille näiden tulevan päivän niitettävien nimet, kuolinajat ja -paikat keltaisilla post-it-lapuilla. Keltaisesta post-it-lapusta tuleekin sarjassa niin voimakas kuoleman symboli, että kun Mason eräänä päivänä saakin violetin lapun, menee hän täysin paniikkiin, ja kun George näkee post-itin pikkupojalla toisessa tilanteessa, tietää hän heti tämän olevan viikatemies.

Lempihahmojani Georgen ohella on juurikin Mason, tuo 60-luvun huumeveikkona kuollut ja samaa elämäntapaa kuolemansa jälkeen jatkanut brittireaper. Tämä luuseririkollisen ja vastuullisen viikatemiehen välimaastossa kamppaileva nuori mies tuo sarjaan aivan omanlaistaan huumoria, joskin osoittautuu lopulta myös tärkeäksi ihmiseksi Georgen elämässä.

Toinen vaikutuksen tekevä hahmo on yllättävää kyllä Georgen äiti, Joy. On huomattava, että Georgen ohella myös Georgen perheen tarinaa kuljetetaan päätarinan rinnalla tunnollisesti tuoden esiin kaikkien perheenjäsenten omaa henkilökohtaista toipumista Georgen kuolemasta. Kuten Georgekin, on tämän äiti Joy osaltaan hankala ja kettumainen, mutta toisaalta sympaattinen ja samaistuttava, erityisesti sarjan loppua kohden. Myös Georgen pikkusisko Reggie on hankalimmasta päästä ihmispersoonia ja reagoi siskonsa kuolemaan todella epänormaaleilla tavoilla, jotka raastavat Joy-äidin hermoja jatkuvalla syötöllä.

“What’s the point in keeping your head down if it’s already been blown off?”

Ei ole sattumaa, että vuosina 2003-2004 tehty Dead Like Me syntyi muutamaan vuotta ennen toista kuolemaa käsittelevää sarjaa, Pushing Daisiesia. Molemmilla sarjoilla on sama luoja, Bryan Fuller, ja itse asiassa Pushing Daisiesista olikin alkujaan tarkoitus tehdä Dead Like Me:n spinoff, jonka piti alkaa sarjojen päähenkilöiden, Nedin ja Georgen, kohtaamisella. Tekijät kuitenkin päättivät hyödyntää keksimäänsä ajatusta kuolleita henkiin herättävästä miehestä ja kuolleesta tytöstä Pushing Daisiesin alkuasetelmana ja tehdä siitä lopulta koko sarjan idean. Nämä kaksi sarjaa ovat jossain määrin saman tyyliset hahmoiltaan ja osittain myös dialogiltaan, mutta siinä missä Pushing Daisies on kirkkaanvärinen fantastinen purkkapallodekkari on Dead Like Me realistisen rosoinen ja sen huumori on mustempaa. Toisaalta sarjoja yhdistää yhteinen, vähemmän kuvattu käsitys kuolemasta: niihin ei ole vaikuttamista. Ennalta määrättyä ei voi estää: seuraamukset ovat kauheita. George, ja moni muukin saa kokea moneen kertaan, ettei korkeammalta tulevilla määräyksillä ole leikkimistä.

Vuosia sarjan päättymisen jälkeen tehtiin sarjan jatkoksi kokopitkä elokuva Life After Death (2009) hieman Serenityn tapaan, jonka tarkoitus oli ilmeisesti jatkaa erityisesti päähenkilö Georgen tarinaa pidemmälle. Itse en kuitenkaan koe, että elokuva on kovinkaan onnistunut tai tarpeellinen millään tavalla, sillä sarjan päätös oli äkillisyydestään huolimatta varsin kaunis ja avoin. Itse sarjaa sen sijaan suosittelen lämpimästi niin komedian kuin draamankin ystäville. Sarja käsittelee rankkojakin aiheita hyvin estottomasti ja pyrkii keskustelemaan elämän monista vastoinkäymisistä hienolla tavalla. Itselleni Dead Like Me tuo mieleen hieman Buffy vampyyrintappajan synkät kaskut ja teinikkäät mielenmaisemat, ja ilmeisesti kyseinen klassikko onkin ollut Fullerin innoittajana ainakin Georgen hahmoa luodessa. Ellen Muth Georgena tekee kaiken kaikkiaan upean roolin monimutkaisten tunteiden tulkkina ja on varsin hulvaton erityisesti työpaikkaansa Happy Time -työnvälitystoimistoon liittyvissä kohtauksissa. Nörttityttöä miellyttänee myös fakta siitä, että Ellen Muth on Mensan jäsen ja intohimoinen kissaharrastaja.