Normipäivä pelibisneksessä
Vastoin urbaaneja legendoja – joihin toivottavasti kovin moni ei oikeasti usko, eihän? – pelialalla työskentely ei varsinaisesti ole mikään jokapäiväinen huviretki leikkipuistoon ja arkisesta paahtamisesta on glamour yleensä kaukana. Toki myös pelaaminen ja peleistä puhuminen kuuluu asiaan, mutta pääsääntöisesti töissä tehdään kuitenkin ihan oikeasti töitä ja pelaaminen rajoittuu pitkälti pelitestaukseen tai samantyyppisten nimikkeiden kokeilemiseen työn alla olevien projektien kartoitusta varten. Vaikka ei ihan hurjimpiin satuiluihin uskoisikaan, monille voi tulla yllätyksenä pelinkehitysprosessin monitahoisuus, sillä loppukäyttäjälle näkyvä lopputulos on kuitenkin melko pieni osa siitä, mitä kaikkea sen työstäminen on vaatinut.
Kurkistus kulisseihin
En ole itse ollut alalla vielä kovin kauan, mutta työpaikkani on tarjonnut Suomen mittakaavassa uniikkia kokemusta pelinkehitykseen hieman tavallisesta poikkeavasta perspektiivistä. Kyse on siis startup-yrityksestä, jonka toiminta on sen alkutaipaleella perustunut pääosin muualta lisensoitujen pelien lokalisointiin sekä niiden ympärillä olevan palvelun rakentamiseen ja ylläpitoon. Suuren maailman esimerkkinä vastaavasta toiminnasta mm. saksalainen Frogster, joka on Aasian markkinoilta lokalisoinut Runes of Magic -verkkoroolipelin eurooppalaisille ja amerikkalaisille pelaajille. Tietääkseni Suomessa ei meidän lisäksemme juuri vastaavia muita yrityksiä tällä hetkellä ole, vaikka maailmalla kyseessä on melko tunnettu liiketoimintamalli varsinkin ilmaisten (free-to-play) verkkoroolipelien kentällä.
Koska pelit ovat meille tullessaan ”valmiita”, palkkalistoiltamme ei luonnollisesti löydy koodari- ja artistiarmeijaa. Sen sijaan osaamista on löydyttävä itse palvelun/sivuston ylläpitoon ja kehittämiseen, markkinointiin sekä luonnollisesti myös asiakaspalveluun ja yhteisölliseen puoleen. Lisäksi lisensoimamme pelit toki kehittyvät jatkuvasti, ja myös meillä on jonkin verran sananvaltaa oman versiomme sisältöön. Tässä kohtaa hyvä mielikuvitus onkin mainio ominaisuus olla olemassa, kun ideoiden on sovittava olemassaoleviin kehyksiin ja ne on vieläpä saatava kommunikoitua kielimuurin taakse täysin toisessa maassa ja kulttuurissa toimivalle kehitystiimille. Voin vakuuttaa, että aina tämä ei ole helppoa, mutta tavallaan tuo työhön omanlaisensa erikoisen haasteen.
Omat työtehtäväni ovat vaihdelleet varsin paljon, vaikka työpaikka on säilynyt nyt kohta kaksi vuotta samana. Sain alunperin harjoittelupaikan Flash- ja Actionscript-osaamiseni johdosta, mutta sittemmin toimenkuvaan on kuulunut myös mm. grafiikan tekoa, visuaalista suunnittelua monessa muodossa, web-ohjelmointia ns. front endin puolella (HTML, CSS, Ruby on Rails), asiakaspalvelua, yhteisöylläpitoa, pelisuunnittelua ja monenlaista muuta puuhastelua. Käytännössä siis olen tavallaan paikallinen yleismies (köh, -nainen) Jantunen, mikä hieman hankaloittaa käyntikorttiin painettavan tittelin määrittelyä. Aikanaan koko toimenkuvan tiivistäminen CV:hen saattaa olla melkoinen saavutus itsessään, varsinkin jos lista tästä enää paisuu yhtään enempää.
Startup-yrityksessä mahdollisimman monen asian hallitseminen ainakin jollain tasolla onkin äärimmäisen hyödyllistä, sillä pienellä firmalla ei välttämättä ole resursseja hankkia jokaista tehtävää varten erikseen asiantuntijaa. Nostamatta itseäni millään tavalla erityisesti jalustalle väittäisin myös, että ”komboduunarin” kanssa on myös helpompi kommunikoida, kun on jotain yhteistä pohjaa vaikkapa tekniseen tai graafiseen toteutukseen liittyen. Olen joutunut toteamaan, miten vaikeaa esimerkiksi asiakaspalveluun tulevat tekniset tukipyynnöt on hoitaa tehokkaasti ja nopeasti, mikäli asiakastuesta vastaavalla ei ole tekninen perusosaaminen kuosissa. Vastaavasti esimerkiksi grafiikan tuottaminen peliin on onnistunut huomattavasti jouhevammin, kun artisti ymmärtää, miten tekninen toteutus suurinpiirtein toimii.
Tyttö poikien hiekkalaatikolla
Olen kuullut hurjia tarinoita muilta nörttitytöiltä heidän kohtaamiensa sovinistiääliöiden tempauksista, mutta onneksi omalle kohdalleni ei yhtä äärimmäisiä tapauksia ole ainakaan vielä sattunut. Pelialalla tasa-arvoisuus periaatteena tuntuu muutenkin olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, vaikka en itsekään ole täysin säästynyt sen paremmin negatiiviselta kuin positiiviseltakaan syrjinnältä. Tässä kohdassa varmaan useampikin pyöräyttää silmiään ja ihmettelee, miksi ihmeessä vingun positiivisesta syrjinnästä, kun olen nyt se asiasta hyötyvä osapuoli. Enkä kiellä, etteikö ilmaiset drinksut ja ylitsevuotavainen huomaavaisuus toki välillä kivalta tuntuisi.
Kolikossa on kuitenkin myös se kääntöpuoli: Ajoittain vaatimustaso tuntuu olevan paljon matalammalla kuin jo aiemmin osoitettu osaamisen taso, mistä tottakai herää heti kysymys, että eikö tässä nyt luottamus riitä naisen kykyihin, vai mistä täydellinen aliarviointi kumpuaa. Satunnaisesti sitä myös pysähtyy miettimään syytä jonkin täysin triviaalin homman delegoimiseen, kun sen olisi huomattavasti näppärämmin voinut tehdä tehtävän antaja itse. Onneksi tässä asiassa on tapahtunut edistystä ja työilmapiiri on nyttemmin henkilöstövaihdosten seurauksena tasa-arvoistunut ja yleisesti ottaen asenteet nykyisellä kokoonpanolla jotakuinkin kohdallaan.
Itse joka tapauksessa koen tärkeäksi, että tekemääni työtä arvostellaan sukupuolineutraalisti ja saamani työtehtävät ja palaute niistä annetaan samoin perustein kuin munasarjattomille kollegoilleni – sekä hyvässä että pahassa. On totta, että osittain sukupuoliriippuvaisia näkökulmaeroja pitää osata hyödyntää, eritoten kun on kyse luovasta alasta. Ei ole kuitenkaan viime kädessä kovin miellyttävää kuulla olevansa hyödyllinen tiiminjäsen ensisijaisesti sukupuolensa vuoksi, jos muita ylistetään etunenässä laajan peliharrastuskokemuksen vuoksi. ”Tyttöjen jutuista” en ymmärrä tuon taivaallista, mutta padi on pysynyt kädessä jo kauemmin kuin jaksan edes muistaa. Edellä mainittu kommentti kalskahti korvaani myös siksi, että peleistä minulla on vähintään yhtä paljon ja pitkältä ajalta kokemusta kuin kahdella muulla ”hardcore gamerilla” tiimissämme, mahdollisesti jopa enemmän. Tämän seikan ohittaminen vähän vihlaisi jossain syvällä tunnelokeroissa.
Vaihtamalla paranee?
Päivät ovat joskus pitkiä, rikastumaan ei pääse, ihan kaikkia omia visioitaan ei saa toteuttaa juuri kuten haluaa ja kompromissejakin pitäisi tehdä. Ei välttämättä kuulosta millään tavalla kenenkään unelmaduunilta, mutta kaikesta huolimatta alanvaihto ei ainakaan itselleni tulisi kysymykseen. Niin paljon kuin joskus turhauttaakin, en ihan heti keksi toista alaa, jolla saisi työskennellä näin intensiivisesti omaan tekemiseensä suhtautuvien ammattilaisten kanssa. Pelinkehittäjäkollegoista huokuva intohimo ja yhteishenki saa aikaan käsittämättömän euforisia tunnetiloja, ja alan kokoontumisajoissa voi todella tuntea olevansa oikeassa seurassa. Muiden innostus myös auttaa jaksamaan silloinkin, kun usko oman projektin mahdollisuuksiin meinaa lopahtaa.
Joskus se minunkin nimeni rullaa uusimman hittipelin lopputeksteissä. Odottakaa vain.
—
Kuvalähteet:
http://commons.wikimedia.org/wiki/Main_Page
http://www.flickr.com/creativecommons/
Minuakin kiinnostaa peliala, joten tämähän oli vallan mainio ja mielenkiintoista luettavaa. Yay! And that’s all folks!
Kiitos Niina, tosi mielenkiintoinen juttu! Ja kivastihan noita kuviakin tähän sitten löytyi. 😉
Juttuasi lukiessa tuli monessa kohtaa mieleen minulle tutumpi elokuvantekoprosessi. Siinäkin on eduksi, jos eri erikoistehtävien työntekijät ymmärtävät edes perusteet toistensa työstä. Esimerkiksi kuvaajan olisi hyvä ymmärtää ottaa leikkaajaa ja äänittäjää huomioon, äänittäjän taas tajuta mihin kuvaaja pyrkii, leikkaajan jättää leikkaukseensa tilaa äänisuunnittelijan ja säveltäjän duunille, äänisuunnittelijan tajuta joitan musiikista, että osaa keskustella siitä säveltäjän kanssa ja ohjaajan ja tuottajan pitäisi tietysti tajuta jotain tästä kaikesta, mutta samalla pitää mielessä se kokonaiskuva.
Leffakoulussa hoettiin aina ja kuvauksissakin kuulee joskus sanottavan, että “tehdään kaikki samaa leffaa, tehdään kaikki samaa leffaa”. Sen luulisi olevan itsestään selvyys, mutta itseasiassa siitä on yllättävän tärkeää välillä muistuttaa työryhmää.
Te sitten puolestanne varmaan yritätte kaikki tehdä samaa peliä – asiakaspalvelusta suunnittelutiimiin.
Positiivinen syrjintäkin on mulle myös leffapuolelta tuttua. Eteenkin fyysisesti raskaissa kuvauspuolen tehtävissä (äänittäjänä, kuvaajana, grippinä, valaisijana jne.) naiset saavat usein todistella jaksamistaan. On tietysti ihan jees, jos muut tulevat auttamaan – menen minäkin aina ehtiessäni auttamaan muita. Joskus on kuitenkin ollut sellainenkin tilanne, että pitää rueta toppuuttelemaan, että keskittykää te muut omiin töihinne ja antakaa mun kantaa omat kamani, kyllä mä pärjään, vaikkei ne kevyitä ookaan. Ystävällisyydeksi tarkoitettu apuuntulokin voi joskus kääntyä näyttämään siltä, että olisi muka itse epäpätevä tehtäväänsä.
Joskus myös täysin kuvausryhmän ulkopuoliset ihmiset saattavat sekaantua työnjakoon. Kerran olin gripinä kuvauksissa eräällä tehtaalla, jossa kuvattiin muun muassa raavaita varastotyöntekijöitä (kaikki miehiä, vaikka trukeillahan se nostelu pääasiassa hoituu). Joku vanhan kaartin setä ihan suuttui työryhmämme miespuolisille jäsenille ohjaajasta kuvaajaan ja tuottajaan, että miten te annatte tuon pienen tytön kantaa kaikki nuo kamat ja itse katselette vierestä. Piti sitten ihan rauhallisesti pysähtyä selittämään, että no se on kato mun duuni, saan siitä palkkaakin. 😉
Mut joo, nää muistelot meni nyt vähän ohi aiheesta. Ehkä palaan näihin joskus jossain leffa-alaa käsittelevässä postauksessa. Jos tekisimme sellaisen vaikka yhdessä Tiina Laineen kanssa.
—
Anitta
Heh, Grippi/valo/kuvaus puolen kouluajat palautuivat vahvasti mieleen Anittan kommentista. Itsekin kannoin todella painavaa dollya aina yksin, enkä huolinut apua, ettei kukaan vaan pääse sanomaan ettei tytöstä ole tohon hommaan. Jossain vaiheessa onneksi tajusin ettei kukaan kanna kyseistä laitetta yksin pitkiä matkoja, koska se on hasardia ja vaaraksi kaikkien varpaille, kalustolle ja kantajan selälle. Mutta kyllä sitä saa olla aina välillä hätistelemässä auttajia pois, jotta edes omissa silmissä säilyy omanarvon tunto.
Ja asiaan. Artikkeli oli mielenkiintoinen. En ollut tiennytkään että Suomestakin löytyy pelejä lokalisoiva yritys. Kuulostaa mielenkiintoiselta hommalta. Myönnän että pelialan yrityspuolta tulee seurattua vähän huonommin. Joulukuussa tosin harkitsin hetkellisesti palaamista koodauspuoleen, jonka hylkäsin päädyttyäni leffa-alalle, koska puhdas sisätyö houkutti (seisoin ulkona myrskytuulessa värjöttelemässä että ohjaaja ja tuottaja pääsevät yksimielisyyteen ja saataisiin kuvat purkkiin). Mutta jätin sen vielä mahdollisuudeksi tulevaisuuteen.