Kuten maanantaina kerroin, aloin keräämään supersankarisarjakuvia ala-asteiässä. Alkuun keräsin sarjakuvia vain päästäkseni lukemaan ne joten etsin jatkoa jo lukemilleni tarinoille. Vasta aikuisena osasin antaa arvoa hyvässä kunnossa oleville lehdille. Oikeastaan olin onnekas siinä, ettei minulla ollut kavereita, jotka olisivat halunneet lukea sarjakuviani, sillä suurin osa sarjakuvistani on kerran luettuja ja sen jälkeen lehtikoteloon säilöttyjä eli ne ovat todella hyvässä kunnossa. Divareita kolutessa näyttäisi siltä, että suurin osa sarjakuvista on kulkenut useamman käden kautta ja toiminut jopa pikkusisarusten värityskirjoina.

En aio kertoa sen tarkemmin sarjakuvien hinnoittelusta tai mistä sarjakuvia saa hankittua, koska kirjoitin siitä jo kattavasti omassa blogissani otsikolla “Collecting Finnish Marvel comic books“. Sen sijaan ajattelin kertoa miten supersankarisarjakuvat ovat vaikuttaneet minuun erityisesti naisena.

Kyklooppi, suu kiinni ettei lennä kärpäsiä sisään! Ryhmä-X 2/1994-

Supersankarit samaistumisen kohteena

No ohops, totta tosiaan! Piispa ja Gambiitti ovat heittäneet mustikkapiiraat Roguen naamalle. Ryhmä-X 2/1994.

Monet naisystäväni kertoivat aikoinaan samaistuneensa Rogueen Ryhmä-X:n jäsenistä. Rogue oli nuori nainen, jonka mutanttivoimat erottivat hänet ikuisiksi ajoiksi muista ihmisistä. Kosketuksen voimalla hän imi toisten ihmisten elinvoiman, muistot ja mutanttien mutanttivoimat. Marvelin sarjakuvissa monet mutantit saivat voimansa juuri teini-iän kynnyksellä ja Roguellekin kävi niin, että ensi suudelmallaan hän tuli vahingossa saattaneensa poikaystävänsä koomaan. Ryhmä-X:ään liittyi 90-luvulla myös Gambiitti, joka oli pikkuisen paha poika. Koko ajan sarjakuvissa viitattiin siihen, että Gambiittiin ei ollut ehkä luottamista ja hän saattaisi tulevaisuudessa pettää Ryhmä-X:n.

Roguen ja Gambiitin välillä oli heti alusta lähtien niin suurta jännitettä, että sillä olisi valaissut pienen kylän. Hienointa koko romanssissa oli se, että se oli kuin suoraan joka ikisen teinitytön elämästä. Rogue olisi kipeästi halunnut päästä pusuttelemaan Gambiitin kanssa, mutta vaarat olivat ilmeiset. Gambiitti puolestaan oli koko ajan aivan siinä lähellä kiusoitellen ja kiusausta tarjoten. Rogue joutui koko ajan harjoittamaan itsehillintäänsä. Samalla kukaan, ei myöskään Rogue, voinut olla aivan varma leikittelikö Gambiitti vain hänen tunteillaan. Jokainen teini-iän hormonien hyökkäyksen kohteeksi joutunut tyttö tietää millaista on kun oma ihastuksen kohde on ihan lähellä, mutta silti ei ihan uskalla eikä saisi antaa tunteilleen valtaa. Roguen ja Gambiitin romanssi oli kuin kissanminttua, jossa halusi vain piehtaroida kuukaudesta toiseen.

Roguen lisäksi Ryhmä-X:ssä oli myös muita naisia, mutta heihin teinitytön oli vaikeampi samaistua. Esimerkiksi ihailemani Storm oli voimakas ja itsenäinen nainen ja vahva johtaja, jollaiseksi itsekin halusin kasvaa, mutta vielä en sitä ollut. Ryhmä-X:n teineistä taas Kitty oli liian tylsä ja iloinen, Jubilee liian kakara ja Kolossin pikkusisko Illyana persoonaton. Tietysti minua yhdisti heihin se, että minä olin kiusattu ja syrjitty kuten mutantit sarjakuvissa. Vaikka tiesin, etteivät mutantit todellisuutta olleet, oli silti kiva fantasioida miten hienoa olisi näyttää kiusaajilleen jos omaisi moiset voimat. Ja tietysti se, että mutanttivoimat heräsivät vasta teini-iässä mahdollisti aina sen, että ehkä ne eivät vain olleet vielä heränneet. Ja aina silloin tällöin oli pakko kokeilla josko sittenkin olisi saanut telekinesian taidot. 😉

Pikku-Wolverine se siinä huomaa Kittyn… ööö, hyllyn. Ryhmä-X 8/1993

Ehkä hieman yllättäen yksi samaistumiskohteeni oli aina Wolverine. Wolverine oli Ryhmä-X:n oma ulkopuolinen. Wolverine oli vaarallinen petoeläintä muistuttava tappokone, jonka sisällä kuitenkin sykki lämmin sydän. Kävi nimittäin niin, että kiusaamisestani johtuen turhauduin ja tuskastuin ihmisiin todella pahasti mitä pidempään kiusaamista oli jatkunut. Olin täynnä vihaa, raivoa ja katkeruutta varsinkin niitä kiusaajiani kohtaan, jotka saivat aina kymppejä käytöksestä kun minä sain vain kaseja. Vähäpätöistä nykyään, mutta se oli iso juttu ala-asteella. Pystyin samaistumaan Wolverinen kamppailuihin oman eläimellisen puolensa kanssa ja samalla fantasioin mahdollisuudesta päästää raivoni valloilleen Wolverinen tavoin – aggressiivisuushan ei todellakaan ole tytöille sopivaa. Tyttö kärsii hiljaa ja kiltisti!

Ja tietysti kiusattuna samaistuin mutanttien asemaan syrjittynä ja vainottuna ihmisjoukkona. Ryhmä-X:n johtaja Xavier oli mutanttimaailman Mahatma Gandhi, joka puhui väkivallattoman toiminnan puolesta ja kaikkien hyväksynnästä. Magneto ja Mystikko käyttivät voimaansa pitääkseen vainoajansa loitolla, mutta sarjakuvat kertoivat selvästi, että Xavierin väkivallaton tie oli oikea. Aivan kuten tätinikin opetti ainoastaan sillä miten itse toimit on väliä, ei millään muulla, kuten vaatteilla. Yritin elää Xavierin ja tätini oppien mukaan ja huonosta kohtelusta ja ennakkoluuloista sain yhä enemmän puhtia todistaakseni kuinka väärässä ihmiset olivat minusta vain siksi, että en toiminut ja pukeutunut kuten kaikki muut.

Naiset supersankarisarjakuvissa

Ryhmä-X 6/1996:n välistä löytyi tällainen juliste.

Supersankarisarjakuvat ovat aina olleet oman aikansa tuotteita. Varhaiset supersankarisarjakuvat tehtiin pikkupoikien seikkailulehdiksi, mutta lukijakunnan vanhetessa myös naiset astuivat kuvioon. Mielenkiintoista on se, että varhaisimmat naiset supersankarisarjakuvissa olivat kuten Teräsmiehen Lois Lane, joka oli täpäkkä reportterinainen ja kykenevä pitämään puolensa ilman Teristäkin. Kuitenkin jossain vaiheessa Lois muuttui aivottamaksi bimboksi, joka tuntui joka lehdessä tippuvan jostain rakennuksesta ja käytti jokaisen valveillaolon hetkensä miettien kuinka saisi huijattua Teräsmiehen kanssaan naimisiin. Myös Ihmenelosten ainoa nainen Sue Richards oli alkujaan pikkuisen eksynyt kotirouva, joka juoksenteli poikien mukana ja joka sai oikein sopivasti taidon kadota näkyvistä. Vasta käsikirjoittaja Chris Claremontin myötä Marvelin supersankarisarjakuviin tuli voimakkaita ja monipuolisia naisia.

Kuitenkin supersankarinaiset ovat tuntuneet aina jääneen vähän sivuosaan. Ryhmä-X:n lisäksi mieleeni tulee vain Daredevil, jonka seikkailuissa oli usein voimakkaita ja traagisiakin naisia kuten 90-luvun Tyfoidi. Hyvänä esimerkkinä supersankarinaisten kohtalosta on Kostajat. Vaikka Kostajissa on aina toiminut useita naisia ja hyvin keskeisissä osissa juonta, ovat he aina jääneet ryhmän keskeisten mieshahmojen varjoon. Kuvaavaa onkin, että esim. viime vuosien filmatisoinneista vain ryhmän miehet ovat olleet tarpeeksi voimakkaita kantaakseen kokonaista elokuvaa yksin. Ja kohta teattereihin tulevassa Kostajat-elokuvassakin ainoa nainen on sarjakuvissa kuolausikoniksi noussut Musta leski, jonka olemassaoloa ei varmaan kukaan olisi huomannut ellei hahmoa näyttelisi kaunis ja karismaattinen Scarlett Johansson. Kuitenkin Kostajissa on toiminut paljon suuremman vaikutuksen tehneitäkin naisia kuten Purppuranoita. Ai kuka? Niinpä!

Ryhmä-X 12/1995:ssa seikkailivat myös Kostajat. Huomatkaa kuinka Peto kehottaa Purppuranoitaa jättämään leivokset väliin (mitäs siellä Pedon omalla lautasella on?), sillä ne lihottavat. Hovimestari Jarvis ei edes kysy Purppuranoidan mielipidettä vaan tarjoaa tälle seuraavaksi teetä. Kivat teille, Kostajat.

Tissihirviöitä ja muskelisauruksia

Yksi eniten pyhää vihaa puolin ja toisin herättäviä aiheita supersankarisarjakuvia lukevien naisten ja miesten (vai ehkä kuitenkin teinipoikien?) välillä on se, miten naiset esitetään supersankarisarjakuvissa. Monet naiset kokevat supersankarinaisten kuvaamisen loukkaavana koko sukupuolta kohtaan ja monet miehet/teinipojat käskevät naiset takaisin keittiöön.

Roguen tyylinäyte Ryhmä-X 12/1992:sta.

Koska supersankarisarjakuvien päälukijaryhmä ovat teinit ja nuoret aikuiset, on mielestäni ihan luonnollista, että supersankarisarjakuvissa on pientä flirttailua lukijakunnan kanssa. Ei siinä mitään. Kuitenkin joskus 1980-luvun loppupuolella ja viimeistään 1990-luvulla ainakin Marvelin supersankarisarjakuvissa alkoi selvästi olla pelkän flirtin sijaan selkeitä tirkistelykuvia. Yhtäkkiä Jack Kirbyn normaalit hyväkuntoiset naiset muuttuivat mm. Jim Leen käsittelyssä kauheiksi silikonitissihirviöiksi, jotka tukka märkänä ja vaatteet kivasti-muttei-ihan-kokonaan repeilleenä nousivat vedestä kohti lukijaa valmiina ihan toisenlaiseen toimintaan kuin mitä taistelussa tarvitaan. Lisäksi hahmot päästelivät suustansa ties mitä törkyä ja esimerkiksi miessankarit kommentoivat naiskollegojensa muotoja, että hyvältä näyttää, mm-mmm. Kokeilkaapa tosielämässä samaa niin saatte kämmensyrjästä ja syytteen seksuaalisestä häirinnästä. Lisäksi mieshahmot siirtyivät samoihin aikoihin käyttämään nähtävästi anabolisia steroideja, joilla oli pelottavia sivuvaikutuksia yhdessä mutanttigeenien kanssa.

Kolossin on tarkoituskin olla kolossaalinen, mutta tämä on jo vähän liioittelua! Huomatkaa kuolevan viehkosti ojennetut nilkat ja Jeanin ja Stormin asuvalinta. Ryhmä-X 4/1994.

Muistan itse varhaisteinityttönä olleeni aika hämmentynyt supersankarisarjakuvien välittämistä viesteistä, joita 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun media ei suorastaan auttanut oikaisemaan. Ajan mediakuvastosta kertoo paljon yksi tositarina. Sain omituisesti yhtenä 80-luvun talvena ajatuksen tehdä vanhemmilleni joulukalentereiksi tyttö- ja poikakalenterit. (Voi luoja mikä idea! Noh, olin nuori ja viaton.) Isän tyttöjoulukalenteriin ei ollut todellakaan mitään vaikeuksia löytää 24 seksikästä kuvaa aikakauslehdistä, mutta äitin poikajoulukalenterin kohdalla tilanne oli niin epätoivoinen, että muistan liimanneeni sinne William Shakespearen (kyllä, sen kirjailijan) naamakuvan ja miettineeni, että se oli yksi niistä seksikkäimmistä kuvista koko joukossa. :”D

Mutta pointti oli siinä, että minä olin koulukiusattu ja syrjitty ja omasta mielestäni rumin ihminen koko maailmassa ja samaan aikaan supersarjakuvissa ja mediassa naisilla oli valtavat silikonitissit, peppu kaukana takana ja naisen paikka oli olla seksiobjekti ja aina valmiina palvelukseen. Luojan kiitos olin kaikesta eristyksissä, koska olisin ollut helppo kohde kenelle tahansa hyväksikäyttäjälle. Sen sijaan sairastuin “vain” anoreksiaan ja päätin laihduttaa 80% elopainostani ollakseni edes siedettävä – olin silloin vain hieman pyöreä, joten tuo tavoite oli ihan absurdi. On huomautettava, että en sairastunut anoreksiaan vain näkemäni kuvaston perusteella, vaan siihen liittyi paljon muutakin, mutta osaltaan se loi ja pönkitti päähäni syntynyttä vääristynyttä kehonkuvaa sekä naisen mallia.

Tajunnan tyylinäyte ns. tissi-peppu-asennosta, joka on osoittautunut erityisen toimivaksi naissupersankarien keskuudessa. Siinä silikoneja heilautetaan vauhdilla, jolloin lyöntiin saadaan erityisen paljon voimaa. Huonoa: murtunut selkä. Ryhmä-X 6/1993.

Vaikka nuorena teininä jossain aivojeni takaosassa kummitteli ajatus siitä, että naisia ei saisi kohdella, piirtää eikä puhutella kuten supersankarisarjakuvissa, vasta nyt aikuisena minulla on niin vahva itsetunto ja ymmärrys, että uskallan seistä tuon mielipiteen takana.

On kiva ajatella, että jokainen – ja varsinkin “minä itse” – on immuuni ympäröivälle kulttuurille, mutta eihän se niin mene. Olemme oman aikakautemme tuotteita ja nuorina imemme itseemme kaikki vinkit varsinkin sen toisen sukupuolen kohtelusta ja kosiomenoista mistä ikinä saamme. Supersankarisarjakuvissa on aina ollut kyse oikeudenmukaisuudesta, heikomman puolustamisesta ja tasa-arvoisesta kohtelusta kaikille ihmisille ihonväriin, uskontoon, seksuaaliseen suuntautumiseen tai mihin ikinä katsomatta. Siksi olisi niin tärkeää, että tuo koskisi myös naisia ja me saisimme olla oikeita naisia – lihavia, laihoja, tissihirmuja, pikkurintaisia, vanhoja, nuoria, feminiinisiä ja maskuliinisia – myös supersankarisarjakuvissa.

Loppusanat

Tätä kirjoittaessani supersankarisarjakuvakirjoitukseni ensimmäinen osa julkaistiin eilen ja sitä kävi ensimmäisen vuorokauden aikana katsomassa 1300 lukijaa, mikä tekee siitä yhden luetuimmista kirjoituksista Nörttitytöissä. Maanantaina jännitin vielä mahtaakohan artikkelini kiinnostaa ketään ja jostain pääkopan takaosasta Mia 10-v varoitteli, ettei kannata paljastaa supersankarifanitusta ulkopuolisille, sillä siitä seuraa kiusaamista ja haukkumista. Pikkuisen kauhistutti ja keräsin pitkään rohkeutta lukea ensimmäiset palautteet niin Nörttityttöblogin kommenttiosiosta kuin Facebookistakin.

Kirjoituksen vastaanotto oli hämmentävä, sillä kaikista miettimistäni potentiaalisista reaktioista tämä ei kuulunut niihin: ihmiset tuntuivat pitävän tekstistä kovasti ja liikuttuneen siitä. Moni naislukija tunnisti itsensä tekstistä riippumatta siitä olivatko he supersankarisarjakuvia lukeneet vai olivatko vain muuten olleet ulkopuolisia. Yllättäen myös monet pojat kertoivat kokeneensa häpeää supersankarisarjakuvia lukiessaan, sillä nähtävästi ne eivät kuulu ns. viileiden nuorten harrastuksiin, sukupuolesta viis.

Kiitos kaikille positiivisesta, kannustavasta palautteesta. Vaikka minä valvoin viime yönä ihmetellen ihmisten positiivista reaktiota, tiedän, että Mia 10-v nukkui varmasti ensimmäistä kertaa koko yön rauhassa ja tykättynä supersankarisarjakuvanörttinä. <3