Ok, myönnän. Olen true crime -fani. Kuuntelen vakituisesti ainakin kymmentä eri true crime -podcastia, pystyn luettelemaan useita sarjamurhaajia ja muistan ulkoa kuuluisimmat kidnappaustapaukset ja niiden lopputulokset. (Syytän tästä Elizabeth Smartin tapausta, jota seurasin teini-iässä.) Joten kun kirjoittajaryhmässä ilmoitettiin mahdollisuudesta saada arvostelukappale kirjasta Rikoksen ja rangaistuksen filosofia, tartuin heti mahdollisuuteen. Kirjoituksen lopussa vinkkaan vielä kriminologian ja rikosoikeuden kesäopinnoista avoimessa yliopistossa.
Rikoksen ja rangaistuksen filosofia on vertaisarvioitu akateeminen teos, ja siksi sen lukemiseen ja ymmärtämiseen kannattaa varata aikaa. Toisaalta sitä voi huoletta käyttää lähteenä yliopiston esseissä, ja koska lähteitä on yhteensä noin sata sivua, teemoihin voi uppoutua vähintään oman kandin verran.
Kirja on jaettu kuuteen osaan. Ensimmäinen, nimeltään Rangaistusteorioista, selvittää, että emme rankaise toisia ihmisiä vain siksi, että niin lukee laissa, vaan taustalla on teorioita rikoksen sovittamisesta tai uusien rikosten ehkäisemisestä. Suomen rikoslain kokonaisuudistus toteutettiin 1970-luvulla (josta on 50, ei 30 vuotta aikaa). Silloin rangaistuksen tarkoitukseksi määritettiin moite. Eli rangaistuksen pihvi on kertoa kaikille, että teko ei ollut meidän yhteiskunnassamme hyväksyttävä, hyi sinua. (Fun fact: Suomen rikoslakiin viitataan edelleen vuosiluvulla 1889, jolloin sen vahvisti Suomen suuriruhtinas Aleksanteri III.)
Toinen, Rangaistuksen oikeutuksesta, kertoo esimerkiksi seuraamusjärjestelmän painotuksien muutokset. Itse pidin mielenkiintoisena etenkin syyteneuvottelun tuloa Suomeen (2015), ja sen problematisointia. Syyteneuvottelussa, jonka kaikki muistanevat Kova laki -sarjasta (”myönnä tappo, ota X vuotta, niin emme syytä sinua murhasta, jolloin riskeeraat elinkautisen”) ongelmana on kirjan mukaan kustannussäästöajattelu ja syytettyjen yhdenvertaisuus. Itse lisäisin vielä yhdysvaltalaisista true crime -tapauksista tutun ilmiön, jossa syytön myöntää syyllisyytensä syyteneuvottelussa, koska ei pysty puolustamaan itseään oikeudessa.
Kolmas osa on nimeltään Rikosvastuu ja syyllisyysperiaate. Rikosvastuuta pohditaan muun muassa biososiaalisista näkökulmista, jolloin kyseessä on jo biososiaalinen kriminologia – rikosoikeudelliseen rangaistavuuteen se liittyy siten, että rikosvastuun edellytys on yleensä se, että henkilö ymmärtää tekonsa luonteen ja olisi voinut toimia toisin. Jos aivot on kuitenkin viritetty niin, että muunlainen toiminta ei onnistu, mikä logiikka on rankaisemisessa? Jännästi tässä osassa on eniten latinaa koko kirjasta.
Neljäs, Rikoslain yleisten oppien filosofiaa, kertoo muun muassa yrityksen rangaistavuudesta. True crime -podcasteissa ihmetellään usein, miksi murhan yrityksestä ei saa samaa rangaistusta kuin murhasta, onhan ero usein vain oma epäonnistuminen, uhrin toiminta tai jokin sattuma. Kirja lähestyy asiaa siitä näkökulmasta, että on teko (murha), jota ei tapahtunutkaan (uhri jäi eloon), jolloin ei ole tekoa (murha). Siksi tuomitaan toisesta teosta (yritys). Rangaistuksen määrän pohtimiseksi pitäisi varmaankin palata johonkin toiseen artikkeliin. (Fun fact: suosikkipäätökseni korkeimmasta oikeudesta liittyy tähän. Keississä KKO 2013:85 ”A, B ja C olivat suunnitelleet ja valmistelleet arvokuljetusryöstöä. He olivat pakettiautoon piiloutuneina, aseistettuina ja toimintavalmiudessa odottaneet arvokuljetusajoneuvon saapumista paikalle tarkoituksenaan ryöstää se.” Ja sitten mietitään, onko tämä jo yritys. Hauskaa.) Osassa on myös artikkeli rikoslain feministisestä kritiikistä.
Viides osa on Rikoslain henkilöitä. Rikosoikeudellinen subjekti on siitä mielenkiintoinen asia, että monessa laissa ei eritellä, kuka voi olla uhri. ”Toisen” tappaminen on rangaistavaa, mutta voisiko tuo ”toinen” olla ihmisen lisäksi lemmikki? Entä tekijä, voisiko eläimen tuomita toisen eläimen taposta? Tietyllä tapaa niin tehdään jo, jos lopetetaan koiria tappanut susi. Osassa pohditaan myös robotiikkaa, tekoälyä ja vastuuta. Entä jos se oli imuri, joka aiheutti kultakalan kuoleman?
Kuudes osa, Rikoslain kielloista ja vapauksista, kertoo muun muassa kansalaistottelemattomuudesta (miettikää muuten USA:n Black Lives Matter -protesteja ja sitten loppiaisen vallankaappausyritystä), oikeuden väärinkäytöstä (nimeltään shikaanikielto, jännä nimi), sekä perusoikeuksista Suomessa.
Kirjaa lukiessa lukijana kaipasin eniten sitä, että joku selittäisi minulle kaikki sen asiat puhuen; ei siis äänikirjana, vaan live-luentoina. Kirja vie mukaansa, ja sen lukemiseen ja ymmärtämiseen kannattaa varata paljon aikaa (viikkoja, ei päiviä), minkä jälkeen saattaa herätä halu jatkaa asiaan perehtymistä. Tämä siis varoituksena.
Onneksi Helsingin yliopiston avoimessa yliopistossa on tänäkin kesänä rikosoikeuden ja kriminologian opintojaksoja.
Johdatus oikeustieteeseen on opiskeltavissa MOOC-kurssina elokuun loppuun.
Rikosoikeuden MOOC-kurssi on opiskeltavissa vielä heinäkuun loppuun. Olen itse opiskellut tämän kurssin, se oli todella mielenkiintoinen ja avasi tämänkin kirjan teemoja aloittelijoille tosi hyvin.
Rikosoikeuden esseen aika on toukokuun lopussa (huom tosi lyhyt aika tehdä essee!).
Kriminologian kurssi, joka on sosiaalitieteiden aineopintoja, luennoidaan touko-kesäkuussa. Kävin kurssin pari vuotta sitten, ja se oli oikein hyvä peruskurssi. Tutuksi tulevat erilaiset tilastot ja käsitteet kriminologiasta. Nämä tyypit rakastavat graafeja.
Lisäksi vielä vinkki historian puolelta: Pahuuden historia keskiajan Euroopassa luennoidaan elo-syyskuussa.
Rikoksen ja rangaistuksen filosofia on saatavilla Storytelistä, Nextorystä, Bookbeatista ja Elisa Kirjasta, sekä ainakin Helmet-kirjastoista, joissa sitä on hurjat 14 kappaletta. Lisäksi kirjan toimittajista Esko Yli-Hemminki oli Kalle Haatasen vieraana Ylen podcastissa.
Rikoksen ja rangaistuksen filosofia
Esko Yli-Hemminki, Sakari Melander, Kimmo Nuotio (toim.)
Gaudeamus 2022
Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.
