Taru Luojolan kertomus sijoittui Nörttityttöjen kirjoituskilpailun kolmen parhaan joukkoon. ”Mielenmuutoksen” kovin todenkaltaisessa valtiossa ihmiset liikkuvat paikasta toiseen poljettavilla fitseillä. Moottorit ovat kansalaisilta kiellettyjä. Mikään ei kuitenkaan voi estää nuoria naisia uneksimasta amerikanraudoista ja vallankumouksesta. Kilpailun raati vaikuttui erityisesti novellin sujuvasta kielestä, henkilöhahmojen moniulotteisuudesta sekä kertomuksen voimaannuttavasta tavasta kuvata vastarintaa.

Taru Luojola: Mielenmuutos

Kun Basara Silva eräänä aamuna heräsi levottomista unista, luuli hän muuttuneensa vuoteessa suunnattomaksi amerikanraudaksi. Hän kolisteli hetken aikaa peltejään ja notkutti jousiaan ennen kuin palasi kunnolla todellisuuteen ja ponkaisi istumaan. Sydän hakkasi ja hiki virtasi. Unihan oli ollut vaarallinen!

Papua Oudgouda kuorsasi ja puhisi olkipatjan toisella laidalla. Hänen tummat piirteensä erottuivat huoneen hämärässä vain heikosti. Basaralle olisi tehnyt hyvää nukkua vielä, mutta uni oli jättänyt levottomaksi. Hän nousi, kävi huussissa ja alkoi sekoittaa taikinaa yön yli lionneesta tapiokasta.

Aikanaan Papuakin nousi. ”Huomenta, rakas”, hän mumisi Basaralle tullessaan katsomaan, kuinka leipä paistui pannulla.

Basara väisti Papuan huulet. Miksi kaikki sellainen tuntui nykyään niin ärsyttävältä? Vuosi sitten hän oli ollut aivan hulluna Papuaan ja muuttanut innolla yhteiseen tupaan. Mutta elää Papuan kanssa päivästä toiseen…

”No mikä nyt on vialla?” Papua kysyi.

”Näin vain outoa unta enkä saanut enää nukuttua”, Basara mutisi ja ojensi Papualle vastapaistetun leivän.

”Mutta kulta, eihän unista tarvitse huolestua”, Papua sipaisi Basaran kähärää tukkaa. ”Siinä oli autoja”, Basara töksäytti.

Papua kauhistui. ”Puhu hiljempaa! Et kai halua, että naapurit kertovat piiskoille.” Basara paiskasi paistolastan pannulle. ”Minulle on aivan sama, mitä ne kupansyömät

kurahaarat kuulevat”, hän huusi. ”Olen kyllästynyt nöyristelyyn. Oletko sinä villaristi vai et?” ”Basara kiltti —”

”Minä sinulle kiltit näytän!” Basara huusi. ”En jaksa leikkiä kotia sinun kanssasi. Minä haluan nähdä ihmisiä.”

”Näethän sinä heitä polkimossa ja töissä ja kokouksissa.”

”Äh, etkö sinä tajua? Minä haluan nähdä Bataranamia. Haluan elää niin kuin Amanda Villar vallankumouksen aikaan. Haluan löytää niitä huhuttuja motoristeja ja kokeilla itse, kuinka pahoja vehkeitä moottorit oikeasti ovat”, Basara tarttui silmät kiiluen Papuaa olkapäistä.

Kyynelet valuivat Papuan poskia. ”Et voi oikeasti tehdä sitä.”

”Aivan hyvin voin. Käyn kaupungintalolla ilmoittamassa, että lähden pois Duivelpoortista. Sitten otan fitsini ja polkaisen maaseudulle.”

”Jos niin teet, niin takaisin ei ole tulemista”, Papua parkaisi.

”Mikäs siinä”, Basara sanoi ja alkoi pakata reppuaan.

Kun hän nosti repun selkään, Papua kysyi itkuisella äänellä: ”Miten pitkään sinä sitten aiot olla?”

Basara pyyhkäisi Papuan poskea sormella, tuikkasi nopean suudelman huulille ja poistui tuvasta. Fitsi rämisi kuoppaisella kadulla, kun kahdeksantoistavuotias Basara suuntasi aamuauringon valossa kohti elämänsä seikkailua.

Pääkaupunki jäi taakse. Tiet muuttuivat kapeiksi ja huonokuntoisiksi. Basara veti maalaisilmaa keuhkoihinsa ja suunnitteli seikkailuaan tarkemmin. Ensin voisi ajaa länteen niin pitkään kuin yhdessä päivässä ehtii. Hän voisi pestautua plantaasille joksikin aikaa. Kun hänellä olisi taas muonavaroja, hän voisi jatkaa.

Näin kului päiviä ja viikkoja. Bataranamin karu todellisuus ja maaseudun alkeellinen elämä avasivat nuoren vallankumouksellisen silmät. Basara näki nyt itse saman, minkä suuri Amanda Villar oli jo puoli vuosisataa aiemmin todennut: moottorifitseillä voisi olla paikkansa hyvinvoinnin kohottamisessa. Mutta moottoreita ei ollut missään, sillä Bataranamissa ne olivat täysin kiellettyjä. Kaikki liikkuivat kävellen tai polkivat fitsejä. Silti ihmiset olivat ystävällisiä ja jakoivat vähästään, ja Basara oppi rakastamaan maata ja sen kansaa.

Eräänä iltana lähellä Batara-joen rantaa Basaran fitsistä puhkesi rengas — taas kerran. Basaraa se ei lannistanut, sillä pienet vastoinkäymiset kuuluivat seikkailuun. Hän talutti metsätietä eteenpäin, kunnes saapui kallioaukealle. Se olisi hyvä paikka leiriytyä. Hän kyhäsi laavun, viritti tulen ja alkoi valmistaa matea.

Ilta-auringon valossa fitsinkumia paikkaillessaan hän ensimmäistä kertaa elämässään kuuli lähestyvää moottorin pörinää.

Jolanda

Tie oli kuoppainen ja sateen uurtama. Ratti tempoili Jolanda Harimin käsissä, jouset moukuivat ja iskunvaimentimet rusahtelivat. Mutta Jolandan piti ajaa kovaa, sillä moottorin todellinen luonne ei paljastunut fitsinopeuksissa. Ja mitä kovemmin moottori kävi, sitä kovemmaksi yltyi nakutus. Muualla maailmassa bensiiniin lisättiin lyijyä estämään nakutusta. Bataranamin viidakoissa se ei onnistunut. Hyvä että he saivat ylipäätään minkäänlaista bensiiniä tislattua Chevy-siskojen piilopaikassa.

Jolanda pöllähti viidakosta aukiolle. Jokin välähti näkökentän laidassa. Jolanda vilkaisi välähdyksen suuntaan, ja hetkessä puistatus vyöryi läpi hänen kehonsa päästä varpaisiin ja takaisin. Aukiolle oli leiriytynyt joku.

Jolanda survaisi jarrupolkimen pohjaan. Moottori taisteli vastaan ja vaihdelaatikko rutisi iljettävästi. Auto hyppi eteenpäin, moottori vaimeni, ja pian valtava amerikanraudan ruho oli nyykähtänyt pysähdyksiin keskelle kallioaukeaa. Täristen Jolanda puristi rattia ja sadatteli, miten olikin unohtanut painaa kytkintä. Ja miten hän olikin ollut näin varomaton ja ajanut näin lähelle jokiasemaa!

Pöly- ja savupilvi leijaili Jolandan ohi. Äkillisessä hiljaisuudessa kuului vain metsän huminaa. Varovasti Jolanda käänsi katseensa leiripaikan suuntaan. Siellä seisoi yksinäinen nainen, häntä pari vuotta vanhempi. Hiukset pörröttivät huivin alta ja kaupunkityöläisen vaatteet olivat täynnä jos jonkinlaista nuhjua.

Katseet kohtasivat. Jos oli Jolanda kauhun lamauttama, näytti nainenkin siltä kuin olisi kohdannut elämänsä suurimman yllätyksen. Hetki venyi ja venyi. Nainen nielaisi raskaasti.

Jolanda ravisti itsensä irti lumouksesta. Hän painoi kytkimen pohjaan ja väänsi virtalukkoon tökättyä meisseliä. Käynnisty nyt mokoma kilpikonna! Käynnistysmoottori säksätti ja Jolanda pumppasi varovasti kaasua. Muutamaa hörähdystä lukuun ottamatta V8 pysyi vaiti. Äkkiä nyt! Voin vielä paeta, eikä tuo vuohi saa minua kiinni. Käynnisty!

Nainen lähestyi. Jolanda jätti käynnistämisen sikseen. Hän kumartui poimimaan pitkän jakoavaimen ja kohotti sen ilmaan.

”Pysy kaukana, kurahaara!” Jolanda karjaisi ja mulkoili niin vihaisesti kuin osasi.

Nainen pysähtyi ja nosti avokämmenet eteensä. ”Älä minua pelkää.”

Jolanda puuskutti, piti jakoavainta koholla ja mittaili naista katseellaan. Ei näyttänyt piiskalta. Oliko se huvikseen tullut tänne retkelle? ”Kuka sinä olet?”

”Basara.”

”Mitä teet täällä?”

Basara kohautti harteitaan. ”Läpikulkumatkalla.”

”Minne?”

”Minne tämä tie vie?”

Maankiertäjä. Vai karkulainen? ”Aiotko kertoa piiskoille?” ”Mistä?”

”No tästä”, Jolanda pyöräytti jakoavainta auton yllä.

Basara hymyili. ”En tietenkään. Tätähän minä olin juuri etsimässä.”

”Minun autoani?”

”Moottoreita. Ja seikkailua.”

Rutto soikoon, haluaako se meikäläisiin? Hitaasti Jolanda laski jakoavaimen. ”Minun pitää mennä”, hän sanoi ja tarttui käynnistysmeisseliin.

”Tule juomaan matea”, Basara vinkkasi leirin suuntaan.

Pöly korvensi kurkkua. Jolanda niiskautti. Miksipäs ei. Basara ei näyttänyt vaaralliselta. Hänen katseensa näytti suorastaan ystävälliseltä. Jolanda punnitsi jakoavainta kädessään ja nakkasi sen takaisin laatikkoon.

”Hieno auto sinulla”, Basara jutusteli, kun he kävelivät nuotiolle.

”No se nyt on vain tuommoinen sekasikiö”, Jolanda vähätteli.

”Olen nähnyt autoja vain kuvissa. En tiennyt, että niitä on Bataranamissa oikeasti.” ”Rakennamme niitä itse.”

”Ketkä?” Basara kysyi ojentaessaan matekuppia.

”No, siis… Äh, unohda.” Liikaa ei pitäisi paljastaa, jos Basara kuitenkin oli urkkija. ”Ei sinun minua tarvitse pelätä”, Basara naurahti. ”Lähdin kaupungista ja olen

kiertänyt maata. Mitä enemmän näen ihmisten ongelmia, sitä varmempi olen siitä, että moottorit eivät ole niin pahoja kuin hallitus väittää.”

”Kannatatko moottorikiellon kumoamista?” Jolanda kysyi ja imi matea.

Basara kohautti harteitaan. ”Olen avoin uusille ajatuksille. Enkä tykkää hallituksesta. Sitä paitsi haluan itse kokeilla, mitä moottorit ovat. Enhän minä muuten voi tietää, miten niihin pitäisi suhtautua.”

Jolandalle tuli lämmin olo. Eikä se johtunut vain matesta. Eikä siitä, miten kauniisti Basara hymyili. Eikä siitäkään, mitä Basara sanoi. Oikeastaan se johtui näistä kaikista ja vielä tuhannesta muusta asiasta. Sillä vihdoin Jolanda ymmärsi, että tähän saakka hän oli vain luullut löytäneensä oman paikkansa. Nyt hän ensimmäistä kertaa oikeasti koki, millaista on olla lähellä toista ihmistä. Ensimmäistä kertaa hän oli ihastunut.

Jolanda ojensi kupin takaisin Basaralle. ”Eihän sinulla ole kiire takaisin kaupunkiin?”

Basara

”Sinähän voisit viedä minut kaupunkiin autolla”, Basara sanoi.

Jolanda järkyttyi silminnähden. Hetken aikaa änkytettyään hän sai sanotuksi:

”Joutuisimme vankileirille kidutettavaksi.”

”Enhän minä nyt tosissani ollut”, Basara naurahti. ”Ei minulla ole kiire kaupunkiin, nyt kun vihdoinkin kohtasin jotain todella kiinnostavaa. Mutta haluaisin kokeilla autoa.” Jolanda nyökytteli. ”Jos vain saan sen käyntiin. Ja pysymme visusti viidakossa.” He kävelivät auton luokse. Jolanda istui kyytiin ja väänsi jostakin vivusta, ja auton moottori alkoi monkua. Basara siveli auton likaista ja rosoista kylkeä kädellään. ”Minkälainen auto tämä on?” Basara kysyi.

”Mitä?” Jolanda havahtui ja katsoi Basaraa otsa rypyssä. Niin söpön näköisenä. ”Niin, olen nähnyt jotain yhdysvaltalaisia autolehtiä. Joka auto on eri näköinen, mutta

kun muut katsovat kuvia, he sanovat jokaisen auton kohdalla jonkin oudon sanan. Mikä sana kuvaisi tätä autoa?”

”Tarkoitat varmaan automerkkiä”, Jolandan ilme kirkastui. ”Ei tällä ole merkkiä. Olen rakentanut tämän itse. Tässä on sekaisin vaikka minkälaisia osia. Suurin osa on Brasiliasta, mutta paljon tulee osia Yhdysvalloistakin.”

”Miten ne tänne tulevat?”

”Vuorten yli rajan takaa”, Jolanda mutisi hajamielisenä. ”Kuule, tämä pitää työntää käyntiin.”

”Hyvä on. Mitä pitää tehdä?”

”Työntää.”

Jolanda hyppäsi maahan ja kumartui työntämään ohjauspukin vierestä. Basara auttoi

työntämällä perästä. He pinnistivät kaikki voimansa, ja viimein raskas kottero lähti liikkeelle. Basara huohotti ja työnsi ja tunsi otsasuonensa pullistuvan. Auton vauhti kiihtyi. Jolanda kapusi kyytiin, ja pian moottori pörähti käyntiin. Auto karkasi Basaran alta ja hän kaatui maahan.

”Sattuiko?” Jolanda huusi moottorin metelin yli.

”Eikä mitä”, Basara sanoi ja kömpi pystyyn.

Hän puisteli vaatteitaan ja hölkytti auton luo. Jolanda taputti vieressään olevaa

penkkiä, ja Basara kapusi siihen istumaan.

”Sitten mennään. Pidä kiinni!” Jolanda huusi ja antoi autolle vauhtia.

Vauhti kutkutti Basaraa enemmän kuin mikään siihen mennessä. Auto pomppi tiellä,

Basara pomppi auton penkillä, välillä oksat piiskasivat naamaa ja tuulenvire löyhytti hiuksia ja vaatteita. Basara kiljui riemusta ja Jolanda käänteli ohjauspyörää suu leveässä virneessä.

Kun illan viimeiset valonsäteet olivat hiipumassa pois, Jolanda ajoi takaisin Basaran leiripaikalle.

”Miksemme viettäisi yötä yhdessä?” Basara kysyi.

”En minä voi. Minun pitää mennä yöksi… tuonne”, Jolanda mutisi. Basaraa harmitti. ”Mitä jos tulisin mukaan?”

Jolandan silmät levisivät. ”No kun… ei se onnistu.”

”Miksi ei? Luulin, että täällä viidakossa eletään vapaasti. Kun on autot ja kaikki.”

”Ei se ole niin yksinkertaista”, Jolanda huokaisi. ”Mutta jos pidät leiriä tässä, tulen taas huomenna. Sopiiko?”

Basara katsoi Jolandaa suoraan silmiin, ja Jolanda katsoi takaisin. Basaraa alkoi hymyilyttää. ”Sopii.”

Seuraavana aamuna Jolanda tosiaan palasi aukiolle. He söivät yhdessä leipää ja Basaran metsästä keräämiä hedelmiä ennen kuin lähtivät ajamaan. Basara oppi, että Jolanda oli kotoisin vuorilta ja kiinnostunut tekniikasta jo aivan pienestä. Basara kertoi omasta aitovillaristien puolueestaan ja sen hallituksenvastaisesta toiminnasta. Vihdoin Jolandakin kertoi Chevy-siskoista, vanhassa hopeakaivoksessa piileskelevistä moottorikapinallisista. Mutta siinä missä politiikka oli Basaralle tärkeää, Jolanda halusi vain rakentaa autoja eikä miettiä valtion asioita. Ja autoa Jolanda tosiaan osasi käsitellä. Se näytti suorastaan taikuudelta.

”Voisinko minäkin oppia ajamaan?” Basara kysyi.

”Varmasti”, Jolanda sanoi. ”Ajaminen on lopulta hyvin helppoa. Haluatko kokeilla?” Jolanda pysäytti auton. Basara istui ohjauspyörän taakse ja katseli hämmentyneenä

ohjauslaitteita. Vierestä seurattuna kaikki näytti niin helpolta, mutta mitä tässä oikeastaan piti tehdä?

”Paina jalalla tuosta, sitten käännät tästä vaihdekepistä. Pidä molemmin käsin ohjauspyörästä. Nyt nosta jalkaa —”

Basara nosti jalkaansa. Auto nytkähti ja sammui. ”Hajotinko minä sen?” hän kauhistui.

”Nostit vain liian nopeasti. Ei se mitään. Paina uudestaan, sitten käännä tuosta ruuvimeisselistä. Kas niin, moottori käy taas. Nyt nosta jalkaa todella hitaasti”, Jolanda neuvoi.

Ja auto lähti liikkeelle. Basaran sydän hakkasi niin, että ohimoita särki. Jolanda jatkoi neuvomista, ja vähitellen Basara uskalsi lisätä nopeutta ja ajaa mutkiin. Hän ajoi! Hän tunsi voiman sisällään! Häntä ei pysäyttäisi mikään, ei ainakaan presidentti Viuda Heller!

Näin kului joitakin päiviä. He tapasivat aamulla, Basara opetteli ajamaan, ja illalla Jolanda lähti Chevy-siskojen tukikohtaan, jonka sijaintia Basara ei vieläkään tiennyt. Mutta Basara oli kyllästynyt nukkumaan yksin.

”Haluan nähdä sen sinun ryhmäsi”, hän sanoi.

Jolanda huokaisi. ”Sanon suoraan. Jos tulet Chevy-siskoihin, et voi enää lähteä pois. Oletko varma siitä?” Kun Basara ei sanonut mitään, Jolanda jatkoi: ”Eikä sinua välttämättä hyväksytä meihin. Tiesitkö, että täällä päin aitovillaristeja sanotaan fitsinnussijoiksi?”

”Ei rutossa sanota”, Basara tuhahti.

”Sanotaanpa. Ja minäkin olen vaarassa, koska olen viettänyt aikaa fitsinnussijan kanssa.”

”Älä sano minua fitsinnussijaksi.”

”En minä sanokaan, mutta muut sanoisivat niin.”

”Vai että vaarassa. Mitä meille muka voisi käydä?”

Jolanda tuhahti. ”Tappamisen suhteen Chevy-siskoilta ei ole koskaan puuttunut mielikuvitusta.”

”Oletko sinä joskus tappanut jonkun?”

”En tietenkään!” Jolanda parahti. ”Minä vain rakennan autoja. En ole edes opetellut ampumaan.”

Kutkuttava tunne levisi Basaran alavatsaan. ”Onko teillä pyssyjä?” ”On. Äläkä virnuile siinä, ne eivät ole mitään leluja.”

”Voisinko kokeilla sellaistakin?”

”Minä inhoan aseita.”

”Ei sinun tarvitse ampua. Minä haluaisin kokeilla. Että tiedän, miksi ne ovat kiellettyjä”, Basara sanoi vakavana.

”Hyvä on. Minä tuon. Mutta ole kiltti ja usko minua. Sinun ei kannata tulla meidän tukikohtaamme.”

Jolanda lähti. Basara asettui makuulle, hörppi matea ja katseli tähtitaivasta. Voisiko hänen paikkansa olla Chevy-siskoissa, Jolandan rinnalla?

Jolanda

”Tämä on metsästyskivääri”, Jolanda nosti aseen autosta ja kannatteli sitä käsillään kuin vastasyntynyttä alpakkaa.

Basara tuijotti asetta lumoutuneena. ”Mitä sillä voi tehdä?”

”Tappaa.” Jolanda tuijotti Basaraa tiukasti silmiin.

”Osaatko käyttää sitä? Sanoit, ettet ole opetellut ampumaan.”

”Olen minä pari kertaa ampunut, koska pomo käski. Mutta en edes kuvittele osuvani mihinkään.”

”Ehkä minä osun. Näytähän, miten se toimii”, Basara ojensi kätensä.

Jolanda antoi kiväärin Basaralle tutkittavaksi. Hän onneksi tiesi, että juuri nyt se oli vaaraton. Kaikki panokset olivat vielä autossa ja kiväärin lukko oli auki. Sinä aikana, kun Basara pyöritteli kivääriä, väänteli sen vipuja ja yritti nähdä piipun sisään, Jolanda puki ylleen panosvyön. Toisen vyön hän ojensi Basaralle.

”Heitä tämä olkasi yli ja anna kivääri hetkeksi minulle. Näytän, miten se ladataan”, Jolanda sanoi.

Hän otti panoksen vyöstä ja latasi kiväärin. Sitten hän katseli ympärilleen ja valitsi myrskyn kaataman puun aukion laidalta. Sydän hakaten Jolanda nosti kiväärintukin olalleen ja tähtäili kohti puunrunkoa. Juuri ennen liipaisimesta vetämistä hän puristi silmät tiukasti kiinni.

Jyrähdys halkoi ilmaa. Korvissa soi ja ruudinkatku kutitti nenässä. Jolanda avasi silmät ja katsoi puuta. Luoti ei ollut raapaissutkaan sitä. Kauhistunut Basara oli painunut maahan kyyryyn ja puristi käsiä korviaan vasten.

”Mitä syöpää tuo oli?” Basara kysyi.

”Tällä tavalla kivääriä käytetään. Haluatko vielä kokeilla?”

”Totta kai”, Basara ponkaisi pystyyn ja ojensi kädet.

Jolanda neuvoi Basaraa ja käski tähtäämään puuhun. Juuri ennen laukausta Jolanda

painui kyyryyn ja peitti korvansa. Laukaus jyrähti. Totta kai Basara osui keskelle runkoa ja oli osumasta aivan kiihdyksissä.

”Visvainen vuohi sentään! Tämähän on aivan mahtavaa!” Basara kiljui. ”Mutta voimmeko ampua jotain muutakin kuin puita?”

”Mitä muuta?” Jolanda kauhistui. Ei kai Basara halunnut ruveta tappamaan?

”Sanoit, että tämä on metsästyskivääri.”

”Jaa, niin”, Jolanda rentoutui. ”Voidaan me etsiä jotain elukoita.”

”Kuinka isoja tällä pystyy ampumaan?”

”Vaikka kuinka isoja. Ei tarvitse tyytyä marsuihin.”

”Etsitään sitten. Tunnetko maastoa?”

”Totta kai. Kun ajetaan tuonne kauemmas, siellä on usein isoja kuristajakäärmeitä.” He lähtivät liikkeelle, ja pitkällisen etsimisen jälkeen he tosiaan löysivät keskellä tietä

lekottelevan valtavan käärmeen. Basara nousi tähtäämään, laukaus kajahti ja käärme nytkähti. Sen pään ympärille levisi verilammikko. Jolanda ei voinut kuin ihailla Basaran taitavuutta.

He kiskoivat käärmeen auton kyytiin ja ajoivat takaisin Basaran leiripaikalle ja rupesivat paistamaan lihaa. Miten herkulliselta se maistuikaan, kun sitä söi yhdessä Basaran kanssa.

”Kuule, tässä käärmeessä on aivan liikaa minulle”, Basara röyhtäili. ”Vie loput sinne teidän tukikohtaan. Menee muuten hukkaan.”

Iltapäivällä Jolanda palasi Chevy-siskojen luo. Hän oli luovuttamassa käärmettä keittäjälle, kun Marta Asburd, hänen pahin kiusaajansa, tuli paikalle.

”Onkos kuppaperse ajanut käärmeen yli?” Marta härnäsi.

”Ei kun ammuin.”

”Sinäkö? Hah, sinä et saisi edes asetta ladattua ennen kuin käärme olisi syönyt sinut.

Jos nyt ylipäätään uskaltaisit mennä niin lähelle käärmettä.”

Jolandan poskia kuumotti. Ei Martalle kannattanut mitään sanoa, samanlainen

kiusanhenki se oli joka tapauksessa. Aina lannistamassa Jolandaa, aina aiheuttamassa pahaa mieltä. Miksi hän ei jäänyt Basaran luo? He voisivat asua leirissä yhdessä, hän voisi vihdoinkin olla vahva ja vapaa, ilman Martan jatkuvaa ilkkumista.

Ilkkuminen jatkui seuraavana aamuna. Jolanda odotti tilaisuutta lähteä, mutta Marta otti asiakseen pyöriä hänen ympärillään ja haukkua käärmeenlumoojaksi. Jolandan ahdistus kasvoi ja hän mietti jo, että ottaisi kiväärin ja suuntaisi sen Martaa kohti. Lopulta pomo huuteli Martaa kaivamaan uuden paskakuopan. Sekös Martaa nakersi, mutta Jolanda pääsi livistämään.

Basaran kanssa he ajoivat jälleen metsälle. ”Olisiko täällä muutakin kuin käärmeitä?” Basara kysyi.

”Onhan noita. Kapusiineja ja tapiireja ainakin. Jaguaarejakin on nähty. Mutta niitä pitää odottaa tosi hiljaa ja liikkumatta”, Jolanda kertoi.

”Onhan meillä aikaa”, Basara hymyili.

Jolanda ajoi lähelle eläinten juottopaikkaa ja pysäköi niin, että he saattoivat istua autossa odottamassa. Pitkään aikaan paikalla ei pyörähtänyt kuin pieniä eläimiä, eikä Basara halunnut yrittää niitä. Hän sanoi odottavansa suurriistaa. Tämän tästä hän tähtäili juottopaikan suuntaan, mutta yksikään iso eläin ei tullut riittävän lähelle. Basara sadatteli karkuun luikkiville eläimille. Jolanda sen sijaan katseli vain Basaraa. Kuinka keskittyneesti hän odotti saalista, kuinka määrätietoisesti hän tähtäili. Kuinka onnellinen Jolanda olikaan.

Äkkiä Basara vakavoitui ja laski kiväärin. ”Siellä on joku.”

Jolanda kauhistui. ”Ihminenkö?”

Basara nyökkäsi. ”Näyttää joltain heimolaiselta. Olemmeko tulleet muiden

metsästysmaille?”

Jolanda tähyili juottopaikan suuntaan. Siellä oli Marta. Jolandan kauhu kasvoi. Mitä ihmettä Marta teki täällä? Miksi hän tuli kävellen eikä moottorifitsillä? Marta oli selvästi etsimässä jotain. Tietenkin Jolandaa!

”Tuo on meikäläisiä”, Jolanda kuiskasi. ”Se vihaa minua. Se on aivan varmasti tullut minun perääni.”

”Vihaa sinua? Ei varmaan tykkää, jos näkee meidät yhdessä.” Basara nosti kiväärin tähtäysasentoon.

”Ei todellakaan. Aina kiusaa minua kaikesta. Siitä käärmeestäkin. Elämäni olisi paljon parempaa, jos Martaa ei olisi”, Jolanda nieleskeli itkua.

”Se voidaan järjestää”, Basara tuijotti silmä kovana tähtäimeen. ”Anna vain käsky.” Jolanda hätkähti ja katsoi järkyttyneenä Basaraa.

Basara

Martan ruho vaappui tähtäimessä. Hän katseli ympäriinsä, työnsi pensaita sivuun ja etsi. Basaran sydän hakkasi. Vain yksi sormenkoukistus ja Marta olisi kuollut. Näin kaukaa. Siihen ei ritsalla pystyisi. Basaran käsissä oli äärimmäinen valta. Häntä ei voisi kukaan pysäyttää. Ei Marta, ei Papua, ei edes hallitus tai presidentti. Nyt yksin Basara päättäisi elämästä ja kuolemasta.

”Ei”, Jolanda piipitti.

”Etkö sanonut, että elämäsi olisi paljon parempaa ilman Martaa?” ”Älä tapa sitä.”

Basara epäröi. Hän käänsi kiväärin sivuun ja katsoi Jolandaa. Miten kauhistuneelta Jolanda näyttikään. Ja miten heikko Basara lopulta oli! Juuri kun hän piteli käsissään oikeaa valtaa, tunteet päättivät määrätä. Mokoma Jolanda, samanlainen rimpuilija kuin Papua.

Basara huokaisi. Nyt oli valittava, rakkaus vai valta. Oliko ylipäätään mahdollista saada molempia?

”Vielä ehtii”, Basara vinkkasi Martan suuntaan.

”Vaikka Marta on kamala, en minä halua, että kukaan kuolee”, Jolanda nieleskeli. ”Haluan vain rakentaa moottoreita ja tehdä Bataranamista paremman paikan. Sitähän sinäkin haluat, etkö haluakin?”

Marta oli vielä kaukana, mutta tuli jatkuvasti lähemmäs. Hän kykki maassa ja tutki jälkiä. Kohta hän löytäisi heidät. Ja silloin Basara ei enää kuuntelisi Jolandan vetoomuksia. Mutta vielä ei ollut myöhäistä.

Vielä oli aikaa tehdä toisin.

Basara avasi kiväärin lukon ja antoi ammuksen pudota syliinsä. Hän ojensi kiväärin Jolandalle. ”Aja Martan luo. Menkää omaan tukikohtaanne. Äläkä kerro meistä.”

”Mutta mitä sinä teet? Jätätkö sinä minut?” Jolanda vinkui.

Basara astui alas autosta. ”En.”

”Näemmekö me vielä?”

”Näemme. Minä lupaan. Mutta nyt minä kävelen leiriini ja lähden kaupunkiin. Tulen myöhemmin takaisin. Sitten alamme rakentaa Bataranamia yhdessä. Ei aitovillaristien ja motoristien tarvitse toisiaan tappaa. Voimme yhdistää tavoitteemme”, Basara sanoi.

”Milloin sinä tulet?” Jolanda kysyi.

Basara mietti hetken. ”Kolmannen täysikuun jälkeen. Teen leirin samaan paikkaan. Löydät minut sieltä.”

Jolanda nieleskeli kyyneliä ja nyökkäili.

”Mutta mene nyt ennen kuin Marta huomaa meidät”, Basara hoputti.

Jolanda empi hetken, mutta sitten hän kurottautui penkin yli ja kietoi kädet Basaran

kaulaan. Basara yllättyi, vaan ei jäänyt kauaa hämmennyksiin. Suudelma kesti pitkään ja maailma ympärillä menetti merkityksensä.

Viimein Jolanda irrottautui. Hän räpytteli kosteita silmiään ja hymyili söpömmin kuin Papua oli koskaan osannut hymyillä. Basara hymyili takaisin ja vinkkasi Jolandaa lähtemään. Jolanda käynnisti moottorin. Basara ehti juuri hypätä pensaan suojaan ennen kuin Marta kääntyi katsomaan.

Lehtien lomasta Basara näki, kun Marta kömpi autoon ja livautti Jolandaa avokämmenellä takaraivoon. Basaran viha kuohahti. Vielä hän näyttäisi Martalle.

Sitten Jolandan suunnaton amerikanrauta katosi pölypilveen.

***