Sisältövaroitus: seksuaalinen häirintä ja väkivalta, alaikäisten seksualisointi

Olin suunnilleen yhdentoista, kun ensimmäistä kertaa kirjastossa tartuin Ranma½-nimiseen sarjakuvapokkariin ja uteliaana päätin lainata sen. Enpä silloin osannut odottaa, että kyseinen pokkari olisi ensiaskel vuosia kestävään manga- ja animeharrastukseen, siis innostukseen japanilaiseen sarjakuvaan ja animaatioon. Tämä harrastus osaltaan aikanaan innostaisi minua tarttumaan yliopistossa japanin kielen ja aasiantutkimuksen sivuaineopintoihin ja lopulta lähtemään vuodeksi opiskelemaan Japaniin.

Matka Japaniin lienee edessä jokaiselle manga- ja animefanille, jolla siihen vain on varaa; Japani ei ole pelkästään mangan ja animen syntypaikka vaan myös sen luvattu maa, animenörttien taivas. Missä muualla voi napata itselleen juoman Pikachu-automaatista ja karauttaa Neon Genesis Evangelion -teemaisella junalla toiselle puolelle maata tai shoppailla kuusikerroksisissa fanikrääsälle omistetuissa kerrostaloissa ennen kuin istahtaa One Piece -kahvilaan nautiskelemaan suosikkihahmolleen omistettua lattea? Tuotteistamisen mestareina japanilaiset yritykset hyödyntävät piirroshahmoja kaikkeen mahdolliseen, ja niinpä suosittujen sarjojen hahmot mainostavat niin nenäliinapakkauksia, kuppinuudeleita, matkailukohteita kuin bikinivahaustakin. Anime ja manga ovat siis mukana kaikkialla arkipäivässä, kuuluivatpa ne omiin harrastuksiin tai eivät. Tämän luulisi tekevän animefanin arjesta silkkaa juhlaa – mutta kuinkas sitten kävikään? Vuoden aikana rakkauteni japanilaisiin piirroshahmoihin koki iskun toisensa perään.

Piirroshahmoja käytetään reippaasti japanilaisessa mainonnassa.

Ensimmäinen isku: käynti Akihabarassa

Akihabara eli tuttujen kesken Akiba on Japaniin matkustavien manga- ja animefanien taattu ykköskohde, sillä tämä ydin-Tokiossa sijaitseva kaupunginosa tunnetaan animen ja elektroniikan mekkana. Toki mangaa, animea ja fanituotteita saa ostettua lähes mistä vain, mutta Akihabarassa erikoisliikkeitä on joka kadulla vieri vieressä. Katujen vilkkuvat värivalot, valtavat mainostaulut ja monikerroksiset fanikrääsää pursuavat tavaratalot huumaavat nörtin kuin nörtin pään, ja sinne minäkin tietysti suuntasin heti tuoreeltaan aikeinani shoppailla tuvan täydeltä suosikkisarjojeni fanituotteita. Toki niitä löytyikin – mutta samalla löytyi myös paljon muuta odottamatonta.

Vaikka Akihabarassa riittää fanituotteita vaikka muille jakaa, yllätyin siitä, kuinka vähän lopulta löysin kansainvälisesti kuuluisien sarjojen tuotteita, sellaisten kuin vaikkapa Naruto, Bleach, Kuroshitsuji, Boku no Hero Acedemy ja Shingeki no Kyojin. Sen sijaan valtaosa kauppojen hyllyistä tuntui olevan täynnä… animetyttöjä. Taikatyttöjä, koulupukuisia tyttöjä, bikinipukuisia tyttöjä, puolialastomia tai alastomia tyttöjä, joiden yliseksualisoidut asennot jättivät hyvin vähän arvailun varaan. Näitä tyttösiä sai figuureina, halityynyinä, pehmoleluina, avaimenperinä – ja totta kai ihan sarjakuva- ja DVD-muodossa. Melkoinen yllätys olivat myös toisinaan kerroksen tai parinkin kokoiset osastot, jotka oli omistettu silkalle piirretylle tai animoidulle pornografialle. Kun tavaratalosta astui ulos, kaduilla partioivat koulupuku- ja sisäkköasuiset nuoret naiset, jotka yrittivät houkutella asiakkaita milloin kahvilaan, milloin hierontaan.

Lopulta lähdin Akibasta suloinen Yuri Plisetsky -figuuri kainalossa, mutta siitä huolimatta reissu jätti kummallisen fiiliksen. Mangan ja animen sanotaan olevan Japanissa kaikenikäisten ja -sukupuolisten ihmisten harrastus, mutta en voinut välttyä tunteelta, että tämä animenörttien mekka oli kohdennettu lähinnä aikuisille miehille – ja vieläpä sellaisille aikuisille miehille, joiden ensisijainen kiinnostuksenkohde näytti olevan nuorten naisten tissit ja pikkuhousut. Toki tämänkaltaisia faneja on Suomessakin, mutta olin aina kuvitellut heidän olevan vähemmistö, marginaalia. Käynti Akibassa oli ensimmäinen animeinnostustani horjuttanut isku, ja lisää oli vain luvassa vaihtovuoteni aikana, kun tutustuin paremmin japanilaisen yhteiskunnan ongelmiin ja paikalliseen fanitusskeneen.

Toki jo ennen vaihtovuottani olin tietoinen monista mangaan ja animeen liittyvistä ongelmista, kuten aika ahtaista sukupuolirooleista ja hämmentävästä fiksaatiosta naishahmojen pikkuhousuihin. On kuitenkin erilaista tarkastella kyseisiä ongelmia Suomessa ja toisaalta paikan päällä Japanissa. Ensinnäkin Suomessa R-kiskojen ja kirjastojen sarjishyllyjä lukuun ottamatta ei-harrastaja harvemmin törmää mangaan ja animeen arjessaan, kun taas Japanissa piirroshahmot ovat valtavan suosionsa ja aggressiivisen mainostuksen vuoksi vahvasti osana kaupunkikuvaa; piirroshahmot ovat osa arkea myös niille, jotka eivät erityisemmin sarjakuvia tai animaatioita harrasta. Toisekseen, kuten jokainen valveutunut fiktion kuluttaja muistaa mainita, fiktio itsessään ei synny tyhjiössä vaan se heijastaa ja toisintaa yhteiskuntaa ympärillään, ja siksi japanilaiseen yhteiskuntaan ja sen ongelmiin tutustuminen antoi varsin erilaisen näkökulman niihinkin ongelmiin, joista jo etukäteen olin tietoinen. Kolmannekseen eurooppalaisessa ja japanilaisessa mangafanituskulttuurissa on pieniä mutta merkittäviä eroja, kuten jo Akibassa jouduin toteamaan.

Akihabara on manga- ja animeharrastajien mekka.

Toinen isku: normalisoitu seksuaalinen häirintä

Mangafanina minulle oli jo ennen Japaniin tuloa surullisen tuttu tietty mangan ja animen arkkityyppi, jota voisi kuvata sanoilla ”muka-hauska pervo”. Tällaisen hahmon intohimona on tyttöjen ja naisten tirkistely, stalkkaaminen ja kouriminen, eikä mikään voisi tehdä heistä onnellisempia kuin kurkistus pahaa-aavistamattoman sankarittaren hameen alle. Usein nämä muka-hauskat pervot ovat nuoria tyttöjä kyttääviä vanhoja setiä, kuten esimerkiksi Dragon Ballin mestari Roshi, Naruton Jiraiya sekä Ranma½:n Happosai, mutta yhtä reippaasti löytyy esimerkkejä myös nuoremmista pervoista, kuten vaikkapa Inuyashan Miroku, My Hero Academyn Mineta sekä School Rumblen Imadori. Useimmiten hahmojen pervoiluharrastus kuvataan huvittavana kohelluksena, jolle katsojan on tarkoitus nauraa – ja päivän päätteeksi kuitenkin sympatisoida tätä hömelöä pikku miestä, jonka järjestelmällisen seksuaalisen häirinnän alta totta kai löytyy kuitenkin hyvä sydän. Toisinaan varsinkin nuori sarjapervo saattaa lopulta jopa voittaa eniten häiritsemänsä naisen sydämen, koska totta kai häirintä olikin vain osoitus syvistä tunteista.

Tällaiset hahmot ovat aina ärsyttäneet minua, mutta en aikasemmin miettinyt asiaa sen tarkemmin. Ongelman merkitys Japanin kontekstissa tuli ensimmäisenä vastaan junissa ja metroissa, joissa yleensä pahimpina ruuhka-aikoina muutama vaunu on varattu vain naisille. Syy tähän on yksinkertaisesti se erittäin yleinen ongelma, että täyteenahdetussa ruuhkajunassa miesmatkustajat eivät osaa pitää käsiään siellä mihin ne kuuluvat; chikan eli junissa ja metroissa tapahtuva seksuaalinen häirintä on erittäin suuri ongelma. Naisille tarkoitetuista junavaunuista ja chikanin vastaisista kampanjoista huolimatta ongelma ei osoita katoamisen merkkejä, eikä seksuaalinen häirintä todellakaan rajoitu vain julkiseen liikenteeseen. Esimerkiksi Japanin hallituksen teettämän kyselyn mukaan noin kolmasosa naisista kertoo tulleensa seksuaalisesti häirityksi töissä – mutta lisäksi noin 40 % vastaajista kertoi tulleensa työpaikalla kosketelluksi epämiellyttävällä tavalla. Luvut ovat hämmentävässä ristiriidassa, sillä miten on mahdollista, että epämiellyttävää koskettelua kokeneita on enemmän kuin niitä, jotka kokevat tulleensa seksuaalisesti häirityiksi?

Tilannetta valaisee hiukan se, millainen vaikenemisen ja normalisoinnin kulttuuri Japanissa vallitsee seksuaalisen häirinnän ja väkivallan suhteen. Kun esimerkiksi eräs vaihto-opiskelijatuttuni kysyi japanilaiselta ystävättäreltä neuvoa saatuaan epätoivottua huomiota urheiluseuran miespuoliselta ohjaajalta, ystävätär näytti kysymyksestä hämmentyneeltä ja totesi, ettei sellaiselle asialle tehdä mitään – se kuuluu vain kestää. Huomattava esimerkki on myös viime vuonna huomiota saanut toimittaja Shiori Ito, joka kertoi julkisuudessa omalla nimellään ja kasvoillaan kokemastaan raiskauksesta. Tämä on erittäin harvinaista Japanissa, jossa tutkimusten mukaan yli kaksi kolmasosaa seksuaalisen väkivallan uhreista ei koskaan kerro kokemuksistaan kenellekään, ei edes ystäville tai perheenjäsenille, ja arvioiden mukaan vain noin 4 % raiskaustapauksista ilmoitetaan poliisille. Iton rohkea ulostulo on rohkaissut myös joitain muita japanilaisnaisia puhumaan kokemuksistaan, mutta Yhdysvalloissa ja Suomessakin kulovalkean lailla levinneen #metoo:n kaltaista laajaa ilmiötä ei Japanissa ole nähtävissä. Sen sijaan Ito on kohdannut rajun kritiikkiryöpyn, mukaan lukien monilta naisilta, joiden mielestä Ito on itse syyllinen tilanteeseen ja asiasta julkisesti puhuminen on ”häpeällistä”. Tilanne kertoo paljon siitä, millainen häpeän ja hiljaisuuden kulttuuri aiheen ympärillä edelleen Japanissa on.

Seksuaalisen häirinnällä vitsailu tai sen normalisointi ei ole hyväksyttävää missään kontekstissa. Aivan erityisen inhottavalta se tuntuu kuitenkin Japanissa, jossa naiset kärsivät hiljaisuudessa laajasta häirinnästä samalla kun populaarikulttuuri työntää ilmoille Minetan ja Mirokun kaltaisia hahmoja, jotka tekevät häirinnästä harmitonta viihdettä. Vaikuttaa myös siltä, että seksuaalista häirintää ei pelkästään humorisoida vaan toisinaan myös romantisoidaan ja ihannoidaan. Yhtenä esimerkkinä ovat muun muassa dakimakurat, ihmisen kokoiset ja animehahmon kuvalla varustetut halityynyt, joita saa monesta fanituotteita myyvästä liikkeestä. Henkilökohtaisesti minua häiritsee todella paljon se, kuinka monissa näistä tyynyistä hahmo näyttää vastentahtoiselta, välillä jopa itkuiselta; kuka ihme haluaisi halailla piirroshahmoa, joka näyttää haluavan juosta itkien karkuun? Ilmeisesti ainakin osa japanilaisfaneista.

Junissa tapahtuvan seksuaalisen häirinnän vastainen mainos rohkaisee uhreja ilmoittamaan tapahtuneesta.

Kolmas isku: ihana kamala koulupuku

Huomattava osa mangasta ja animesta keskittyy teini-ikäisiin hahmoihin, erityisesti juuri yläaste- ja lukioikäisiin nuoriin. Ei-harrastajallekin luultavasti animesta puhuttaessa nousee mieleen kuva isosilmäisestä tytöstä klassisessa seilorityyppisessä koulupuvussa, johon kuuluu rusetti, vekkihame ja polvimittaiset sukat. Monessa mangassa käsitelläänkin nuorten arkea ja kouluelämää, eikä siis ole ihmekään, että koulupuvut kuuluvat kuvastoon. Tämän lisäksi koulupuvussa kuitenkin taistellaan muun muassa pahuuden voimia, avaruusolentoja, kansantarujen hirviöitä ja zombeja vastaan. Mangan ja animen maailmassa koulupuvut ovat läsnä niin elämää suuremmissa taisteluissa kuin traagisissa romansseissakin, ja kaiken kaikkiaan japanilaiset tuntuvat tosiaan olevan hyvin ihastuneita koulupukuihin – niin hyvässä kuin pahassa.

Toki tiesin koulupukujen olevan Japanissa arkipäivää, mutta oli yllättävää huomata, että niitä ei kohtaa pelkästään kaupungilla kulkevien koululaisten muodossa. Koulupukuja, ja aivan erityisesti teini-ikäisiä koulutyttöjä, on niin mainoksissa, musiikkivideoissa kuin muuallakin mediassa, ja yllättävän usein esimerkiksi popidolien esiintymisasut joko ovat koulupukuja tai muistuttavat niitä. Myös arjessa koulupukuja käyttävät muutkin kuin koululaiset, sillä viime vuosina Japanissa on yleistynyt feikkikoulupukutrendi: sekä jo koulupukuvaiheen ohittaneet nuoret että myös aikuiset työssäkäyvät ihmiset pukeutuvat vapaa-ajallaan koulupukuihin, ja tällaisia asiakkaita varten on myös omat erikoisliikkeensä.

Koulupukuinnostus saattaa vaikuttaa harmittomalta, mutta sillä on myös ikävämpi puolensa. JK-bisnes, siis josei kousei (’lukiolaistyttö’), viittaa palveluihin, jossa asiakas voi palkata koulupukuun pukeutuneen lukiolaistytön seuralaisekseen. Tällaisia palveluita tarjoavia yrityksiä on reippaasti erityisesti pääkaupunkiseudun menomestoissa, kuten Shibuyassa, Ikebukurossa ja myös mangan ja animen mekkana tunnetussa Akihabarassa. Toisinaan lukiolaisseuralaisen palkkaaminen tarkoittaa vain juttelua ja vaikkapa kävelyä naapuruston ympäri, mutta varsin usein tapaamisiin liittyy epävirallisia ”lisäpalveluita”, jotka usein ovat luonteeltaan seksuaalisia. Bisnestä pyörittävät yritykset mainostavat työtä helppona tapana tehdä rahaa, ja usein työhön hakeutuvat nuoret tytöt oppivat vasta matkan varrella, mitä kaikkia lisäehtoja ja -tehtäviä työ pitää sisällään. Muun muassa Yhdysvaltain ulkoministeriö on listannut JK-bisneksen todisteeksi siitä, että Japanin ihmiskaupan vastaiset toimet eivät ole riittävällä tasolla. Viime vuonna Japanin hallitus kiristi JK-bisnekseen liittyvää lainsäädäntöä muun muassa kieltämällä alle 17-vuotiaita työskentelemästä alalla, mutta kuihtumisen sijaan bisnes on pikemminkin vain siirtynyt uusiin puitteisiin, kuten esimerkiksi internettiin. JK-bisneksen kanssa käsi kädessä kulkevat myös ns. maid-kahvilat, joissa nuoret tytöt palvelevat asiakkaita sisäkköpukuihin pukeutuneina.

Animessa ja mangassa runsaasti esiintyvät koulutytöt eivät koskaan Suomessa häirinneet minua, mutta Japanissa asuminen on paljastanut, kuinka koulupukua ja erityisesti koulutyttöjä samanaikaisesti sekä romantisoidaan että seksualisoidaan. Puvut ovat arkipäivää tuhansille japanilaistytöille, mutta ikävä kyllä niihin kohdistuneen fiksaation jäljet näkyvät nuorissa tytöissä, joita houkutellaan mukaan JK-bisnekseen. Vähempikin saisi olon epämukavaksi, mutta pahempaakin on vielä luvassa. Muistatteko vielä, mitä mainitsin niistä pornografialle omistetuista kerroksista manga- ja animetavarataloissa? Voin sanoa, että sielläkin vilkkuu koulupukuja – eikä se vielä siihen jää.

Maailmanlaajuisesti tunnetussa Sailor Moonissa taistellaan pahaa vastaan koulupukua muistuttavissa asuissa. © Toei Animation

Kuolinisku: alaikäisten tyttöjen seksualisointi

Jo aiemmin mainitsemani esimerkit seksuaalisen häirinnän normalisoinnista sekä koulutyttöihin kohdistuvasta fiksaatiosta ovat varmasti antaneet jo osviittaa siihen, millaisella tavalla nuoria tyttöjä seksualisoidaan mangassa. Ei ole harvinaista löytää ihan arkisen ja nuorille suunnaton mangapokkarin sivulta hämmentäviä kuvakulmia, joissa vilahtaa ainakin hiukkasen päähenkilön pikkuhousuja tai jossa hänen rintamuksensa tunkee esille. Tällaisesta seksualisoinnista ei toki ole vapaa länsimainenkaan populaarikulttuuri, kuten vaikkapa luonnottomia ja yliseksualisoituja poseerauksia keräilevän Escher Girls -blogin lukuisat esimerkit osoittavat. Tämän lisäksi japanilainen erikoisuus on kuitenkin hentai, siis mangan ja animen yksi alalaji, joka käytännössä tarkoittaa piirrettyä ja/tai animoitua pornografiaa. Itselläni oli kuitenkin Suomessa vielä sellainen käsitys, että kyseessä on aika marginaalinen ilmiö. Siksi olikin melkoinen shokki huomata, millainen määrä piirrettyä pornografiaa Japanissa on tarjolla. Käytännössä joka kulmakioskissa on perinteisten Jallujen ja Kallejen japanilaisversioiden rinnalla tarjolla reippaasti hentailehtiä, ja kuten jo aiemmin mainittu, sarjakuviin ja animaatioon erikoistuneissa liikkeissä on yleensä oma osionsa tai jopa kerroksensa tällaiselle materiaalille.

Graafinen pornografia itsessään ei toki ole väärin, vaan se voi olla tapa toteuttaa seksuaalisuutta siinä missä muukin erotiikka. Japanin kohdalla rumin osuus kuitenkin tulee tässä: vaikka lapsiporno on kielletty lailla (myyminen ja tuottaminen kiellettiin 1999, kun taas hallussapito vasta vuonna 2014), kyseinen kielto ei koske piirrettyä materiaalia. Tilanne on toinen esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa, joiden molempien lainsäädäntö yksiselitteisesti kieltää lapsipornon kaikki muodot, oli kyse sitten näytellystä tai piirretystä pornografiasta. Japanissa kuitenkin sarjakuvat ja animaatiot ovat tällä alueella vapaata riistaa, ja piirretty materiaali voi sisältää käytännössä mitä vain ja minkä ikäisiä vain. Jos kysyntää on, niin on tarjontaakin. Ja voin sanoa, että sitä todellakin on. Genrelle on oma nimikin, lolicon; ilmaisu tulee sanasta lolita complex ja viittaa alaikäisiin tyttöihin eroottisissa tilanteissa. Shotacon puolestaan viittaa nuoria poikia erotisoivaan mangaan ja animeen.

Pelkästään loliconin olemassaolo sekä sen näkeminen kulmakioskin hyllyssä on jo riittävän epämiellyttävää, mutta asiaa mutkistaa vielä Japanin suojaikärajoihin liittyvä lainsäädäntö. Perussuojaikäraja on 13 – kyllä, ihan oikeasti 13. Onneksi viime vuosina monet prefektuurit ovat tehneet nuorten suojelemisen nimissä lisäasetuksia, jotka nostavat suojaikärajan yleensä 16-18 tienoille, mutta näihinkin liittyy toisinaan poikkeuksia, kuten esimerkiksi ”aito romanttinen rakkaussuhde” – mitä se sitten ikinä tarkoittaakin, kun ainakin yksi osapuoli on alaikäinen. Nämä lisäasetukset ovat kuitenkin prefektuurikohtaisia, mikä asettaa eri alueilla olevat nuoret eri asemaan.

Vaikka loliconin kaltaiset ilmiöt kuvottavat minua, ne ovat lopulta melko pienen ryhmän harrastus, eikä monella mangaharrastajalla ole mitään tekemistä sellaisen kanssa. Ääri-ilmiöitä vaarallisempi ilmiö lienee lopulta kuitenkin arkinen ja näennäisen harmiton seksualisointi, jota manga on täynnä. Kaikki ne vähän liian lyhyet hameet, rintamusta korostavat kuvakulmat ja asut, loputtomat pikkuhousuvilautukset, seksualisoidut poseeraukset… Kaikki tämä yhdistettynä creepyihin fanituotteisiin sekä seksuaalista häirintään normalisoivaan ja koulutyttöjä ihannoivaan kulttuuriin luo kuvaa siitä, että naiset ja erityisesti nuoret tytöt ovat kulutustavaraa, joiden vartalo on vapaasti muiden kuolattavissa, käytettävissä ja ostettavissa. Kaikki tämä on myös aiheuttanut sen, että pelkästään japanilaisten piirroshahmojen näkeminen tuo nykyään minulle ikävän fiiliksen. Jatkuvasti mangan ja animen ympäröimänä eläminen osoittautui lopulta enemmän kiroukseksi kuin siunaukseksi.

Tämän uutuusjuomaa mainostavan enkelitytön hameenhelma nousee “sattumalta” juuri reiden kohdalta.

Järkytyksestä valveutuneempaan fiktion kuluttamiseen

Vaikka mangan ja animen seksismi ei ollut minulle mitenkään uusi aihe, silti kaikki Japanissa mangan ja animen suhteen tekemäni havainnot ovat lyöneet kasvoihin kuin märkä rätti. Erityisen paljon minua vaivaa ja inhottaa se, kuinka arkista seksuaalinen häirintä ja nuorten tyttöjen seksualisointi tuntuu Japanin yhteiskunnassa olevan. Ehkä kyse on yksinkertaisesti myös siitä kulttuurishokista, jonka Suomesta Japaniin siirtyminen aiheutti: vaikka Suomessa ehdottomasti onkin edelleen työtä tasa-arvoasioissa, olen saanut kokea nahoissani, kuinka etuoikeutettua on saada kasvaa niinkin tasa-arvoisessa paikassa. Suomalaisen naisen euro saattaa edelleen olla 80 senttiä, mutta onneksi minun ei todennäköisesti Suomeen palattuani tarvitse enää nähdä seksualisoituja pikkutyttöjä arjessani.

Tärkeää myös huomata, että vaikka manga- ja animekulttuurissa ehdottomasti on suuria ongelmia, tämä ei tarkoita, että kaikki manga ja anime olisi kuraa. Valtaosalla mangapiirtäjistä ei ole mitään tekemistä vaikkapa loliconin kanssa, ja on monia sarjoja, joissa naishahmoja ei seksualisoida vaan heidät on kirjoitettu juuri niin moniuloitteisina ja kunnioitettavina henkilöinä kuin he ansaitsevatkin. Viestini manga- ja animefaneille ei siis ole käsky ryhtyä boikottiin vaan pikemminkin kehotus pohtia tarkemmin sitä, millaisia ilmiöitä manga- ja animekliseisiin liittyy ja millaista mangaa ja animea haluaa itse kuluttaa.

Yksi aikuistumisen katkeransuloisista puolista on se, kuinka yhteiskuntaa ja elämää paremmin ymmärtäessään alkaa nähdä, kuinka lapsuus- ja nuoruusajan suosikit ovatkin aika ongelmallisia, seksistisiä ja moraalisesti kyseenalaisia. Niitä ei kuitenkaan ole pakko hylätä saman tien, vaan on myös mahdollista kuluttaa fiktiota tietoisena sen ongelmista. Itsekään tuskin täysin hylkään mangaa ja animea, mutta mangafaniksi en oikeastaan itseäni tahdo enää kutsua – ja ennen kaikkea tästä eteenpäin bullshit-seulani tulee olemaan sen verran tiukka, etten aio enää sietää sellaisia mangakliseitä, joita ennen pidin pakollisena pahana.