Vuonna 2000 ilmestyneen X-Men-elokuvan suurin saavutus oli, ettei se vastoin kaikkea todennäköisyyttä ollutkaan huono. Menestyksen innoittamana Marvelin supersankarisarjakuvista on tehty yhä uusia elokuvia. Joukossa on hyviä elokuvia kuten Thor ja X-Menin jatko-osat, keskinkertaisia kuten Iron Manit, umpihuonoja elokuvia kuten Daredevil, Elektra ja Ihmenelos-leffat sekä sellaisia mestariteoksia, jotka olisivat loistavia jopa ilman sarjakuvataustaansa kuten X-Men: First Class. Kapteeni Amerikan (Chris Evans) oma elokuva Captain America: The First Avenger ei onneksi ole huono, mutta monia ongelmia siinä on, jotka uhkaavat pilata koko elokuvan.
Elokuvan taustat
Kuten Thor-elokuva myös Kapteeni Amerikka on tehty alustukseksi tulevalle Kostajat-elokuvalle. Päätarkoituksena on esitellä yksi Kostajien sankareista, joten elokuvan juoni ei suorastaan yllätä: se kertoo Kapteeni Amerikan syntytarinan.
Kapteeni Amerikan tekeminen on kuitenkin ollut varmasti hankalaa, sillä alunperin hahmo luotiin propagandavälineeksi toisen maailmansodan aikaan. Hahmon roolista kertoo paljon se, että ensimmäisen lehtensä kannessa Kapteeni Amerikka näytetään vetämässä Hitleriä lättyyn. Propagandalle tyypilliseen tapaan Kapteeni Amerikasta tehtiin myös kaiken hyvän perikuva, täydellinen amerikkalainen sotilas, jossa yhdistyi kaikki kaunis ja ihailtava, siinä missä natsit edustivat tietysti kaikkea pahaa maailmassa. Seuranaan Kapteeni Amerikalla oli tietysti pikkupoika Bucky, mikä sopi hyvin sarjakuvaan, jota tehtiin sotivan maan pikkupojille. Sodan jälkeen Kapteeni Amerikkaa ei propagandassa enää tarvittu ja hän liittyi Kostajiin, jossa toimii edelleen.
Kapteeni Amerikan suurin ongelma on, ettei hahmo kehittynyt yhtään sotien jälkeen vaan täydellisenä kiiltokuvapoikana Kapteeni Amerikka on yksi supersankarimaailman tylsimmistä hahmoista. Rautamies on sentään salajuoppo ja Thor välillä jopa typerän ylimielinen jumala. Kapteeni Amerikka on vain Kapteeni Amerikka. Valitettavasti myös elokuvassa kompastutaan juuri tähän ongelmaan. Kun Steve Rogers on onnistuttu muuntamaan Kapteeni Amerikaksi, hän on vain Kapteeni Amerikka ja hahmon kehitys loppuu kuin seinään. Saavutettuaan “kapteeni-amerikkauuden” hahmosta katoaa kaikki mielenkiinto ja koko loppu elokuva tuntuu olevan pakollista hoidetaanpas-tämä-leffa-nyt-jotenkin-pakettiin-ja-Kapteeni-Amerikka-jäihin rymistelyä.
Toinen potentiaalinen Kapteeni Amerikan historiasta kumpuava ongelma on hahmon propagandistinen alkuperä. Kuten nimikin viittaa, Kapteeni Amerikka on Amerikan vertauskuva ja kuten arvannette, se ei aina ole kaikkein mukavin rooli hahmolle. Marvelin kunniaksi on tosin sanottava se, että he ovat ihailtavasti irrottaneet Kapteeni Amerikan edustamastaan maasta ja tehneet tästä enemmänkin niiden arvojen ja ihanteiden vertauskuvan, joita Amerikan toivottaisiin edustavan. Tämä näkyi esimerkiksi Activisionin konsolipelissä Marvel Ultimate Alliance 2, jossa Kapteeni Amerikka nousee hallitusta vastustavien kapinallisten johtoon vastustaessaan mutanttien ja supersankarien rekisteröimislakeja, siinä missä Rautamies päätyi johtamaan hallituksen joukkoja. Onneksi myös elokuvan tekijät ovat tajunneet jättää Kapteeni Amerikan propagandistisen taustan omaan arvoonsa (siitä tehdään jopa ihastuttavasti pilaa elokuvassa) ja keskittyneet korostamaan ihanteita, joita hahmo edustaa. Pahimmissa peloissani ehdin jo kuvitella Kapteeni Amerikan liehuvan Amerikan lipun edessä pommien räjähdellessä taustalla pahimpaan Bush juniorin aikaiseen tyyliin.
Monta leffaa yhdellä iskulla
Kapteeni Amerikan elokuvan tekijöiden kolmas suuri ongelma on ollut materiaalin paljous, mihin elokuva myös lopulta kaatuu. Captain America: The First Avenger -elokuvassa on kokonaista kolme isompaa tarinaa, yksi pienempi ja monta pientä hahmoja muka syventävää kohtausta.
Ensimmäinen tarina kertoo siitä kuinka pienestä ja sairaalloisesta Steve Rogersista tuli supersotilas. Elokuva käyttää paljon aikaa kuvatessaan ruipeloa Rogersia, joka yritetään kuvata ihanteellisena ihmisenä, mutta joka ainakin omaan silmääni vaikutti enemmän heikkoälyiseltä kuin hyveellisyyden perikuvalta. Lisäksi käsikirjoittajat olivat siunanneet hahmoa niin huonoilla “vitsikkäillä” heitoilla, että niskavillani ovat edelleen kuin permanentin jäljiltä.
Elokuvan toinen tarina näyttää miten supersotilas Steve Rogersista lopulta kasvaa Kapteeni Amerikka. Pakko kehua tekijöitä siitä, ettei superseerumi itsessään tee Rogersista Kapteeni Amerikkaa, vaan se on arvonimi, joka hänen pitää saavuttaa sankaruutensa kautta.
Elokuvan kolmas suuri tarina kertoo, kuinka Kapteeni Amerikka taistelee perinteistä arkkivihollistaan Punakalloa (Hugo Weaving) vastaan. Tämä juonikuvio on itsessään jo niin iso ja monimutkainen, että siitä olisi saanut vallan mainiosti oman elokuvansa. Valitettavasti koko juonikuvio on jouduttu puristamaan niin pieneen tilaan, että se onnistuu näyttämään joko väkinäiseltä (vihjaukset Punakallon henkilöydestä) tai sitten juonen eteneminen joudutaan käsittelemään niin nopeasti ja ohimennen, että en meinannut toisellakaan katsomalla tajuta, miten Kapteeni Amerikka sai selville Punakallon päämajan sijainnin (vinkki: se tapahtuu samassa kohtauksessa, jossa Tommy Lee Jonesin hahmo syö pihvin – luulisin).
Pienempänä juonena läpi koko elokuvan kulkee elokuvan ainoan naishahmon Peggy Carterin (Hayley Atwell) ja Kapteeni Amerikan välinen suhde. Sinänsä perinteisen asetelman ainoa hyvä puoli on Peggy Carterin hahmo. Siinä missä elokuvan miehet ovat hieman höpsöjä ikuisia poikia, Peggy osoittaa enemmän selkärankaa ja “oomphia” kuin koko miesjoukkio yhteensä. Elokuvan hienoimmassa hetkessä Peggy lähtee pommi-iskun tehneen Hydran (Punakallon johtama iso paha järjestö) agentin perään ja ampuu pakoautoa niin esimerkillisen kylmän rauhallisesti ja tappavalla tarkkuudella, että itse T-800 olisi kateellinen sitä seuratessaan. Toinen hieno piirre Peggyssä on se, että hän osoittaa ihastumisen merkkejä Steve Rogersiin jo silloin kun Rogers on “vain” oma itsensä ilman superseerumin vaikutuksia. Hienoa, että elokuvan tekijät ovat huomanneet tällä tavalla antaa arvoa enemmän varsin komearaamisen hahmon henkisille ominaisuuksille kuin ulkoisille.
Tämän lisäksi elokuvaan oli tungettu vielä myöhemmin YPKVV:ssä (engl. S.H.I.E.L.D., jota johtaa Samuel L. Jacksonin esittämä Nick Fury) toimivia B-sarjan sankareita kuten Dum Dum Dugan (aivan loistava Neal McDonough) joukkoineen sekä alkuperäisen sarjakuvan nuori poika Bucky, joka elokuvassa onkin täysi-ikäinen nuorukainen (Sebastian Stan), joka tapetaan leffassa kuin vahingossa.
Katsoessani Kapteeni Amerikkaa en voinut olla miettimättä, että vaikutti siltä, että elokuvasta olisi vallan helposti saatu kaksikin elokuvaa. Kuka tietää, ehkä se olikin ollut käsikirjoittajien alkuperäisen ideana, mutta sitten tuotantoyhtiölle olikin jo tullut kiire saada Kostajat-elokuva ulos ja kaksi Kapteeni Amerikka -elokuvaa tungettiin yhdeksi. Valitettavasti ratkaisu ei ole onnistunut vaan elokuva jää hajanaiseksi ja siitä jää puuttumaan selkeä loppuhuipennus. Sääli sinänsä, koska täyteenpakattua juonta lukuunottamatta kyseessä on hyvin tehty elokuva, josta olisi voinut jopa tulla loistava. Hahmot on hyvin roolitettu, vaatetus ja ajankuva hyvin toteutettu ja Kapteeni Amerikan asukin niin hyvin uudelleensuunniteltu, ettei sitä ehtinyt edes huomata “vääräksi” elokuvassa.
Johtopäätös
Kapteeni Amerikka on ihan viihdyttävä elokuva eikä se huonokaan ole, mutta jos supersankareilla ei ole sijaa sydämessäsi, niin älä vaivaudu. Elokuvan ainoa kohokohta, joka sai minunkin sukkani pyörimään jaloissa, oli lopputekstien jälkeen näytetty ensi vuonna ilmestyvän Kostajat-elokuvan traileri, joka lupaa niin suurta nörttigasmia, ettei sellaista ole koettu sitten sen ensimmäisen v. 2000 X-Menin.
Arvosana: 3/5 nörttityttöä!
Kaikki tässä kirjoituksessa käytetyt kuvat ovat Marvelin omaisuutta.