Sanotaan se nyt ihan suoraan: Me emme tilaa Netflixiä. Olemme ehkä Suomen ainoa perhe, jolla sitä ei ole. No ok, ei liioitella: Nörttityttö-yhteisössä ainoat, joilla ei sitä ole. En siis ole nähnyt Josh Malermanin romaaniin Lintuhäkki perustuvaa elokuvaa Bird Box (siitä kuitenkin löytyy Nörttityttö-arvostelu). Kuulin elokuvasta jotain mainintoja, ja juoni kieltämättä vaikutti kiinnostavalta. Sitten vastaani tuli Ilta-Sanomien artikkeli, jossa kerrottiin, miten ihmiset ovat saaneet päähänsä tehdä erilaisia tehtäviä silmät sidottuina tämän elokuvan innoittamina. (Tähän väliin pakollinen huomautus: Älkää oikeasti, hyvät ihmiset, lähtekö liikenteeseen silmät sidottuina. Se voi olla ja onkin vaarallista. Pidetään ne sokkoleikit turvallisissa ympäristöissä, eikö? Hyvä.)

Koska tarina kiinnosti, tartuin mielelläni mahdollisuuteen lukea romaani, johon Netflixin elokuva perustuu. Tarina sijoittuu maailmaan, jonka on vallannut jokin tuntematon uhka. Kukaan ei osaa kertoa, mikä tämä uhka on, sillä sen näkeminen on vaarallista. Ihmiset peittävät talojensa ikkunat ja pakolliset ulkonaliikkumiset suoritetaan silmät sidottuina. Tällainen tuntematon uhka toimii kauhuelementtinä itselleni ehkä kaikista parhaiten, ja siksi koin kirjan välillä jopa ahdistavana. Verta ja suolenpätkiä? Antaa tulla, ei tunnu missään. Jotain mistä kukaan ei tiedä juuri mitään ja mitä ei saa nähdä? Äiti, auta…

Kirjassa seurataan päähenkilön Malorien sekä hänen kahden lapsensa matkaa kohti turvallisempia oloja. Tai niin turvallisia kuin mitä tuossa maailmassa voi olla. Kerronta ei kuitenkaan ole kronologista, vaan siinä seurataan myös aikaa ennen Malorien lasten syntymää. Preesensissä oleva kerronta sai ainakin itseni välillä hämmentymään, että mikä osa kertoo niin sanotusti tästä hetkestä ja mikä menneestä. Vai onko mennyt tätä hetkeä ja muu tulevaisuutta sekä Malorien omaa kuvitelmaa?

En tiedä haluaako kirjailija, että lukijan sympatiat olisivat Malorien puolella. Yksinhuoltajaäiti selviytymässä tuntemattomalta uhalta kahden reilusti alle kouluikäisen lapsen kanssa… Itseäni Malorie lähinnä ärsytti. Pelko ja epätoivo ovat aitoja, mutta Malorien persoonassa on jotain, mikä minua häiritsee. En keksi muuta sanaa kuin ahdistus kuvaamaan sitä tunnetta, mitä tunsin, kun kirjassa kuvattiin Malorien tapaa kasvattaa Tyttöä ja Poikaa. Ei, kasvattaa on väärä sana. Malorie kouluttaa lapsiaan olemaan peloissaan ja kuulemaan. Pystyn hyvin kuvittelemaan ja jopa tuntemaan Malorien tuskan siitä, kuinka hänen lapset eivät saa kasvaa vapaasti, vaan elävät käytännössä vankeina neljän seinän selällä. En silti pysty keksimään, miten Malorie onnistuu niin vakuuttavasti perustelemaan omaa käytöstään ja kasvatusmetodejaan. Kai se on helppo lukijana sanoa, että itse en vastaavassa tilanteessa koskaan toimisi noin.

Lintuhäkki on kokonaisuudessaan ihan kelpo jännityskirja. Saattaa olla, että tilaan sen Netflixin, edes kokeilujaksoksi, jotta voin katsoa Bird Boxin. Kirjan lukija on yhtä sokea kuin silmät sidottuina kulkevat hahmot ja heidän aistiensa armoilla. Hahmojen vainoharhaisuus on tarttuvaa, mikä on varmasti ollut kirjailijan tarkoitus. Kuuluiko jokin ääni? Mikä se oli? Liikkuuko täällä jokin? Minua kiinnostaa tietää, saadaanko elokuvassa vangittua sama ahdistava tunne kuin minkä kirja onnistuu luomaan.

Kirja saatu arvostelua varten.