(Kansikuva: Petri Hiltunen)

Vaskikirjat otti ja teki suuren kulttuuriteon kääntäessään viimein suomeksi fantasiaklassikon, T. H. Whiten Muinaisen ja tulevan kuninkaan (eng. The Once and Future King). Kirja ei välttämättä ole suomalaiselle nörttiyleisölle(kään) tuttu, mutta maailmalla se on usein laskettu suurten fantasiakirjojen kaanoniin esimerkiksi Tolkienin ja C. S. Lewisin teosten rinnalle. Yllättävän moni myös tuntee viisiosaisen teoksen aloittavan osan tapahtumat kautta rantain, nimittäin Disneyn animaatioklassikko, Miekka kivessä, perustuu juuri tähän kirjaan.

Muinainen ja tuleva kuningas on uudelleenkerronta arthuriaanisista taruista. Se seuraa nuoren Arthurin (eli Artun) matkaa pojanklopista legendaariseksi kuningas Arthuriksi. Kirja käsittelee koko elämänkaaren aina lapsuudesta vanhuuteen, eikä kaunistele esimerkiksi iän mukanaan tuomia vaivoja tai eri elämänvaiheiden varjopuolia. Se on samaan aikaan koskettava ja hillittömän hauska, lämmin ja sarkastinen, hupsutteleva ja syvällinen. Vaikka teos on alun perin julkaistu jo 1950-luvun loppupuolella (viidettä osaa lukuun ottamatta), se ei ole juurikaan ehtinyt vanhentua.

Lisäksi kulttuuriteon teoksen kääntämisestä tekee myös käännöksen onnistuneisuus. Monet sanaleikit ja kuvaukset on käännetty niin hyvin, että alkuperäisenkin teoksen lukeneen on pakko nostaa hattua. Tällainen käännöstyö saa arvostamaan kääntäjän vaivannäköä omana taiteenlajinaan, joten Pekka Tuomistoa on syytä kiittää erikseen.

Mutta mikä Muinaisesta ja tulevasta kuninkaasta sitten tekee klassikkomaineen arvoisen? Pureudutaanpa siihen.

Elämä kansien välissä

Vaikka kyseessä on fantasiaeepos, sen hahmot ovat silti ihastuttavan inhimillisiä. Vaikka monia heidän piirteistään onkin karrikoitu, taustalta paistaa kuitenkin kirjailijan erinomainen ihmistuntemus ja kyky kuvata luonteenpiirteitä taiturillisesti. Hahmot tuntuvat lukemisen myötä aidoilta ystäviltä (tai vihollisilta), eikä heistä kukaan selviä tarinasta ilman kolhuja tai virheitä. Siinä missä alkuperäiset tarut usein korostivat ritarien sankarillisuutta tai jaloutta (toki ajoittaisin lipsahduksin), T. H. White antaa heidän kompuroida, nolostua, erehtyä ja antaa anteeksi tuon tuostakin. Hahmot ovat fyysisesti ja psyykkisesti epätäydellisiä, eikä heidän tarvitsekaan muuta olla, sillä puutteelliset hahmot voivat olla erinomaisia sankareita.

Kaikkeen kietoutuu hersyvää huumoria ja vakavampia hetkiä, aivan kuten elämässäkin erilaiset tunteet vuorottelevat. Ympäristö, esineet ja luonto on kuvattu elävästi ja taiten ja toisinaan lukija suorastaan tempautuu keskelle maisemaa tai kirjan tapahtumia. Oli sitten kyse heinätöistä pellolla, turnajaisista tai oikean taistelun tuoksinasta, kuvauksia lukee henkeään pidätellen tai yksityiskohtia maiskutellen. Toisinaan silmiini kihosivat kyyneleet, toisinaan hihittelin kirjalle niin että avopuoliso ehkä kuvitteli minun seonneen.

Suhde alkuperäisiin taruihin

Kirjan kirjoittaja on selvästi tuntenut lähdemateriaalinsa hyvin. Arthuriaanaan perehtynyt lukija tietää jo alusta alkaen, mihin keskeisten hahmojen tarina johtaa, ja se on oikeastaan osa lukunautintoa. Koska White on erinomainen kirjoittaja, joka tuo keitokseen mausteita monella tavalla, käänteitä odottaa sydän syrjällään tai malttamattomasti. Kun ne sitten viimein tapahtuvat, lopputulos tuntuu raikkaalta ja silti kietoutuu osaksi sitä tarukaanonia, johon hahmot alkujeen kuuluvat.

Alkuperäisistä taruista ammentaminen tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että Muinaisessa ja tulevassa kuninkaassa on valitettavan vähän naishahmoja. Whiten naiset eivät ole ärsyttäviä tai surkeasti kuvattuja, mutta Guinevere, Elaine ja Morgan le Fay saavat tarinan kokonaisuuden kannalta valitettavan vähän tilaa. Hekin ovat inhimillisiä, mutta enimmäkseen tuttuja kaavoja ja roolituksia seuraavia. Se on sääli, mutta toisaalta ymmärrettävää: White oli oman aikansa kirjoittaja, eikä lähdemateriaali myöskään tarjoa juurikaan ponnahdusalustaa suurelle kavalkadille monipuolisia naishahmoja.

Joka tapauksessa arthuriaana herää eloon hienolla, modernilla ja hersyvällä tavalla. Jos kohta itselleni taruston tunteminen tuottikin suurta iloa, uskon, että kirja on erinomaisesti lähestyttävissä myös niille, jotka eivät Pyöreän pöydän ritareita niin hyvin entuudestaan tunne. Hahmot tulevat tutuiksi ja juonenkäänteet keriytyvät auki kirjan myötä, joten ennakkotietämys ei ole lainkaan välttämätöntä.

Entä huonot puolet?

Vaikka mieleni tekisikin lähinnä hehkuttaa kirjaa, on sillä myös heikkoutensa. Aiemmin mainittu naishahmojen vähäisyys on tietenkin yksi niistä (joskin sen taustasyyt lievittävät harmistusta), mutta teokseen tarttuvaa lukijaa on syytä varoittaa myös sen viidennestä osasta. White kirjoitti Merlynin kirjan muita osia myöhemmin, eikä sitä ole editoitu tai hiottu läheskään yhtä paljon. Merlynin kirja sisältää valtavasti filosofista pohdintaa, jonkin verran aiempien osien toistoa ja kirjailijan tajunnanvirtaa, eikä se siis ole järin loistava lopetus muutoin niin erinomaiselle teokselle. Paras ratkaisu onkin ajatella, että Muinainen ja tuleva kuningas loppuu neljännen osan loppuun, ja suhtautua viidenteen osaan kokoelmana palasia, anekdootteja ja ajatelmia, joista erityisen innostuneet fanit voivat nauttia (ehkä mieluiten pieninä annoksina).

En kuitenkaan suostu pudottamaan kirjan arvosanaa viidennen osan tähden, koska Merlynin kirja ei suoranaisesti alkuperäiseen kokonaisuuteen kuulu. Siksi räväytänkin Muinaiselle kuninkaalle täydet pisteet ja toivon sydämestäni, että se ottaa ansaitun paikkansa myös suomalaisten spefi-fanien suosikkiteosten joukossa.

Mrs. Darth Vader