Seleesian näkijä

Nörttitytöt onnistui hankkimaan aiemmin arvostellun Hän sanoi nimekseen Aleia -romaanin jatko-osan Seleesian näkijän. Erika Vikin fantasiaromaanin jatko Seleesian näkijä on kakkososan roolissaan onnistunut: se on tarpeeksi samanlainen edelliseen osaan verrattuna, joten tarina ja sen hahmot tuntuvat tutuilta ystäviltä. Toisaalta toinen osa myös esittelee kokonaan uuden ympäristön Seleesian valtion muodossa, tuoden näyttämölle myös uusia hahmoja.

Nostin edellisessä arvostelussani esille asioita, jotka mielestäni ovat puutteita kirjassa. Aion tässäkin arvostelussa keskittyä tarinan maailmaan sekä kirjoitustekniseen puoleen. Poimin kirjasta valikoituja kohtia, jotka voivat mielestäni edustaa kirjaa tarpeeksi. Näistä katkelmista kukin voi olla, mitä mieltä haluaa, eikä tarkoitukseni ole kertoa lukijoille, mitä heidän tulisi tästä erittäin suositusta fantasiasarjasta ajatella. Tässä arvostelussa tulee olemaan myös aiempaa enemmän juonipaljastuksia, joten suosittelen artikkelin lukemista heille, jotka ovat jo kirjan lukeneet, tai joita paljastukset eivät haittaa.

Sarjan toisessa osassa liikutaan enimmäkseen Seleesiassa, joka valtiona ja yhteiskuntana vaikuttaa olevan hierarkkinen, patriarkaalinen, rasist-, anteeksi, lajistinen ja homofobinen, minkä lisäksi seleesit harrastavat myös omanlaistaan eugeniikkaa. Uusista hahmoista tärkeimmät ovat Corildonin perheenjäsenet, eli arvokas äiti, lämmin isä, bimbokaksoset ja kuopus, joka tekee selväksi ettei ole enää mikään kakara (mutta on). Välillä kirjassa käväisee myös kasvottomia ja nimettömiä palvelijoita. Varsinkin kaksostytöt jäävät ohuiksi, sillä heitä ei juuri vaikuta kiinnostavan muu kuin muotilehdet, tanssimusiikin trendit ja pojille flirttailu. Draamaa perheessä riittää, ja kauhistelun kohteena ovat mm. Corildonin avioliitto maagisesti kyvyttömän naisen kanssa, kuopuksen isäsuhde (jota ei hänelle itselleen saa paljastaa, syystä joka on itselleni täysi mysteeri) sekä edellämainitun kuopuksen seksuaalinen suuntautuminen.

Corildonin äiti Mathyana (eli Anya) on mantereen parhaita näkijöitä, voimakas ja vahva nainen sekä entinen senaattori, jota kuitenkin pitää kanniskella ympäriinsä miehen vahvoilla käsivarsilla.

“Teg odotti hetken ja lähti sitten astelemaan kohti makuuhuonetta. Anya lepäsi luottavaisena hänen kehoaan vasten ja tuntui kevyeltä kuin nuori tyttö. Tegin rintaa pakahdutti lämmin tunne, jonka hän koki aina vaimon kietoessa kätensä hänen kaulalleen tällaisessa tilanteessa. Anyan hetkellinen avuttomuus herätti rakkauden tulvan, tunteen siitä, että hän todella tarvitsi häntä ja luotti häneen. Se oli sykähdyttänyt Tegiä koko heidän pitkän avioliittonsa ajan.”

[…]

“Aldin pudisti kiireesti päätään. ‘Sulkekaa vain ovi. Asiani on arkaluontoinen eikä se… sovi liian herille korville. En haluaisi, että se nuori nainen tai tyttärenne… Suokaa anteeksi. Ajatukseni katkeilevat.’”

Pidin Tiranjaa, eli tuttavallisemmin Tigrania, kauniisti kirjoitettuna ja hänen kasvuaan ilahduttavana seurata, aina tähän asti:

“Nyt kaikki saisivat tietää hänen kauhean salaisuutensa. Että hän oli hyödytön yksilö, vääränlainen, kaikin mahdollisin tavoin.”

Vain koska hän pitää naisista. Tämä tuntuu olevan jonkinlainen tabu Seleesiassa.

“Corildonin katse hakeutui luutnantti Aiwaan. ‘Olen yllättynyt, että he määräsivät sedän pariksi noin nuoren naisen, joka ei ole oikeastaan edes hullumman näköinen.’

‘Luonnollisesti hänen täytyy olla pulssiltaan lähellä neutraalia tai kyvykäs pitämään sen feminiinisyys vaimennettuna.’[…] ‘Olen myös kuullut, ettei Aurynja Aiwa ole mieltymystensä suhteen tavanomainen seleesitär.’”

Eli pitää myös naisista.

Seleesian yhteiskunta vaikuttaa tiukasti järjestäytyneeltä. Seleesien toinen pulssi ja sen tuomat voimat ovat tärkeimpiä ominaisuuksia ja voimien puute on tragedia. Sillä oikeutetaan Seleesian hierarkkia, järjestetyt avioliitot ja puhdasverisyyden puolustelu – siitäkin huolimatta että “kuumaveristen” lapset voivat myös olla “kuivia”, eli vailla ns. taikavoimia.

“‘Tulen ikivanhasta suvusta. Vuosisatoja kuumaveristen avioliitot ovat olleet järjestettyjä siksi, että pulssi säilyisi väkevänä. Se on tavallaan velvollisuus, tehdä pienokaisia toisten kuumaveristen kanssa, jotta voisimme puolustautua tulilintuja vastaan parhailla aseilla, jotka luonto on meille antanut.’

‘Kuulostaa aika kamalalta’, Aleia hengähti.

‘Ei se oikeastaan ole, kun ymmärtää, millaisia etuja meikäläiset ovat sen johdosta saaneet. Ei me oltaisi näin varakkaita, jos isäni ei olisi Ma’Bathae.[…]’”

Välillä käydään myös katsomassa, mitä kuuluu edellisen kirjan hahmoille, joita ovat manic pixie dream boy Mateo, epäsovinnainen Esme, joka salailee elämäänsä uudelta kumppaniltaan, ja transsukupuolinen Samiriam, jonka transsukupuolisuus muistetaan mainita joka ikinen kerta. Nämä loikkaukset eivät edistä juonta millään lailla, mutta ymmärrän, miksi heitä on haluttu pitää toisessakin kirjassa mukana. Mateon ja Esmen romanttiset seikkailut ja seikkalematta jättämiset eivät kuitenkaan anna kirjaan lisää sisältöä, vaan pitkittävät jo entisestään juonen puutteesta kärsivää kakkososaa. Esme käy tosin toisen yrittäjähenkisen naisen puheilla “naistensalongissa”, jossa “vanhat haahkat” ja “kalpeat ylhäisönartut” joutuvat sietämään niin Esmeä kuin Rahinnaakin, joka yleisesti tunnetaan termillä Huoramestaritar.

Juonen puute alkoi häiritä vasta luettuani romaanin – vauhtia riitti muutenkin. Kuitenkin näin jälkikäteen miettiessäni juoni vaikuttaa olleen vain Aleian kuljettamista näkijältä toiselle, mikä paljastuu täysin tyhjänpäiväiseksi, sillä päähenkilö saa lopulta taustastaan enemmän irti vahingossa, aivan kirjan viimeisillä sivuilla. Muutoin kirjassa keskitytään Seleesiaan tutustumiseen sekä hahmojen keskinäiseen draamailuun. Ison osan kirjasta vievät täysin turhanpäiväiset juonenkäänteet, joiden pointtia en ymmärrä (Aleian pako ja välitön paluu, Corildonin vaimon ja syntymättömän lapsen menehtyminen, Corildonin salattu väkivalta äitiään kohtaan, joka jätti minulle vain pahan olon tunteen).

Nimettömiä hahmoja puhutellaan edelleen heidän ominaisuuksiensa perusteella, ja nimityksiä toistetaan kyllästymiseen asti (pellavahiuksinen, kaarnasilmäinen, mustasilmäinen). Silloin, kun hahmojen nimi tiedetään, sitä toistetaan jatkuvasti, vaikka yksikön kolmas persoona toimisi hyvin. Luvun 17 alussa yhden vajaan sivun aikana Mateon nimi toistetaan seitsemän kertaa. Se on liikaa. Toisaalta Vikin kieli on usein kaunista ja luovaa, varsinkin hänen kuvaillessaan luontoa tai ihmisiä: erästäkin henkilöä kuvaillaan lauseella “hänen silmänsä olivat sekoitus kuulasta sinistä ja hämyistä vihreää”. Kielikuvia jää toisinaan miettimään ja maalailemaan päänsä sisällä, ja tarinasta tulee eläväisempi.

Kirjailija on innokas esittelemään kehittelemäänsä maailmaa, ja toisinaan kirjassa yliselitetään niin hahmojen tunteita kuin ympäröivää maailmaakin. Lukijan ei ole tarpeellista tietää tulilintujen viittä eri tyyppiä, varsinkin kun niiden vieraskieliset nimet unohtaa heti seuraavalla sivulla. Tämä yliselittäminen ja toisaalta olennaisten tietojen panttaaminen tuovat kirjaan kiikkerän tasapainon. Monella tavalla Seleesian näkijä oli edeltäjäänsä parempi, mutta kärsii samasta ongelmasta kuin trilogioiden kakkososat yleensäkin. Juonen heikkoutta paikataan hahmojen syventämisellä, missä Vik ei mielestäni ole täysin onnistunut. Hahmoista paljastuu uusia puolia, mutta heidän persoonansa ovat epätasaisia ja toisinaan epäjohdonmukaisia. Uskon, että sarja paranee kolmannessa kirjassa ja odotankin viimeistä osaa mielenkiinnolla.

Kirja on saatu blogille ilmaisen aarvostelukappaleena.