Esseitä. Äh, ei ole mun juttuni.

Se oli mun ensimmäinen ajatukseni, kun sain tietää Koko Hubaran kirjasta Ruskeat Tytöt, joka julkaistiin naistenpäivänä. Ajatus kesti lähempää tarkastelua noin sekunnin verran. Sitten tajusin, että vaikka se olisi Saramagon tyyliin yhdeksi pitkäksi virkkeeksi kirjoitettu viiden kilon painoinen tiiliskivi, silti lukisin sen.

Koko Hubara – Ruskeat tytöt

Joistain kirjoista sen tietää etukäteen. Joskus riittää kirjailija, toisinaan mitä takakansi lupaa, tai koska se on jonkin kirjasarjan odotettu jatko-osa. Tätä kirjaa minä odotin ja pelkäsin. Olen odottanut vuodesta 92 asti, että voisin joskus lukea kirjan, missä samaistuminen ei vaadi helvetisti mielikuvitusta. Olen samasta vuodesta lähtien pelännyt, että sen kirjan kirjoittaa joku muu kuin minä. Tämä ei ole minulle helppo hetki kirjoittajana, mutta samalla se on lukijana, kirjojen suurkuluttajana, elämäni hienoin hetki.

Omistuskirjoitus on jääkylmä suihku tunteilleni. “– ja kaikille Ruskeille suomalaistytöille.” No saatana. En minä ole suomalainen. Minä olen ehdottomasti Ruskea Tyttö, minulla on Suomen kansalaisuuskin, mutta minä en ole suomalainen. Avaudun tästä Instaan, samalla myös hehkuttaen kirjaa, ja onneksi Koko välittömästi vastaa mulle, että “No sulle just eikä melkeen ???”. Hengitän syvään. Tää on sittenkin mulle. Toki jos olisin vain vähän malttanut lukea eteenpäin, olisin saanut saman tiedon. Ja joka sivulla olisin saanut saman varmistuksen. Tämä kirja on kirjoitettu minulle.

Olen toistellut tätä joka päivä sen jälkeen, kun aloin lukemaan tätä kirjaa. Vastoin aiempia tapojani ja mahdollisuuksia, en ole voinut lukea kirjaa kerralla loppuun. Olen voinut ottaa sen pieninä paloina vastaan, koska ei ole ollut aikaa. Toisaalta olen tästä iloinen. Kirja on niin tärkeä ja niin henkilökohtainen, aivan alusta lähtien, että sen lukeminen kerralla olisi voinut hetkeksi hajottaa sen huolella rakennetun hyvin herkän tasapainon, minkä eteen olen niin paljon tehnyt viime vuosina töitä.

Tämä kirja todellakin on minulle just eikä melkeen. Se on niin paljon mulle, ettei mitään rajaa. Sen lukeminen tuntuu niin henkilökohtaiselta, että tästä kirja-arviosta ei tule mitään perinteistä, etäältä kirjoitettua analyyttistä kritiikkiä kirjan sisällöstä, sana- tai aihevalinnoista, rytmistä tai mistään muustakaan.

Tästä tulee rakkauskirje tärkeimmälle kirjalle, jonka olen koskaan lukenut.

Tämä kirja on kirjoitettu minulle. Tämä tunne on käsittämätön, se on onnellinen ja lamaannuttavan surullinen yhtäaikaa. Vihdoin voin lukea kirjan, missä samaistuminen on välitöntä, missä kokemukset ovat niin samanlaisia, että välillä kuvittelen lukevani omia tekstejäni. Samaistuminen ei johdu pelkästään Ruskeudesta tai Tyttöydestä, vaan myös iästä. Me olemme Kokon kanssa lähes saman ikäisiä ja kirjan sivuilta löydän paljon sukupolvikokemuksia. Minäkin olen vienyt ala-asteella levyraatiin Coolion Gangsta’s Paradisen! Kaikista maailman rytmeistä ja musiikkityyleistä pikkutyttönä kiinnitin ensimmäiseksi huomioni hiphoppiin, samoista syistä.

Minäkin olen kärsinyt syömishäiriöstä. Minäkin olen joutunut seksualisoiduksi pikkutytöstä lähtien, oppinut vähentämään minuuteni sopeutuakseni tähän kaikennielevään valkoisuuteen, joka haluaa minusta vain kiehtovat kokemukset, vahvistukset stereotypioilleen, tanssiaskeleiden opetukset, mutta muuten ei ole lainkaan kiinnostunut minusta ihmisenä.

Lamaannuttava suru tulee siitä, että vasta nyt vuonna 2017 voin lukea tällaisen kirjan. Syntyy metahetki. Koko ihmettelee kirjassaan tätä samaa asiaa ja minä, lukiessani kirjaa, ihmettelen asiaa myös samalla kun luen juuri sitä, mitä molemmat kaipaamme. Ruskeiden Tyttöjen ääntä, Ruskeiden Tyttöjen läsnäoloa ja representaatiota.

Itken ensimmäisen kerran sivulla 21.

Tuon aamuna aloin tietämättäni kirjoittaa tätä kirjaa. Tuona aamuna lakkasin olemasta hiljaa.

Me emme kuitenkaan ole täysin samanlaisia Kokon kanssa. Minä en esimerkiksi ole koskaan ollut hiljaa, koska en ole osannut olla hiljaa. Ja kun luen Kokon sanoja hiljaisuudesta ymmärrän taas lisää siitä, miksi äänenkäyttööni on puututtu niin voimakkaasti siitä lähtien, kun opin suomea sen verran, että pystyin pukemaan kokemukseni sanoiksi.

Olen ennenkin Kokon tekstien avulla oivaltanut miten monessa asiassa olen joutunut tekemään kompromisseja, myöntymään, perääntymään, pienentymään, antamaan periksi, sietämään ja kärsimään. Kokon tekstien avulla ymmärsin, että niille 24 vuoden aikana kokemilleni asioille, sanoille, katseille, kosketuksille, ennakkoluuloille, oletuksille, on olemassa yhteinen nimi: rodullistaminen.

Kuitenkin Kokon kokemuksesta poiketen minä pidin siitä sanasta välittömästi. En siksi, mitä se itsessään on, vaan koska se antoi nimen painajaselle, missä olen joutunut elämään. Se antoi minulle oikeuden vaatia painajaisen loppumista, ja voiman sekä herätä itse siitä että vaatia myös muita heräämään.

Koko kirjoittaa etuoikeuksista ja myös siitä, miten tunnistaa omat etuoikeutensa. Kun luen hänen omista pohdinnoistaan huomaan heti omat etuoikeuteni Ruskeana Tyttönä, joka ei ole ruskeaihoinen. Olen latinalaisamerikkalainen, mutta ihoni on kalpeampi kuin monen suomalaisen. Olen tästä syystä voinut kadulla sulautua joukkoon edes ihonvärini suojaamana.

Ruskea Tyttöyteni tulee nykyään esille enää silloin, kun kerron nimeni. Sen jälkeen muutun “normaalista” “erilaiseksi”. Toiseuttaminen alkaa siitä hetkestä, kun lausun nimeni oikein, Javiera. Se avaa portin tuhannen ja yhden kysymyksen maailmaan, missä lakkaan olemasta minä ja muutun eksoottiseksi, tuliseksi ja temperamenttiseksi, kiehtovaksi mielikuvaksi jostain, mitä en ole koskaan kokenut omakseni. Ehkä juuri tämän selkeän hetken takia näen tämän kohtelun räikeyden. Se näyttää kammottavuutensa häpeilemättömästi, suorastaan innokkaasti. Se oksettaa minua joka kerta.

Mutta tässä tulee Kokon tekstien hienous: ennen hänen sanojensa lukemista luulin, että minä olen liian vaativa, että minun pitäisi olla ystävällisempi, minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että ihmiset ovat kiinnostuneita. Kokon jälkeen sain vihdoin ja viimein nimen turhautumiselleni. Se oli vapauttavaa.

Kirjoja lukiessani olin onnellinen. Koko kirjoittaa kirjoista ja lukemisesta, tunnistan jokaisen sanan siitäkin. Kun hän kirjoittaa

Kirjat liittyvät syömishäiriööni: kun ahmin, luen samalla kirjoja, jotten huomaisi ahmivani, jotta minun ei tarvitsisi kohdata ahdistusta.

Miten? Miten joku voi kirjoittaa minun syömishäiriöstäni samoilla sanoilla, kertoa koko maailmalle sen saman (paskan) selviytymiskeinon, jonka luulin olevan vain minun käytössäni? Kun luen, että jollakulla toisella, eikä kenellä tahansa vaan toisella Ruskealla Tytöllä Suomessa, on ollut sama oire kuin minulla ja samanlainen viha-rakkaus-suhde kirjoihin ja lukemiseen kuin minulla, tunnen fyysisellä tasolla asti, etten ole yksin, etten ole koskaan ollut, enkä tule koskaan olemaan. Tämä on niin merkittävää, että itkettää. Itkettää onnellisuudesta siitä, että vihdoin tiedän varmasti etten ole yksin, mutta itkettää myös takautuvasti sen pienen tytön puolesta, joka pelkäsi, että muuttaessaan pois kotimaastansa, ei voisi enää koskaan tuntea samanlaista yhteyttä kenenkään toisen ihmisen kanssa.

Kirja ei ole pelkkää samaistumista kuitenkaan. Kun luen Kokon Pariisista, tirkistelen täysin vieraan ihmisen elämään. Se on kiehtovaa, se on kiinnostavaa, herkullista ja ahdistavaa, mutta siinäkin pysyy sama tunne siitä, että jos minä olisin hänen kengissään ollut, kokemukset olisivat olleet samanlaisia. Kun luen Kokon pohdintoja hip-hopin ristiriitaisisesta naiskuvasta musiikkivideoissa, tunnen samat asiat, mutta ne eivät ole lähtöisin minulla Ruskeudesta, vaan Tyttöydestä. Ja siitä huolimatta, kaikki pohdintani omasta sukupuolestani, naisellisuudestani, Tyttöydestäni, ne eivät ole koskaan irrallisia Ruskeudestani, sillä olen kasvanut naiseksi nimenomaan täällä Suomessa, missä olen aina ensisijaisesti Ruskea Tyttö, en koskaan ihminen tai “pelkkä” nainen. Erotus on se, että ennen tätä kirjaa tai ennen Kokon blogia luulin aina, että se on huono juttu. Kuvittelin, että Ruskea Tyttöyteni on jotain, minkä kanssa minä joudun elämään ja väistämään muita, ettei minulla ole oikeutta vaatia, että minut otetaan huomioon.

Kun pääsen 30 faktaan Jemenistä tunnen itseni onnekkaaksi. Minä jopa vähän säälin Kokoa. Minulle juureni ovat hyvin selvät. Chileläisyyteni ja kulttuurini on minulle jotain selkeää ja vahvaa, vaikka ei vailla ristiriitaisuutta. Tähänkin asiaan Kokon kirja kuitenkin tuo aivan uuden näkökulman: dialogin. Milloin olen viimeksi saanut käydä minkäänlaista dialogia toisen Ruskean Tytön kanssa tästä(kään) aiheesta? Aina aiemmin se on tapahtunut sellaisten ihmisten, sellaisten Ruskeiden tai Ruskeiden Tyttöjen kanssa, jotka pyrkivät kaikin tavoin mahdollisimman kauas omasta historiastaan, koska kuvittelevat että vain irrottautumalla “juuristaan” tai vanhempiensa juurista, heidät hyväksytään helpommin tähän maahan kuuluviksi ihmisiksi. He näin lakkaisivat olemasta Ruskeita.

Aloitin tämän tekstin Tampereella, kotikaupungissani, yhdessä lempikahviloistani. Ympärilläni yhtä lukuunottamatta vain valkoisia ihmisiä. Se yksi poikkeus oli ulkomaalainen vaihto-oppilas, näkyvästi ulkomaalainen, juhlittu ja suosittu ulkomaalainen. Sellainen, joka kohta menee takaisin omaan kotimaahansa. Lopetan tämän tekstin Kalliossa, yhdessä Helsingin lempikahviloistani. Istun ikkunan edessä ja ohi menee koko ajan Ruskeita Tyyppejä. Käyn täällä yhtenään, mutta joka kerta ihmettelen sitä, minkälaista elämäni olisi Suomessa ollut, jos olisin voinut edes katukuvassa nähnyt silloin tällöin muita Ruskeita Tyttöjä? En ole kovinkaan montaa nähnyt missään mediassa, ilmiö, minkä Koko avaa kattavasti kirjassaan, mutta edes kaupungilla? Se valtava yksinäisyyden tunne, joka on viime aikoina pitkälti Kokon blogin ansiosta vihdoin kaikonnut, katoaa vihdoin täysin. Se voima on Kokon kirjalla, hänen sanoissaan, hänen viestissään minulle, Ruskealta Tytöltä Toiselle.

Toivon, että tiedät, ettet ole yksin. Me olemme olleet täällä aina, vuosisatojen ajan, tässä maassa, sinä ja minä, me, Ruskeat Tytöt.