Lue huoletta, ei sisällä juonipaljastuksia.

Hunger Games – Nälkäpeli on ehkä yksi tämän kevään puhutuimpia elokuvia. Elokuva perustuu Suzanne Collinsin samannimiseen kirjaan, ja yhteensä tarinaa on kolmen kirjan verran. Nälkäpeli sijoittuu dystopiseen tulevaisuuteen Pohjois-Amerikan mantereelle Panemin valtioon, jonka kaksitoista vyöhykettä joutuvat vuosittain lähettämään yhden tytön ja yhden pojan Nälkäpeliin taistelemaan, kunnes vain yksi on hengissä.

Itselleni hieman epätyypillisesti kävin katsomassa elokuvan ennen kirjan lukemista. Yleensä tahdon muodostaa henkilöistä ja tapahtumista oman mielikuvani, ennen kuin lähden katsomaan toisten visiota. Tässä tapauksessa en kuitenkaan ehtinyt saada kirjoja ajoissa käsiini.

Suurin ero kirjan ja elokuvan välillä oli se, että kirjassa tarinaa kerrotaan päähenkilö Katnissin näkökulmasta, kun taas elokuvassa kerronta on kaikkitietävää. Kirjan Katniss, ja täten myöskään lukija, ei tiedä, mitä Nälkäpeliareenan ulkopuolella tapahtuu, elokuvassa näytetään myös pelinjärjestäjien ja katsojien reaktioita pelikentän tapahtumiin.

Katniss on hahmona ihastuttava. Vahva, omatoiminen ja fiksu, mutta tunteidensa kanssa juuri niin pihalla kuin 16-kesäinen tyttö vain voi olla. Kaikesta muusta Katniss selviää, mutta kun on kyse ihmissuhteista ja suurista tunteista, ollaan hänelle täysin vieraassa maastossa. Kirja vie lukijan Katnissin pään sisään, ja lukija pääsee tai joutuu osalliseksi nuoren tytön rakkausmietintöihin. Välillä tunneristiriitoja tosin alleviivataan hieman liikaa, joten ei ole ihme, että Nälkäpeliä on verrattu suosikki-inhokki Twilightiin. Onneksi vaikeus päättää, ketä rakastaisi, jää ainoaksi yhtäläisyydeksi Katnissin ja Twilightin Bellan välillä. Koska tarinaa kerrotaan Katnissin näkökulmasta, lukija myös muodostaa mielipiteensä muista hahmoista Katnissin mielipiteen perusteella. Muiden hahmojen ajatuksia ja motiiveja ei kerrota suoraan, vaan lukija joutuu arvailemaan yhdessä Katnissin kanssa, miksi joku teki näin ja noin.

Elokuvassa puolestaan rakkaushuolilla mässäily jää vähemmälle, ja pääpaino on toiminnassa. Tässäkin on puolensa. Sivuhahmoista saa reilusti enemmän irti, kun heidät esitetään puolueettoman linssin läpi. Ja tokihan selkeä toiminta näyttää valkokankaalla aina paremmalta kuin loputon tunteiden vatvominen. Toisaalta ihmissuhteisiin ja Katnissin ajatuksiin omasta tilanteestaan ei päästä kunnolla kiinni. Esimerkiksi elokuvan alussa esitelty Gale jää todella irralliseksi, sillä hänen ja Katnissin suhdetta ei selitetä mitenkään, kun taas kirjassa Katniss tekee hyvinkin selväksi, mikä homman nimi heidän välillään on.

Tähän väliin suosittelen lukemaan Hunger Games -kirjat englanniksi, nimittäin niiden suomennos on todella kökkö. Kieli on huonoa ja suoraan sanoen tylsää, ja teksti vilisee virheitä, aivan kuin kääntäjällä olisi ollut hirveä kiire. Huono käännös saa kirjat vaikuttamaan lapsellisemmilta, kuin mitä ne oikeasti ovat. Onneksi tarina on sen verran hyvä ja mielenkiintoinen, ettei onneton suomennos pääse täysin pilaamaan tunnelmaa.

En pysty sanomaan, kumpi oli lopulta parempi, kirja vai elokuva, sillä kummassakin oli hyvät ja huonot puolensa. Tärkeintä on mielestäni kuitenkin se, että elokuva toimii myös lukematta kirjaa. Elokuvassa on myös selkeä loppu, eikä se petaa tulevaa jatko-osaa, mikä on mielestäni positiivista. Kirjan loppu puolestaan viestittää vahvasti, että tarina jäi kesken ja nyt vasta päästiin vauhtiin.

Toinen osa Vihan Liekit (Catching Fire) jatkaakin suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa loppuu. Huomasin nauttivani jatko-osasta jopa enemmän kuin ensimmäisestä kirjasta, ja odotan innolla elokuvaversiota siitä. Käännös tosin oli kakkososassakin yhtä huono.