Kääntänyt Kristiina Vaara, Gummerus 2018, 396 sivua (What’s a Girl Gotta Do?, 2016)

Holly Bournen suuresti kehutussa, nuorille aikuisille suunnatussa Normaali-trilogiassa ovat aikaisemmin ilmestyneet Oonko ihan normaali? ja Mikä kaikki voi mennä pieleen? Molemmista julkaistiin suomennos viime vuonna. Ensimmäisessä osassa käsitellään Evie-nimisen nuoren naisen pakko-oireista häiriötä eli OCD:tä. Toisessa osassa ääneen pääsee saman kaveriporukan Amber, jonka äiti muuttaa Englannista  Kaliforniaan. Vieraillessaan äitinsä luona Amber ihastuu koulun suosituimpaan poikaan.

Trilogian päättävässä osassa Mitä tytön täytyy tehdä? päähenkilönä on 17-vuotias Lottie, joka saa tarpeekseen seksismistä. Lottie päättää Evien ja Amberin kanssa perustamassaan feministisessä keskusteluryhmässä laittaa pystyyn kuukauden mittaisen Vagilantti-kampanjan, jonka aikana hän reagoi jokaiseen näkemäänsä seksistiseen tapaukseen. Lottie ei osaa projektin alussa arvata, kuinka raskasta huomion herättäminen onkaan. Varsinkin, kun hänen täytyisi samaan aikaan valmistautua Cambridgen yliopiston haastatteluun.

Käytän sanaa “ahmittava” usein kuvaamaan mukaansa tempaavaa kirjaa. Harvoin tuo ilmaisu kuitenkaan sopii yhtä hyvin lukukokemukseen kuin tällä kertaa. En ole lukenut (vielä) sarjan aiempia osia, mutta nämä pystyy onneksi lukemaan itsenäisinäkin teoksina. Upposin nuoren päähenkilön ajatusmaailmaan erittäin helposti. Olen feministi ja uskallan sanoa sen ääneen, niinpä lukeminen herätteli hyvin vahvoja ajatuksia ja tunteita. Sen lisäksi teos on erittäin onnistunut nuortenkirja, juuri sellainen lukuintoa ruokkiva, samaistuttava ja tekstiltään soljuva, mitä mielellään suosittelee luettavaksi.

“Miksi ‘rouva’?” jatkoin. “Tarkoitan että miehesi on syntynyt herraksi ja elää koko elämänsä herrana. Mutta sinä et. Ei, sinun täytyy julistaa kaikille, oletko naimisissa vai etkö ole. Yhteiskunta sanelee, että sinun täytyy muuttua neidistä ROUVAKSI. On 2000-luku ja silti eka asia, joka naisilta kysytään missä tahansa lomakkeessa on sivilisääty.” (s. 121)

Teos alkaa melko tavanomaisena päivänä. Lottie on riidellyt feminismistä vanhempiensa kanssa, jotka eivät ole varmoja, onko tyttärensä feministinen ryhmä hyvä harrastus Cambridgeen pääsemiseksi. Hetkeä myöhemmin, lyhyen matkan päässä kotoaan, Lottie kulkee raksamiesten pakettiauton ohitse ja kokee kylmääviä hetkiä miesten kertoessa mielipiteensä tytön ulkonäöstä ja estävät tämän kulkemista – tapahtuma on siis puhdasta seksuaalista häirintää ja perustuu lähes muuttamattomana kirjailijan itse kokemaan tapaukseen. Tuohtuneena tapahtuneesta Lottie päättää aloittaa projektin, joka paljastaa yhteiskunnan seksistiset epäkohdat.

“Näytät tosi seksikkältä tuossa punaisessa huulipunassa”, hän sanoi, ja hänen äänensä oli niin inhottava, että minä sävähdin ja kavahdin.

Niin joo. Unohdin kertoa teille. Minulla oli punaista huulipunaa. ONKO TÄMÄ NYT MINUN SYYNI?

(…)

“Laitoit sitä erityisesti meitä varten, vai mitä muru? Me tykätään siitä. Me tykätään siitä kovasti. (…) Ujot likat ei käytä tuollaista huulipunaa.” (s. 9-10)

Projekti päätetään tallentaa videolle ja kuvaajaksi saadaan Will-niminen poika. Pian netissä julkaistut videot saavat niin paljon katsojia, että paikallislehteen tehdään haastattelu Lottiesta. Sen jälkeen aatemaailmastaan rohkeasti puhuva tyttö pääsee myös maanlaajuiseen televisio-ohjelmaan. Kaikki eivät kuitenkaan innostu Lottien ja hänen lähipiirinsä tempauksesta. Seksismiä kun paljastuu niin koulun henkilökunnan toiminnasta, äidinkielen kirjavalinnoista kuin ruokalan jukeboksin kappaleiden lyriikoista. Lottien suurin vastustaja on hänen lyhytaikainen ex-poikaystävä, joka masinoi vastakampanjan ja päätyy jopa mustamaalaamaan Lottien juorulehdessä.

“Yli kahdeksankymmentä prosenttia kirjoista, näytelmistä ja runoista, jotka meidän tulee lukea ovat miesten kirjoittamia. (…) Mikä naisten kirjoituksissa oli vikana? Ei ollut kyse siitä, etteivätkö naiset olleet kirjoittaneet paljon. Eikö heidän kirjoittamansa ollut tarpeeksi fiksua? Ellei nainen ollut ollut kuollut kaksisataa vuotta? Eivätkö kirjat ole esseen arvoisia, jos kirjoituspöydän alla on istunut vagina? Mitä se kertoo meille (…) Että naisten äänet, se mitä naisilla on sanottavana, sanat jotka he haluavat jättää jälkeensä – että ne ovat vain kaksikymmentäprosenttisesti tärkeitä?” (s. 119)

Lottie ei kuitenkaan luovuta, vaikka se onkin hyvin lähellä. Ystävien tuki auttaa häntä kestämään julkisen nöyryytyksen ja kuukauden päätyttyä hän on kuitenkin tehnyt jotain: rohkaissut muitakin naisia kertomaan omista kokemuksistaan ja vastustamaan systemaattista seksismiä, olipa kyseessä kuinka pieneltä tuntuva asia tahansa, kuten että miesten karvojen poistoon tarkoitettu välineistö on halvempaa kuin naisten vastaava. Opin kirjasta, kuinka Briteissä ibuprofeenin hinta vaihtelee pakkauksen värin mukaan. Kuukautiskipuja varten myytynä sama aine on nimittäin kalliimpaa ja pakkauskoko pienempi ilman mitään perusteltua syytä. Onneksi Suomessa kipulääkkeissä ei ole samaa ilmiötä.

“Miksi miesten on turvallista kävellä ympäriinsä pimeässä, mutta naisten ei? (…) me pelätään aina niin paljon, että meidän kimppuun hyökätään tai että meidät raiskataan – kun tosiasia on, että tilastollisesti on paljon todennäköisempää tulla raiskatuksi omassa kodissaan.” (s. 270)

Teos pureutuu terävästi esimerkiksi siihen, kuinka naisten vartaloiden käsittely mediassa – photoshoppaaminen ja liian laihat mallit – johtaa siihen, että tytöille opetetaan jo nuorena heidän kehonsa olevan vääränlaisia ja “ongelmiin” myydään ratkaisuja, kuten selluliittivoidetta. Bourne ei kuitenkaan saarnaa hahmojensa kautta feminismistä, hän herättää lukijansa ajattelemaan itse. Etenkin näin #arkipäivänseksimi ja “#metoo -kampanjoiden aikakaudella teos on hyvin ajankohtainen. Teoksesta löytyy myös lämminhenkistä huumoria, joka keventää paikoin teemansa puolesta raskasta romaania.

Jos jäit kaipaamaan lisää samankaltaista luettavaa, Otavalta ilmestyy lokakuussa 2018 suomennos Jennifer Mathieun Moxiesta nimellä Näpit irti!

Arvosana: