Vanhan sadun painajaismaiset uudet vaatteet.
Russel Brand ja Chris Riddell tuovat vanhan tutun pillipiiparisadun ällöttävään uuteen muotoon ja nykyaikaan. Tarinan kaikki hahmot asuvat inhottavassa, maireassa pikkukaupungissa. Ajattelin ensin lukea tämän kuvakirjan lapseni kanssa, mutta kansien sisällä oli liian rajua kamaa ja pienempi lukija valitsi toisen kirjan. Luin tarinan loppuun yksin. Luulen, että tämä kirja toimii paremmin itse luettuna kuin jonkun muun ääneen lukemana. Vaikeat termit on selvitetty viitteinä ja lopusta löytyvässä “koijarisanastossa”, joiden lukeminen ääneen katkoo tarinan flow’ta.
Mutta itse asiaan. Brand ja Riddell tosiaan ovat tehneet työtä käskettyä ja pillipiipari on muuttanut muotoaan. Tarina ja kerronta koettelevat sen rajoja, minkälainen kerronta on sallitua lastenkirjallisuudessa. Teoksen mainoksessa viitattiin itse lastenkirjallisuuden rajojarikkovaan mestariin Roald Dahliin, joten mainospuheiden takia ajattelin tämän kirjan olevan suunnattu myös lapsiyleisölle.
Riddellin mestarillinen kädenjälki houkuttelee katsomaan tarkemminkin ja vie mennessään aina syvemmälle tarinan uumeniin. Kuvitus onkin ehdottomasti tämän teoksen valttikortti. Huikean kiehtovat, ja sekopäisellä tavalla omituiset ja painajaismaiset yksityiskohdat pitävät otteessaan.
Tarinan pääosassa on koko luodun maailman nurinkurisuus ja päättömyys. Hulluttelut, outoudet ja ällötykset esittävät suurinta roolia ja tekijät tietävät, mikä huumori naurattaa pikkulapsista lähtien. Vai mitä itse tuumaatte Hamelnin hemaisevin kersa -kilpailusta tai maantien varren eläintenraadoista rakennettu mekaanisesta metszombiearmeijasta? Hamelnin pillipiiparissa käsitellään kipeitä aiheita, kuten kiusaamista ja ulkonäköpaineita, nurinkurisen huumorin keinoin. Kaiken tämän keskellä tarinan päähenkilö, itse pillipiipari jää jotenkin etäiseksi hahmoksi.
Luin teoksen Tuomas Nevanlinnan suomentamana. Suomennoksen kieli oli nerokasta, värikästä ja soljuvaa.
Teos saatu blogille ilmaisena arvostelukappaleena.
