Käännöskirjallisuus on metka ilmiö: hyvän käännöksen tuntomerkkeihin kuuluu, ettei sitä tarvitse ajatella. Lukija taittaa onnistunutta suomennosta eteenpäin tyytyväisenä muistamatta, että jonkun on täytynyt tulkita tekstin sisältö kieleltä toiselle. Ilman osaavia kääntäjiä kokemus maailmankirjallisuudesta jäisi suurimmalta osalta lukijoita kapeaksi. Apurahoja ja palkintoja jaettaessa käännöskirjallisuus jää tästä huolimatta usein reunamerkinnäksi. Etenkin käännösrunous uhkaa unohtua kokonaan.
Tätä puutetta Kustannusliike Parkko on jo useiden vuosien ajan paikannut muualle kuin englanninkieliseen runouteen painottuvilla käännösrunoteoksillaan. Yleisradion kääntäjäkarhulla palkittu Janne Salo on suomentanut ensimmäistä kertaa koko laajuudessaan Guillaume Apollinairen (1880-1918) ranskalaisen runouden klassikkoteoksen Alcools (1913). Aiempi osittainen suomennos vuodelta 1977 on Jukka Kemppisen käsialaa. Paljon on sen jälkeen vettä virrannut Seinessä Mirabeaun sillan alla; kieli ja maailma tihkuneet toisenlaisiksi.
Toinen selkeä ero aikaisempaan suomennokseen ovat välimerkit. Apollinaire päätti viime hetkellä jättää ne kokonaan pois teoksestaan. Nykylukija ei puuttuvia pilkkuja paljon mieti, mutta 1900-luvun alussa ratkaisu hämmensi yleisöä. Runoilija uudisti ilmaisua piste pisteeltä.
Symbolismista surrealismiin
Apollinairen tausta on varsin kansainvälinen. Suomalaisille tavataan muistaa kertoa, että tulevan runoilijan äiti syntyi Suomenlinnassa. Apollinaire löysi paikkansa Pariisin kuplivissa taidesuuntauksissa ja sai aikuisena Ranskan kansalaisuuden. Vuonna 1917 L‘esprit nouveau -konferenssissa pitämässään puheessa hän korosti runouden uutta henkeä sekä kirjallisen monimuotoisuuden ja sen suojelemisen merkitystä: “Ei pidä unohtaa, että intellektuaalinen miehitys on kansakunnalle vaarallisempaa kuin asein suoritettu miehitys.” (Runoilijat ja uusi henki: puhe L’esprit nouveau -konferenssissa 26.11.1917, suom. Ahti Tapola. Teoksessa Oi runous! Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä. Ntamo, 2016. Toim. Tuula Hökkä.)
Runoilijan ja kulttuurivaikuttajan tuotannosta heijastuu haluttomuus mukautua jo asemansa vakiinnuttaneisiin ilmiöihin, väsymys “tähän vanhaan maailmaan”. Absoluuttisten ehtojen vastustuksesta kielivät kokeilut, kollaasit, sanaleikit ja loputon kiinnostus kieleen. Alcoolsin jälkeen Apollinaire julkaisi “kalligrammeja”, kuvarunoja, joita olisi kaiketi mahdoton kääntää.
Suomennokseen esipuheen laatineen ranskan kielen ja kirjallisuuden asiantuntija Tuija Vertaisen mukaan “surrealismi” on Apollinairen keksimä uudissana, jolla hän kuvaili “realismin yläpuolelle” sijoittuvaa yllätyksellistä taidetta. Symbolistien perintö näkyy runoissa vertauskuvallisuutena ja ajoittain mitallisena muotona. Paikoin runoilija jopa epäsuorasti ivailee symbolistien ilmaisutapoja.
Lyyrisillä preerioilla
Alcools kiertyy lukijan eteen kehämäisesti. Klassikoiksi muodostuneiden runojen rinnalla huomiosta kilpailevat kielellisesti pulppuilevat säkeistöt, joissa odottamattomat ilmaisut raikastavat kuvallisuutta. Mitä tapahtuu, kun “pilvet soluivat kuin kuukautisvuoto” tai mitä mahtavat olla “ajatusteni helluntait”?
Runoissa aika sekoittuu. Kuolleet ja elävät käyvät yhdessä tanssiin: “Ei muuta kuollutta kuin se mitä ei vielä ole”, toteaa Kulkueen lyyrinen minä.
Kokoelma vaeltaa paitsi maisemissa myös myyteissä. Apollinairen estetiikassa laaja mytologian tuntemus sekoittuu kaukokaipuun kanssa omaksi todellisuudekseen. Landor Roadin Emigrantissa “Laivani lähtee huomenna Amerikkaan/ Enkä koskaan enää palaa/ Lyyrisillä preerioilla hankkimillani rahoilla/ Taluttamaan sokeaa varjoani kaduilla joita rakastin”.
Tekstivalikoima ulottuu yhden säkeen mittaisesta monisivuiseen ja keskustelumuotoiseen. Kokonaisuus liukuu eteenpäin: kun yksi runo mainitsee seitsemän miekkaa, seuraava pureutuu niihin jo otsikossa.
Alcools sisältää pitkähkön Santén vankilassa -sikermän, joka liittyy Oscar Wilden (1854-1900), Paul Verlainen (1844-1896) ja Alfred de Musset’n (1810-1857) vapausrajoituskuvausten joukkoon. Vuonna 1911 runoilija vangittiin Mona Lisan varastamisesta epäiltynä viideksi päiväksi. Järkyttävä kokemus heijastui kirjoitustyöhön: “Miten hitaasti tunnit matavat/ Kuin ruumissaatto raahustaisi ohitse// Joskus vielä itket näitä itkuisia tunteja/ Jotka samoin kuin kaikki tunnit/ Ovat liian pian poissa”. Osa myöhemmistä kriitikoista on pitänyt runosarjaa irrallisena, muuta kokoelmaa ohjelmallisempana kokonaisuutena.
Apollinairen kieli ei tyhjene yhdellä lukemalla. Jään pohtimaan Marizibillin luonnostelemia hahmoja: “Tunnen monen sortin ihmisiä/ He eivät ole kohtalojensa tasalla/ Empiviä kuin kuolleet lehdet/ Heidän silmänsä ovat kituvia kipunoita/ Sydämensä lonksuvat siinä missä ovensa”
“Penseät henkäykset”
Tutustuin Alcoolsin osittaiseen suomennokseen ensimmäisen kerran lukiolaisena. Uutta käännöstä lukiessani mietiskelin, mikä teoksessa jätti minuun jo silloin niin lähtemättömän vaikutuksen. Runoissa on voimaa ja vallattomuutta, joka välittyy läpi kielen: melkein kuin yleisesti hyväksytyt ajanmääreet lentäisivät roskakoriin ja tilalle tulisi runon oma aika. Osin vallankumouskalenterista lainattu, osin taas jokin ihan muu. Kenties juuri kirjallisten suuntausten väliin sijoittuminen lisää Apollinairen tuotannon viehätysvoimaa, saa sen hohtamaan sekä symbolistien että surrealistien lumoavaa valoa.
Vaikka runoilijan siellä täällä hyödyntämiä loppusointuja ei voi niin erilaiseen kieleen noin vain siirtää, suomennos tavoittaa Apollinairen hengen (sikäli kuin lukioranskan pohjalta osaan arvioida). Kaksikielinen laitos tuo moneen otteeseen mieleen Charles Baudelairen (1821-1867) Pahan kukat -kokoelman (1857), jota opiskeluaikana tavailin molemmilla kielillä. Suomentajan huomautuksista käy ilmi, etten ole ainoa, joka on nähnyt yhtäläisyyksiä runoilijoiden välillä. Jatkumo on ilmeinen etenkin Pariisia kuvaavissa runoissa. Perinteiden vaalimista vieroksunut Apollinaire ei tosin vaikutteita myöntänyt.
Uuden käännöksen kieli soljuu veden lailla samalla kun se ottaa kursailematta vastaan vanhahtavia ilmaisuja. “Penseät henkäykset”, “neito”, “voro” ja “huikenteleva hanhi” eivät vieraannuta lukijaa. Päinvastoin niiden voi nähdä jatkavan tekstin leikkiä aikatasoilla.
Julkaisu tarjoaa monenlaisia tapoja nauttia runouden runsaudensarvesta: alkukielisen rytmiä tapaillen, kielten eroja ihmetellen, laajaan taustoitukseen perehtyen. Vapaalla tyylillä. 2020-luvun versio ei ole pelkkä yhden teoksen käännös, vaan aimo katsaus merkittävän taiteilijan tuotantoon ja aikaan. Huomautukset ammentavat niin tekijän kuin kääntäjän vuolaasta kulttuurisesta tietämyksestä. Suomentajan jälkilause kertoo lisää “Alkoholien” käännösratkaisuista. Lukijaa ei jätetä yksin kummastelemaan, miksi Syysreiniläisen kukko kiekuu hautausmaalla “kikiriki” (tai kiekuisi: “Tänään yksikään kukko ei kiekunut”).
Uudesta suomennoksesta on vaikea keksiä moitittavaa. Ainoa huomauttamisen aihe on kirjoitusvirhe sisällysluettelossa.
“Kuljemme kohti aivan uudenlaista taidetta”, Apollinaire totesi kubismista ja fauvismista.
Jean Metzingerin Luonnos Apollinairen muotokuvaksi, 1911. Lähde: Wikipedia.
Runon hurmaa
Aikalaiskriitikko Georges Duhamel (1884-1966) moitti Alcoolsia “rihkamakauppiaan puodiksi”. Vain osa ajan lukijoista näki kokoelman arvon. Jälkilauseessaan suomentaja arvelee teosta 1900-luvun ranskalaisen runouden myydyimmäksi tai jopa luetuimmaksi. Jotakin paradoksaalisen lohdullista on siinä, että uraauurtavat runot jäivät monimuotoisuudessaan pitkälti vaille välitöntä tunnustusta. Niin taitaa käydä, kun keksii jotain ihan uutta, jolle ei vielä ole maailmassa valmista paikkaa. Puheessaan Apollinaire ilmoittaa: “Rikkain elämänalue on mielikuvitus, vähiten tunnettu, ja sen ulottuvuus on ääretön”.
Rakkausrunoistaan huolimatta Alcools ei ole pelkkää ylevää kaipuuta. Näissä elämän vesiä ja tonikkeja aaltoilevissa säkeissä rienataan ja rietastellaan, pierrään ja ilkamoidaan. Niissä nauretaan ja huumaannutaan ylhäisestä ja alhaisesta yhtä lailla. Runojen minä rinnastaa auringonlaskun kaulan katkaisemiseen, nauru vertautuu lasien rikkoutumiseen.
Enemmän kuin mistään muusta vuodenajasta Apollinaire kirjoitti syksystä, mikä näkyy hienosti uuden painotuotteen kansikuvassa. Viiman saapuessa lukija jää lämmittelemään yli sata vuotta sitten kirjoitetun runon sanoihin: “Rakkaus loittonee kuin tämä vesi/ Rakkaus loittonee/ Miten vitkaan elämä lipuu/ Ja miten villi onkaan Toivo// Tulkoon yö kajahtakoon kello/ Päivät pakenevat minä jään// Vierähtävät päivät vierähtävät viikot/ Ei mennyt aika/ Ei rakkaus koskaan palaa/ Mirabeaun sillan alla virtaa Seine”
Guillaume Apollinaire: Alcools (342 s.)
suom. Janne Salo
Kustannusliike Parkko, 2024
Arvostelukappale saatu kustantajalta.
