Jos fanifiktio käsitteenä ei satu olemaan äärimmäisen tuttu, on esim. Iina Karasti kirjoittanut aikaisemmin Nörttityttöjen blogiin opinnäytetyöhönsä perustuvan erinomaisen postauksen fanifiktiosta Suomessa. Lyhyesti voisi toki sanoa fanifiktion olevan fanien kirjoittamia tarinoita perustuen johonkin jo olemassa olevaan materiaaliin, esimerkiksi kirjaan, elokuvaan tai televisiosarjaan.
Reilu kymmenen vuotta sitten pienen linkkiseikkailun seurauksena eksyin Vuotava noidankattila -sivustolle lukemaan Zsanyan Ei rakkaus kelloon katso, ei onni aikaa kysele -ficciä. Se oli ensikokemukseni fanifiktiosta: tarina, joka kertoi Harry Potterista, mutta tavalla, johon en ollut aikaisemmin törmännyt. Siitä alkoi jo yli vuosikymmenen kestänyt kiinnostus, joka on vienyt minut fandomista toiseen, tuhansien tarinoiden ääreen. Ficit ovat saaneet minut nauramaan ja itkemään, ne ovat niin ihastuttaneet kuin vihastuttaneetkin, ja samalla laajentaneet sitä erilaisten representaatioiden määrää, johon olen elämäni aikana törmännyt.
It’s a lemon. (Kuva: Jonas Mustonen)
En usko, että yhdellekään lukijalle tulee yllätyksenä se, että elämme yhteiskunnassa, joka on kyllästetty valkoisten heteromiesten kertomuksilla. Näemme niitä uutisissa, elokuvissa ja televisiosarjoissa ja luemme niistä niin romaaneissa, historiankirjoissa kuin tieteellisissä julkaisussakin. Women and Hollywood -sivuston tilastot naisten osuudesta elokuva- ja televisioteollisuudessa ovat karua luettavaa, eikä vähemmistöilläkään vaikuta menevän yhtään sen paremmin. Satunnaiset toivonpilkahdukset tuntuvat usein pieniltä niiden saaman automaattisen viharyöpyn jälkimainingeissa.
Vaikka monipuoliset näyttelijäkaartit ja valtavirrasta eroavat kuvaukset todistetusti tahkoavat voittoa, ovat studiot varsin varovaisia päätöksissään. Tätä selittänee osittain tekijöiden ja päättäjien joukon homogeenisyys, mutta myös huoli mainosdollarien katoamisesta. Suuria satsauksia ei uskalleta, tai haluta, tehdä. Fanifiktiossa asiat ovat toisin. Koska fanifiktion tuottaminen ei vaadi erityistä rahallista panostusta, eikä kirjoittaja siitä myöskään tienaa, on melkeinpä itsestään selvää muokata hahmoja ja heidän tarinoitaan sellaisiksi, joita valtamediassa ei näytetä.
Se, että ficin kirjoittaja voi aina kysyä alkuperäismateriaalilta entä jos ei rajoitukaan pelkästään juoneen, vaan myös hahmojen ominaisuuksiin. Erityisesti suuremmista fandomeista onkin mahdollista löytää ficcejä, jotka tuovat esiin niin seksuaalisuuden kuin sukupuolenkin laajaa kirjoa tai luovat kuvauksia esimerkiksi mielenterveyshäiriöistä tai vammaisuudesta. Vaikka tällaisia kuvauksia voikin olla olemassa jossain toisessa teoksessa, fanifiktion hienous on sen ainutlaatuisessa voimassa kuvitella asiat toisin siinä omassa lempimediatuotteessa.
Mahdollisuus tällaiseen muokkaamiseen ei toki tee representaatioista automaattisesti hyviä, ja ficit voivatkin helposti sortua esittämään loukkaavia stereotyyppejä tai toistamaan varsin patriarkaalisia käsityksiä. Esimerkiksi slashissä (eli miesten välisestä romanttisesta ja/tai seksuaalisesta suhteesta kertovissa ficeissä) ei ole mitenkään harvinaista törmätä hyvinkin misogyynisiin kommentteihin ja kuvauksiin, erityisesti jos toisella tai molemmilla miehistä on jo kaanonin mukaan vaimo tai tyttöystävä. Monogamiset, romanttisseksuaaliset suhteet, jotka johtavat avioliittoon ja lasten hankkimiseen, ovat se ideaali, johon suuri osa ficeistä tähtää oikeastaan riippumatta siitä ketkä tarinan päähahmot ovat.
Fanifiktio kuitenkin tarjoaa niin kirjoittajilleen kuin lukijoilleenkin mahdollisuuksia tutkailla myös hyvin vaikeita asioita varsin terapeuttisella tavalla. Aina silloin tällöin törmää ficciin, jonka kirjoittaja mainitsee henkilökohtaisten ongelmien ja niistä selviämisen syyksi kirjoittaa jokin tietty tarina. Kommenteissa saattaa olla kiitoksia siitä, että ficci on auttanut heitä jollain tavalla. Samaa tekevät tietysti valtamedian tuotteet, mutta fanifiktiossa aiheet voivat olla rankempia ja kuvaukset graafisempia, mutta meno silti turvallisempaa, sillä mahdollisesti järkyttävästä materiaalista yleensä varoitetaan heti alkuun.
More lemon. (Kuva: Jonas Mustonen)
Oman kokemukseni mukaan erilaiset trigger warningit ovat olleet jossain määrin käytössä fanifiktiossa jo pitkään, mutta ne ovat viime aikoina vielä yleistyneet. Vaikka vanhoilla foorumeillakin ficceihin laitettiin ohjeelliset ikärajat, oli tekstin alussa myös yleensä varoitukset graafisesta väkivallasta tai seksistä ja erityisesti pää- tai sivuhenkilön kuolemasta. Archive of Our Own -sivustolla on omat ”arkistovaroitukset” mm. raiskaukselle ja päähenkilön kuolemalle, mutta kirjoittajat käyttävät myös tagejä ja kirjoittajan huomautuksia kertoakseen mahdollisesti järkyttävästä sisällöstä. Monet myös antavat mahdollisuuden ottaa kirjoittajaan yhteyttä siinä tapauksessa, että liian tarkka varoitusten antaminen voisi spoilata tarinan juonen.
Aivan samanlaiseen huomaavaisuuteen ei valtamedia varmastikaan pysty, mutta sisältövaroitusten käyttö olisi yksi asia, jonka he voisivat fanifiktiosta oppia monipuolisemman representaation lisäksi. Ja vaikka fanifiktiossa ja sen tuottamissa representaatioissa olisi varmasti aina jotain korjattavaa, on se kuitenkin keino laajentaa meille esitettyjen kertomusten näkökenttää sisällyttämään myös kuvauksia, jotka muuten puuttuisivat, tavalla joka ei vaadi meiltä omaa tuotantoyhtiötä tai televisiostudiota.
—
Jutun kirjoittaja on englantilaista filologiaa opiskeleva Salla Nuutinen, joka innostuu helposti mm. kirjojen keräämisestä, kimaltelevasta kosmetiikasta ja kirjontalangoista. Downton Abbey -aiheisen gradun kirjoittamisen välttely vie tällä hetkellä suurimman osan Sallan ajasta.
