Tuomo Jäntti: Verso, Gummerus 2017, 426 sivua

Niin kuin tavalliseen olisi revennyt aukko josta näki johonkin outoon. (s. 304)

Tuomo Jäntin toista romaania Verso kuvataan takakannessa hegähdyttäväksi katastrofiromaaniksi ja kingimäiseksi jännitysromaaniksi. Yhtään Stephen Kingin teosta en ole (vielä) lukenut, mutta hänen teostensa pohjalta tehdyt katastrofielokuvat kieltämättä tulivat mieleen Versoa lukiessani. Teos ravitsee mielikuvitusta, sillä viikon aikana, kun luin kirjaa näin kaksi sen innoittamaa unta, joista toisessa olin itsekin sairastunut versoon.

Verso on nimittäin omituinen, parantumaton sairaus, joka ei oikeastaan ole sairaus sen perinteisessä merkityksessä. Se saa tartunnan saaneet ihmiset versomaan ruohoa, lehtiä, kukkia ja muuta kasvillisuutta, kunnes ihminen itse lopulta katoaa kokonaan. Romaanin merkittävä näkökulmahenkilö on entinen toimittaja Alis Ismantik, joka on lähetetty tutkimaan versoon sairastuneiden hoitolaitosta Kolkamoa, jossa ei tunnu olevan kaikki aivan oikein.

Ihmiskuntaa uhkaa samaan aikaan myös toinen katastrofi, hahmoton kauhu nimeltään Gowiwa. Se on omituinen tuhoaalto, joka muuttaa syömänsä kaupungit mustiksi, pitsimäisen hauraiksi kudelmiksi, kuin varjokuviksi entisestään.

Gowiwan kylvämässä kuolemassa oli jotain melkein kaunista. Se oli maailman tasapuolisin tappaja: mikään elollinen ei säästynyt siltä, mikään elotonkaan ei jäänyt entiselleen. (s. 247)

Näiden kahden voiman takia viimeiset ihmiset on evakuoitu valtakunnan uuteen pääkaupunkiin, jota kutsutaan Viidenneksi. Numeroiduilla kaupungeilla oli aikaisemmin tavallisetkin nimet, nyt ne kertovat siitä, missä järjestyksessä Gowiwan uskotaan leviävän ja tuhoavan ne. Ensimmäisenä Gowiwa nielaisi aikaisemman pääkaupungin Gansean ja on levinnyt sieltä muutaman vuoden aikana lähes kaikkialle.

Teoksen maailmassa ei ole enää villieläimiä. Ensimmäisenä katosivat linnut kymmeniä vuosia aikaisemmin ja lopulta sukupuutto toisensa jälkeen on pyyhkinyt kaiken faunan ja floran pois niin tehokkaasti, että kouluissa lopetettiin biologian opettaminen. Ilmasto on muuttunut hyvin kuivaksi ja aavikot levittävät hiekkaansa pitkin jäljellä olevien kaupunkien katuja. Vihreä on muuttunut luonnossa epätodelliseksi väriksi, sillä puut ja nurmet ovat historiaa, lukuunottamatta viimeisiä kasvitieteellisiä puutarhoja. Ja versottuneita.

Kun maanviljelys tehostettiin halleihin, pellot muuttuivat joutomaiksi ja tehtiin asunnoiksi. Niistä kasvoi kaupunkeja, joihin louhittiin materiaalia vuoristoista, jotka katosivat teräskehikkojen alle. Ilma lämpeni, maa kuivui, eläinlajit katosivat nopeudella, jonka perässä ei enää pysytty. (s. 344)

Jäntin teoksen maailma ei ole ehkä omamme, mutta muistuttaa sitä suuresti. Hänen hahmonsa ovat nimien perusteella hyvin monikansallisia, keskeisten hahmojen joukkoon kuuluvat mm. Karl Ingrams, Morio Koyama, Oscar Fahnsten, Louis Cauguet ja hänen vaimonsa Emily sekä Shikeo Norimasu. Kansallisuuksien lisäksi Jäntin hahmot edustavat erilaisia parisuhteita, sillä Karl ja Oscar edustavat romaanin saateenkaarevaa puolta, joskaan eivät ole keskenään pari.

Romaanin todellisuus natisee liitoksissaan, tunnettu maailma on katoamassa, ihmiset pitävät kiinni sivistyksen rippeistä, vaikka kukaan ei ehdikään enää valvoa sääntöjen noudattamista ja kamppailevat eloonjäämisestä. Eräs hahmo kysyykin teoksessa ”miksi oikeastaan oli niin tärkeää jäädä henkiin luhistuvassa maailmassa”. Armeija ja väliaikaiseksi tarkoitettu hallitus kamppailevat uhkia vastaan, vaikka välillä ei olekaan selvää hidastavatko vai nopeuttavatko he väistämätöntä.

Se kalteva taso, jolla koko maailma tuntui kierivän kohti pohjakosketusta, oli jyrkentynyt. Alamäkeen mentiin nyt kovemmin kuin koskaan. (s. 134)

Teos ei etene lineaarisesti, vaan se avautuu takaumien ja monien näkökulmahahmojen kautta muodostaen pala palalta kokonaiskuvaa. Romaani ottaa aikansa paljastaakseen salaisuutensa. Enimmäiset kaksi-kolmekymmentä sivua ovat kaikkein haastavimmat. Kun tuo rajapyykki on ylitetty, tarina nappaa mukaansa ja viimeiset 150 sivua vyöryttävät lukijan eteen gowiwamaisena hyökynä uutta tietoa.

Kirjan loppu ei kuitenkaan selitä kaikkea auki, vaan jättää viimeiset palat lukijan mielikuvituksen varaan. Tämä ei varmaan tyydytä kaikkia lukijoita ja kieltämättä itsekin olisin halunnut tietää vähän enemmän, ainakin vastaukset kysymyksiin mikä, mistä, miksi sekä mitä seuraavaksi. Kiinnostavasta ideasta olisi ollut aineksia vieläkin suurempaan ja toisaalta teosta olisi voinut paikoin karsiakin. Verso ei missään nimessä ole huono kirja, on vain sääli, ettei Jäntti ole saanut hyödynnettyä luomansa maailman koko potentiaalia.

Hahmot edustavat harmillisen kuluneita stereotyyppejä ja osa heidän menneisyyttään taustoittavasta kerronnasta ei palvele teoksen pääjuonta, mutta toisaalta ne luovat jo pelkällä olemassaolollaan syvyyttä maailmaan. Minulla ei onneksi tullut missään vaiheessa tylsää kirjaa lukiessa ja suosittelenkin, että kirjaan uppoutuu pidemmiksi ajoiksi kerrallaan, lyhyissä pätkissä teos saattaa tuntua liian kaoottiselta.

Oletko sinä tutkija? Historianopiskelija? Kirjoitatko meistä, onko maailma loppunut ja sinä yrität etsiä syitä siihen? (s. 67)

Kaikesta huolimatta Verso on kansainvälisen tason teos, joka varmasti kiinnostanee lukijoita Suomen ulkopuolellakin. Sitä on helppoa verrata Han Kangin Vegetaristiin, Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian aloittavaan Hävitykseen ja M.R. Careyn Maailman lahjakkaimpaan tyttöön. Kingin lukijallekin tämän luulisi maistuvan vaikka Jäntti yhdistääkin kauhuun ripauksen kauneutta. Romaanin teemat nostavat käsiteltäväksi niin luonnosta vieraantumisen, ympäristönsuojelun tärkeyden, ihmisten suhtautumisen toiseuteen ja sairastumiseen sekä potilaiden hoidon haasteet tuntemattoman sairauden edessä.

Teos on saatu blogille ilmaisena arvostelukappaleena.