Peliarvostelu: Dread Delusion

Vaarilla on leijuva saari

Jo pari vuotta sitten Early Accessista PC:lle julkaistu fantasiaseikkailu Dread Delusion on vastikään ilmestynyt myös konsolipelaajien saataville. Lupauksissa siintää avoin, omaperäinen fantasiamaailma koluttavaksi, merkityksellisiä valintoja puntaroitavaksi, erilaisia ryhmittymiä mielisteltäväksi tai suututettavaksi, oma ilma-alus lennettäväksi ja kaikki tämä käärittynä klassiseen retropakettiin. Ensivilkaisulla olisikin helppo kuvitella astuneensa ajassa vähintään pari vuosikymmentä taaksepäin. Ulkoasuun ja pelimaailmaan on selvästi poimittu inspiraatiota Ultima Underworldien ja Elder Scrolls: Morrowindin kaltaisista klassikoista. Peli jopa alkaa vankeudesta – kuinkas muuten.

Paikallisen inkvisition haaviin joutuneella pelaajahahmolla ei mene hääppöisesti, mutta erityisen lujaa ei mene kenelläkään. Johdanto kertoo, että jumalat on teurastettu ja niitä vastaan käydyn sodan päätteeksi koko planeetan pinta on palanut karrelle. Maailmanlopusta selvinneet ovat paenneet tyhjyydessä leijuville saarille, joita monet eri tahot yrittävät asuttaa ja hallita. Järjestystä hatarasti ylläpitävä unioni päästää pelaajahahmon koevapauteen metsästämään vielä itseäänkin pahempaa rikollista, Dark Star -liigan päällikkö Vela Callosea, jolla vaikuttaisi olevan kerettiläisyyteen taipuva mielenlaatu ja suureellisia suunnitelmia maailman tulevaisuuden suhteen. Ruosteinen miekka käteen, suunta tuonne päin ja lycka till. Tutoriaalina toimiva pidätysoperaatio venyy ylitöiden puolelle, kun Vela ottaa viime hetken hatkat ja seikkailu polkaistaan toden teolla käyntiin.

Kun avoin pelimaailma avautuu tutkittavaksi, ensivaikutelma on hyvinkin positiivinen. Korkeilta näköalapaikoilta näkee maailman ääriin naapurisaarille asti, ja siellä täällä häämöttää torneja, hökkeleitä, raunioita ja muita kutsuvan näköisiä kiintopisteitä. Taustalla soi miellyttävä, seesteinen musiikki. Aluksi käytettävissä ei ole sen enempää karttaa kuin kompassiakaan, joten paikkojen löytäminen on puhtaasti oman suuntavaiston varassa. Yksittäiset saaret eivät ole valtavan suuria, ja erilaisia oikopolkuja ja matkan vauhdittajia avautuu käytettäväksi hiljaksiin, mutta paikasta toiseen siirtyminen vie silti aikansa. Pala palalta kertyvä kartta helpottaa toki oikeaan osoitteeseen matkaamista merkittävästi, mutta yllättävän usein huomasin hieman kankeasti luettavia suunnistusvälineitä käyttäen lähteneeni aivan vikasuuntaan kuviteltuani ottaneeni suunnan kohti jotakin tiettyä maamerkkiä.

Pelimaailmassa suhataan pääasiassa kolmen suuren saaren välillä. Aloitussaari Hallowshire on yleispätevä fantasiavaltakunta, Endless Realmin epäkuolleilta asukkailta on riistetty mahdollisuus haudan lepoon ja Clockwork Kingdom edustaa genrelle ilmeisen pakollista steampunkia. Jokaiselta alueelta pitäisi etsiä käsiinsä yksi Velan kolmesta ex-upseerista, joiden apua tarvitaan lipettiin lähteneen rikollispomon jäljittämisessä. Etsiskelyn yhteydessä tulee yleensä vääjäämättä sotkeennuttua paikallispolitiikkaan ja suoritettua muutama satunnaisten paikallisten tarjoama sivutehtävä. Eri hahmot ja tehtävät ovat järjestäen taitavasti käsikirjoitettuja, ja tarinan tärkeimmät käänteet kuvitetaan myös komean näköisillä sarjakuvamaisilla välinäytöksillä. Mukaan mahtuu surkuhupaisa rosvokopla, vanhoja jumalia sitkeästi palvovia kultisteja, kirouksen riivaama linna, sekoileva tekoälykuningas ja muuta aidosti mukaansa tempaavaa. Monien tehtävien lopputulokseen voi vaikuttaa valinnoillaan, ja ilahduttavasti päätös ei koskaan tapahdu suoraviivaisella hyvis–pahis-akselilla. Usein ratkaisun hetkellä joutuu punnitsemaan, ajaako monien etu yksilön etujen edelle, johtaako hyvillä aikeilla kivetty tie sittenkin helvettiin tai onko vallitseva maailmanjärjestys vikoineen parempi kuin mullistusten mukanaan tuoma sekasorto. Kun pääjuonen panokset alkoivat koventua, en vielä viimeisen taistelunkaan aikana ollut täysin varma, kumpaan suuntaan vaakakuppini kallistuu. Peli ei salli aiempiin tallennustilanteisiin palaamista, joten valintojensa kanssa joutuu myös elämään hamaan loppuun asti, jolloin niiden kauaskantoisemmat seuraukset vielä summataan lyhyelti loppuyhteenvedon aikana.

Tyhjyyden kutsu

Juoni ja maailmanrakennus ovat siis priimaa, mutta mitenkä on pelattavuuden laita? Komeiden kulissien alla monet Dread Delusionin pelilliset elementit ovat jääneet harmittavan puoliraaoiksi. Taistelu on pelissä merkittävässä osassa, mutta vaikka kenttäsuunnittelu luo monin paikoin toimivan tuntuisia puitteita kiinnostaville viholliskohtaamisille, itse tappeleminen on harmittavan itseään toistavaa huiskimista. Vaikka systeemi periaatteessa tarjoaa hyvin ajoitettujen torjuntojen ja väistöliikkeiden kaltaisia temppuja, ne tuntuivat täysin tarpeettomilta. Vastaan tulee kaikenkarvaisia maantierosvoja, robotteja ja mitä lie mutanttimörköjä, mutta ulkonäöstä riippumatta ne kaikki käyttäytyvät pitkälti samoin ja kaatuvat poikkeuksetta samaa kaavaa noudattaen: isku vahvalla heijarilyönnillä, muutama ripeä askel takavasemmalle vihollisen tehdessä omaa hyökkäysanimaatiotaan, toista 3–5 kertaa kunnes vihollinen kupsahtaa. Kilpeä kantavat viholliset vaativat vähän enemmän koputtelua, mutta periaate on sama. Kuolin seikkailun mittaan kolmasti, mutta kertaakaan en kaatunut taistelussa. Kovin tappaja leijuvilla saarilla on painovoima, parin epäonnistuneen parkour-kokeilun johdettua vapaapudotukseen ja äkkipysähdykseen. Yhden kerran haahuilin liian lähelle jonkinlaista valtavaa paikallaan sutivaa tuppijyrää selvittääkseni, voiko sen telaketjujen alle liiskautua. Kyllähän sinne voi. Seuraukset kuolemasta eivät joka tapauksessa ole vakavia: seikkailu jatkuu vähän puolikuntoisena lähimmältä henkiinherätyspisteeltä, mutta mitään pysyviä sakkoja ei toistuvistakaan hengenheitoista jaella

Tehtävien ulkopuolella tunne elävästä ja hengittävästä fantasiamaailmasta jää muutenkin hieman valjuksi. Maaseudulle on kyllä uskottavasti ripoteltu siellä täällä haahuilevia vihollisia, alkemia-aineksiksi kerättäviä kasveja ja erilaisia loukkoja nuohottavaksi, mutta esimerkiksi tiirikoiden, parannusjuomien ja heittoaseiden kaltaiset kulutustavarat joko leijailevat satunnaisesti pitkin maastoa ja nurkkien takana tai putkahtavat esiin rikki hakatuista laatikoista tai hengiltä huidotuista vihollisista. Mieleen tulevat klassisten roolipeliseikkailujenn sijaan lähinnä vanhojen Doomien tai Unrealien kaltaiset räiskintäpelit. Kertakäyttöesineitä kyllä sitten jaetaankin todella avokätisesti – pelin loppuun mennessä taskuistani löytyi kymmeniä käyttämättömiä taikajuomia, ja heittoveitset laskettiin sadoissa. Keinotekoisena rajoituksena tiirikoita mahtuu reppuun parhaimmillaankin vain pari tusinaa kerrallaan, mutta niistäkään ei silti koskaan tullut pulaa, koska varakappaleita löytää yli oman tarpeen vihollisia tappamalla tai lähimmän kiven taakse kurkkaamalla.

Tulipahan tehtyä

Taistelun ohella etenemisreittejä tai salakätköjä voi etsiä myös puheenlahjoja käyttämällä, tiirikoimalla tai loitsimalla. Mitään koukuttavia minipelejä on silti turha odottaa: dialogin suostutteluvalinnoissa karisma joko riittää tai sitten ei. Tiirikoidessa tai ansoja purkaessa pyöräytetään ruudulla noppaa, jolla joko saadaan riittävän korkea silmäluku tai sitten tiirikka napsahtaa rikki ja nopanheittoa on yritettävä uudelleen. Periaatteessa täsmälleen samalla mekaniikalla toimivat maagiset lukot ovat sentään vähän kiinnostavampia. Ovi tai salakäytävä aukeaa vasta, kun ympäristöstä on ensin löytänyt yhden tai useamman vaikkapa kynttilänjalaksi naamioidun tai muuten ympäristöön sulautuvan lukitusmekanismin. Vahvemmat hahmot voivat pirstoa muutaman vastaan tulevan oven säpäleiksi myös silkalla raa’alla väkivallalla. Onnistunut jutustelu säästää yleensä aikaa ja vaivaa tai rahaa, lukkojen aukoja palkitaan oikoreiteillä tai kätketyillä aarteilla. “Aarrekätköjen” sisältö on tosin lähes aina samaa ryönää, jota on jo valmiiksi joka soppi täynnä: pari killinkiä, tiirikka, taikajuoma, ehkä heittoveitsi tai nuolia. Hyvällä tuurilla voi löytää hahmonkehitykseen tarvittavan Delusion-kallon, ja aivan aniharvoin kohdalle osuu jokin uusi varuste tai loitsu, joita peli muutenkin jakelee todella kitsaasti. Ruosteisen miekkansa voi kyllä jo melko varhain takoa teräksiseksi, ja kämäinen ketjupaitakin muuttuu alasimella objektiivisesti paremmaksi levyhaarniskaksi, mutta pelikello alkoi lähestyä kymmentä tuntia ennen kuin löysin ihan oikeasti uuden aseen, Isomman Miekan, jonka innoissani päivitin oitis fiinimmäksi. Ero vanhaan oli pettymys – Iso Miekka huitoo ehkä hiukan hitaammin kuin pienempi serkkunsa, mutta ennen neljä iskua vaatineet viholliset kuolivat joskus jo kolmannella humautuksella. Epäilin myös pitkään kulkeneeni jossain vaiheessa pelin ainoan jousen ohi, koska maastosta oli kertynyt mukaan jo melkoinen nippu tyhjän panttina pölyttyviä nuolia. Kun jouskari lopulta löytyi, ammuin sillä pari harjoituslaakia ja totesin heittoveitsien ja shurikenien toimivan paljon mielekkäämpinä pitkän kantaman aseina. Aivan pelin loppuvaiheilla jostain löytyi asekokoelman neljänneksi täydentäjäksi Ihan Tavallinen Puukko, mikä niillä lakeuksilla tuntui lähinnä vitsiltä. Matkan varrella reppuun kertyy lisäksi muutama taitoja tehostava tai muuta erikoisempaa bonusta tarjoava vaatekappale ja maaginen talismaani sekä jokunen elämää helpottava loitsu, mutta aidosti toisistaan eroaviin pelityyleihin tai hahmokonsepteihin ei työkaluja tarjota.

Dread Delusionin köpöiset mekaniikat jaksavat vain vaivoin kannatella laadukasta tarinaa maaliin asti. Taisteleminen on tylsää, tiirikointi ja muu tekeminen aika mitäänsanomatonta. Taloja voi ostaa ja sisustaa, mutta varsin pelkistetysti. Ikioman ilma-aluksen kyllä saa, mutta niin myöhäisessä vaiheessa peliä, että sen mukanaan tuoma liikkumisen vapaus menee vähän hukkaan. Oikeasti uniikkia tavaraa löytyy niin häkellyttävän harvoin, että motivaatio ylimääräiselle tutkimusmatkailulle hiipuu nopeasti. Kaunis taustamusiikkikin alkaa pidemmän päälle yksitoikkoisuudessaan raastaa korvia. Pelin pieni kehitystiimi on laittanut kaikki paukkunsa vahvaan maailmanrakennukseen, mutta mittakaavan suhteen tuntuu kurottaneen vähän liian korkealle. Ilman koukuttavampaa tekemistä pelin kerrontaa ja rytmitystä olisi ollut syytä rukata tiiviimmäksi. Tällaisenaan Oneiric Isleilla on ihan kiva käväistä, mutta ei niille asumaan tee mieli jäädä.

Lyhyesti

Fantasiaseikkailu Dread Delusion ihastuttaa retrohenkisyydellään ja tarinankerronnallaan, mutta jää pelillisesti harmittavan ontoksi.

Lennokasta:

+ Tyylikäs retroestetiikka
+ Vahva käsikirjoitus

Latteaa:

– Tasapaksun keskinkertainen pelattavuus
– Paikoin tönkkö käyttöliittymä

Peli oli arvostelukappale