Nörttitytöt haastatteli musiikin ja sadomasokismin risteyskohdista tutkijakoulutettava Anna-Elena Pääkkölää, joka tekee väitöskirjaansa Sadomasochistic imagery and erotica in musical and audiovisual representations Turun yliopistolle. Hänen tutkimuksessaan ovat vahvasti läsnä kulttuurinen musiikintutkimus, sukupuolitutkimus ja queertutkimus.
 

Tutkija Anna-Elena Pääkkölä.

Tutkija Anna-Elena Pääkkölä.

Tutkit seksuaalista sadomasokismia populaarimusiikissa. Mitä uutta tuot tutkimuksen kenttään?

Musiikin tutkimuksessa seksuaalisuuden tai seksuaalisuuksien kuvaamisia on tutkittu viimeisen 30 vuoden aikana jo hyvissä määrin, mutta yksikään tutkimus ei ole tarkemmin keskittynyt itse seksin ja erotiikan musiikilliseen ja äänelliseen kulttuuriseen tutkimukseen. Laajemmassa mittakaavassa queer-seksuaalisuuksista ja seksistä ei varmaan olla totuttu puhumaan asioista musiikin kautta, miten esimerkiksi elokuvissa musiikki ja äänimaailma rakentavat paitsi näitä seksuaali-identiteettejä myös vaihtoehtoisia erotiikan kokemuksia. Tutkimuksessani pyrin osallistumaan nimenomaan laajempiin sosiaalis-kulttuurisiin kysymyksiin oman erikoisosaamiseni pohjalta, musiikin ja äänen tutkimuksen kannalta.
 
Käytät tutkimuksessasi ilmaisua “kinking and queering musical experience”. Mitä se tarkoittaa?

Työssäni käytän tosiaan tätä ”kink listening”-termiä, joka on suora sovellus queer-musiikkitieteen termistä ”queering”, jossa siis musiikkia kuunnellaan vaihtoehtoisien identiteettien ”kuulokkeiden” tai kuulokuvakulman läpi. Tapa on vähän sama kuin sanonta ”rakastunut näkee kaiken vaaleanpunaisten lasien läpi”; tutkija joutuu asettamaan silmilleen tai korvilleen tietyn identiteettifiltterin, ja empaattisesti kuulla musiikki tietystä kuulokulmasta.

Kaikkea musiikkia voi kuunnella esim. homokulmasta, ja tällä kuuntelulla etsitään uusia tulkintakulmia kappaleisiin. Esimerkiksi transkuulokulmasta Leevi and the Leavingsin biisi ’Poika nimeltä Päivi’ tulee aika erilaiseksi kuin ehkä alun perin ajatellaan.

Kink listening toimii samalla periaatteella, mutta tässä se ”filtteri” on vaihtoehtoiset erotiikat: sadomasokismi, sadismi, masokismi, polyamoria, polyseksuaalisuus, ja/tai fetisismi. Voiko kaikkea kuunnella tästä kulmasta? Mielestäni ei ainakaan varauksetta, sillä erotiikka ja seksi ovat pienempiä osa-alueita ihmisen persoonallisuudesta kuin seksuaalisuus. Silti on mielestäni tärkeää kuunnella seksin ja erotiikan esityksiä musiikissa. Ensiksikin musiikki ja seksi ovat läpi historian olleet lähellä toisiaan (bordelleista läpi historian löytyy useampikin loistava muusikko, tai vaikka nyt seuran haku tanssilavoilta tai diskoista).

Toisekseen, myöhäisromantiikan aikana varsinkin instrumentaaliselle klassiselle musiikille iskettiin ”ylimaallisuuden” leima, jonka mukaan musiikki ylitti kaiken inhimillisyyden, mukaan lukien banaalina pidetyt seksi ja muut ruumiin toiminnot tai halut. Tätä vastaan on puhuttu jo muutama vuosikymmen musiikin tutkimuksessa, ja tavallaan väitöskirjani on tämän keskustelun kulminoituma: musiikki hyvin usein esittää seksuaalista halua ja erotiikkaa, ja on siksi osana kaikkien meidän kokemusmaailmaa, eikä ole pelkkä abstrakti älyllinen (yleensä miessäveltäjien) palapeli.
 

“Kaikki tämä osallistuu luomaan ja artikuloimaan erityistä seksuaalista mielentilaa, jossa seksuaalinen leikki muuttuu joksikin suuremmaksi kuin orgasmikeskeinen, yksityinen tai biologisesti tarvittu lisääntymisriitti. Seksi ja seksuaalisuus muuttuvat mielentilaksi jossa koko keho erotisoidaan, tunnetaan eri tavalla ja intensiivisemmin, ja jokainen tuntemus, hyväily tai kivulias kokemus, voidaan tuntea miellyttävänä.” -Anna-Elena Pääkkölä

 
Keskityt väitöskirjassasi sadomasokismin ei-normatiivisiin esityksiin musiikissa. Onko sadomasokismi queeria?

Minulla on tapana vastata kyllä ja ei-kysymyksiin että molempia. Hyvin yksinkertaisesti sadomasokismi itsessään on valtasuhteiden seksualisointia, joka toteutetaan roolileikillä. Tässä roolileikin ajatuksessa on todella suuri queer-potentiaali. Vallassa voikin olla se sosiaalisesti heikompi osapuoli, tai valtasuhteita vaihdellaan jopa kesken eroottisen leikin, tai osallistujat itsessään ovat muuten tietoisia siitä, että esitettävät roolit ovat vain seksuaalista leikkiä varten.

Mutta ei ole olemassa mitään sisäänrakennettua queer-oletusta, joka tekisi kaikista sadomasokisteista tai sitä kokeilevista automaattisesti queer-henkisiä tai edes queer-arvoja ymmärtäviä. Kyse on aina ihmisistä, ja sadomasokistinen mieltymys ei ole sidoksissa queer-arvoihin. Sama koskee sadomasokismin esityksiä populaarikulttuurissa, sadomasokistiset esitykset eivät automaattisesti ole queer-henkisiä tai edes automaattisesti sadomasokistisen seksuaalisuuden tai erotiikan puolella.

Sadomasokismin esitykset ovat vaihdelleet aika rajustikin tuomitsevan ja hyväksyvän kuvauksen välillä, välillä sadomasokisti on sairas ja paheellinen seksuaalipervo (pahimmissa tapauksissa murhaajarikollinenkin), välillä sadomasokisti kuvataan ihan normaaliksi ja terveeksi ihmiseksi, oli hän sitten homo, hetero tai jotain siltä väliltä. Kenties tämä onkin se mielenkiintoisin kysymys sadomasokismin esityksissä: mitä näillä esityksillä halutaan sanoa? Mitä kenties ei sanottu mutta tuli kenties sivutuotteena? Mikä on henkilöiden asema, heidän psykologinen tilansa, heidän mieltymyksiään? Kuinka erotiikkaa esitetään?

Tutkimuksessani tuli myös ilmi, että sadomasokismi voi toimia feministisenä seksuaalisena vapautumisena. Näin käy suurimmassa osassa esimerkkejäni, mm. Rihannan laulussa S&M, jossa kotiväkivaltaa läpikäynyt artisti julistaa uudelleen seksuaalisen tilansa julkisessa silmässä voimautuneena naisena.
 

Rihannan musiikkivideo “S&M”. Video on ikärajoitettu.
 

Elokuvassa Secretary päähenkilö löytää itsensä sadomasokistisen seksuaalisuuden kautta, ja voimautuu perhetytöstä itseään toteuttavaksi naiseksi. Toisaalta, feministinen naisen asema on problemaattinen miesmasokistin fantasiassa: sekä Leonard Cohenin laulussa I’m Your Man että Elvis Costellon laulussa When I Was Cruel No. 2 naisen asema jää sekä lyriikoissa että musiikillisesti vajaaksi: heillä ei siis ole paljoa tilaa, vaikka heistä jatkuvasti puhutaan. Kyseessä onkin miesmasokistin fantasia, ei feministinen kaikkivoipa figuuri, mutta tämä ei tarkoita, etteikö submissiivisen miehen naiskumppani voi olla elävässä elämässä täysin feministisesti voimautunut itseään toteuttava nainen, ja kumppaninsa arvostama sellaisena.
 

Sadomasokismi on 2010-luvulla sangen näkyvästi valtavirtaa mm. musiikissa ja elokuvissa. Ilmiö sinänsä ei ole uusi – voisitko kertoa sadomasokismin historiasta?

En tietenkään voi sanoa, kuka keksi sadomasokismin (hox Kaija Koo!). Sitä on varmasti ollut läpi historian, jo ennen markiisi de Sadea, joka teki sadomasokistista erotiikkaa kirjallisessa muodossa 1700-luvulla. Nyky-yleisökin on kenties löytänyt de Saden teoksissa jotain arvokasta, muistanpa presidentti Niinistönkin esitelleen romaanin Justine YLEn kirjallisuussarjassa (jonka nimeä en nyt muuten muista).

De Saden kirjallisuus ei ole sieltä helpoimmasta päästä lähestyttävää, mutta aikanaan de Sade kirjoitteli teoksensa aikansa kuluksi mielisairaalassa, joten teokset voi lukea vapaan mielikuvituksen laukkaamisena elämäntilanteessa, jossa keho oli vangittuna yhteen instituutioon. De Saden teksteissä pitää myös muistaa syvä poliittinen loukkaantuminen vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan; anarkian ja parodian teemat ovat läsnä kauttaaltaan. Terveen järjen ja kerronnallisuuden sivuuttaa täysin vapautettu seksuaalinen vapaus, jossa henkilöhahmot edustavat stereotypioita, eivät oikeita psykososiaalisia ihmisiä oikeine haluineen ja ongelmineen. De Saden teokset ovat nimenomaan ilottelua, mielikuvituksellinen pyllistys kaikille moraalisille tai oikeammin moralisoiville arvoille.

Vuosisata myöhemmin Saksasta nousee varsin erilainen kirjallisuuden hahmo, paroni Sacher-Masoch, joka toisin kuin de Sade myös eli kuten kirjoitti. Hänen mieltymyksensä ovat tyystin erilaiset; Sacher-Masoch koki suurta nautintoa alistumisesta, fetisismistä ja naisen nostamisesta jalustalle. Kenties Sacher-Masochin kirjallinen maailma on jonkinlainen äärimmäinen muoto keskiaikaisesta ritarillisuudesta, jossa alempiarvoinen mies taistelee ylempiarvoisen naisen puolesta, mutta pienemmässä muodossa: mies on palvelija, joka nauttii palvomansa naisen kylmyydestä ja rankaisuista.
 

Traileri elokuvasta Duke of Burgundy.
 
Aika oli tällöin kypsä vaihtoehtoiselle, pehmeämmälle maskuliinisuudelle, jota 1800-luvun miestaiteilijat kultivoivat itsessään: herkkyyttä ja tunteellisuutta pidettiin miehisinä hyveinä. Sacher-Masoch herätti kuitenkin kummastusta liberaaleilla aatteillaan, hän oli mm. selkeästi antisemitistisiä asenteita vastaan. Sacher-Masochin teksti käsittelee seksiä sangen vähän: hänen kirjoituksensa ovat kuin jatkuvaa esileikkiä, jatkuvaa mielihyvän odotusta, mutta samalla sen jatkuvaa siirtämistä myöhemmäksi; Gillez Deleuze kuvaa tätä logiikkaa täydellisen odotuksen tilaksi. Niin sanotut seksikohtaukset Sacher-Masochin kirjoissa ikään kuin ”hypätään yli” siveästi leikkaamalla teksti seuraavaan tilanteeseen.

De Sade ja Sacher-Masoch ovat toki tärkeimmät hahmot sadomasokismin kannalta, sillä molempien herrojen nimi esiintyy termissä. Saksalainen psykoanalyytikko Richard von Krafft-Ebing nimesi kaksi tutkimaansa seksuaalista ”patologiaa” sadismiksi ja masokismiksi. Sigmund Freudin tutkimuksissa varsinkin masokismia tutkitaan seksuaalisen kehityksen häiriönä. Nämä kaksi herraa ovat vastuussa siitä, että sadomasokismin harrastajilla on yhä patologian leima otsassaan, vaikka nykytutkimus osoittaa selkeästi, ettei sadomasokistisen seksuaalisuuden oletusarvona ole vajava kehitys tai patologinen luonteenlaatu.

Freud oli sitä mieltä, että sadismi ja masokismi olivat pohjimmiltaan sama ilmiö, mutta Gillez Deleuze viimein erotti nämä kaksi pitkässä esseessä, jossa hän totesi, että ”de Saden sadismi ei ole samaa kuin Sacher-Masochin, eikä Sacher-Masochin masokismi ole samaa kuin de Saden”. Sadomasokismin tutkimus akatemiassa alkoi sosiologiassa kenttätutkimuksen kautta, ja viime vuosikymmeninä se on levinnyt humanistisiin tutkimuksiin, näkyvästi feministiseen tutkimukseen ja queer-tutkimukseen, ja nyt myös taiteiden ja musiikin tutkimukseen.

Musiikissa sadomasokismi on suorasanaisesti 1900-luvun ilmiö, mutta väitöskirjassani tutkin myös Mozartin oopperaa Don Giovanni, jossa henkilöhahmo Zerlinalla on aaria, jossa hän pyytää miestään lyömään itseään. Eli jälleen, historiallisesti on vaikeaa määrittää, missä vaiheessa ilmiö astuu kuvaan, varsinkin jos verrataan Sacher-Masochin romanttista mieskuvaa ja vaikkapa Wagnerin oopperoiden estetiikkaa (mm. Tristan ja Isolde perustuu jatkuvalle melodialinjalle, joka purkautuu vasta neljä tuntia kestävän oopperan lopulla ns. Lemmenkuolokohtauksessa, jossa molemmat pääroolit ikään kuin laulavat itsensä ekstaasiin ja kuoliaiksi).

Sadomasokistinen estetiikka nousi underground-musiikista, homoleather-kulttuurista, punkista ja esitystaiteesta 70-luvulla diskomusiikkiin, 80-luvulla Madonnan ja Queenin musiikkiin ja estetiikkaan, sekä näkyvästi 2000-luvulla popmusiikkiin yleensä. 2010-luvun Fifty Shades-villitys toi uutta markkinointiarvoa sadomasokistiselle erotiikalle, ja nyt elämmekin sangen näkyvässä kink-populaarikulttuurissa.
 

Traileri elokuvasta Secretary.
 

Kertoisitko vielä tarkemmin siitä, mitä löysit valitsemistasi musiikkikappaleista?

Tutkin väitöskirjassani aika eklektisesti erilaisia musiikkityylejä: elokuvamusiikkia (Secretary, Duke of Burgundy), oopperaa (em. Don Giovanni), poptanssimusiikkia (Rihanna S&M), sekä singer-songwriter-perinteen musiikkia (Leonard Cohenin I’m Your Man, Elvis Costellon When I Was Cruel No. 2). Nämä valikoituivat melko orgaanisesti aiheen valinnan jälkeen: Secretary ja Costellon laulu olivat tuttuja lähtökohtia alusta asti, loput hahmottuivat niiden kautta. Tutkin myös pikaisesti Fifty Shades of Grey-elokuvaa, koska tuntui siltä, etten voinut sivuuttaa sitä tässä vaiheessa populaarikulttuurin historiaa.

Vaikka aluksi epäilin vahvasti, löytyykö näin erilaisista esimerkeistä mitään yhteistä, huomasin että päädyin kaikkien kohdalla jatkuvasti puhumaan samoista asioista, joista pääsin neljään johtopäätökseen:

1. Sadomasokismia esitetään usein huumorin kautta, usein nimenomaan camp-huumorin kautta.

2. Tähän camp-huumoriin sekoittuu kuitenkin jotain outoa, mikä ei sovi kuvaan, ja muuttaa sitä usein myös radikaalisti. Kutsun tätä Freudin termillä kammottava (Uncanny). Tämän kammottavan lisäys humoristiseen, eroottiseen tilanteeseen tekee mielestäni nimenomaan sadomasokistis-eroottisen tilanteen kuvauksen.

3. Musiikki, jolla sadomasokistista erotiikkaa kuvataan, perustuu usein moniaistillisuuteen, jossa ääni ja kuva luovat mieliyhtymiä katsojassa, jonka tuloksena herää kehollisia mielikuvia kosketuksesta ja kosketetuksi tulemisesta, liikkumisesta ja liikutetuksi tulemisesta. Tämä tapahtuu monin keinoin, mutta elokuvamusiikissa lähikuvat ja korostetut ääniefektit luovat tätä tunnelmaa, tai pelkästään musiikin tanssillisuus voi mennä ”jalan alle”.

4. Sadomasokistis-eroottinen musiikki venyttää usein myös ajan ja paikan tunnelmaa. Ajan käsitys on helposti manipuloitavissa musiikin kautta, mutta varsinkin tässä tutkimuksessa musiikki perustuu joko toistoon (esim. Costellon biisissä jatkuvasti toistuva luuppi) tai se tekee viittauksia musiikillisesti menneisyyteen kuuluvien koodien kautta (Rihannan biisin retrosoundit syntikassa tai 90-luvun musavideoestetiikka videolla, mm. suoria viittauksia Spice Girls-videoihin; Costellon ABBA-lainaukset).
 

Elvis Costellon When I was cruel.
 

Kaikki tämä osallistuu luomaan ja artikuloimaan erityistä seksuaalista mielentilaa, jossa seksuaalinen leikki muuttuu joksikin suuremmaksi kuin orgasmikeskeinen, yksityinen tai biologisesti tarvittu lisääntymisriitti. Seksi ja seksuaalisuus muuttuvat mielentilaksi jossa koko keho erotisoidaan, tunnetaan eri tavalla ja intensiivisemmin, ja jokainen tuntemus, hyväily tai kivulias kokemus, voidaan tuntea miellyttävänä.

Yleisemmin sadomasokismin esitykset koskettavat monenlaisia teemoja: sukupuolien esitys, naisten voimautuminen ja ”oikeanlainen” seksuaalisuus, rodullistettujen ihmisten asema paitsi eroottisissa leikeissä myös musiikkimaailmassa ja julkkiskulttuurissa, ”oikeanlainen” miehuus ja seksuaalinen dominointi kyseenalaisena hyveenä, seksin laajentaminen suorituksesta kokemukseksi, kehon seksuaaliset kokemukset, luonnon ja urbaanin elämäntavan risteys, sadomasokismin ja väkivallan risteys, postfeminismi, neokapitalistinen elämänasenne kurina ja vapauksina… Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Omassa tutkimuksessani löysin neljä teemaa, joka tekee sadomasokistin hahmosta potentiaalisen queer-kapinallisen: 1. Sadomasokistin kehopositiivinen asenne (mikä tahansa keho voidaan seksualisoida ja nähdä haluttavana; oma keho seksualisoituna ja haluttavana; mutkaton suhde seksiin ja seksuaalisuuteen); 2. Sadomasokisti kannattaa fantasiaa, ei järkeä; 3. Seksin käsitteen laajentaminen (koko kehoon, mielentilaksi, ajallisesti ja paikallisesti laajemmaksi kuin intiimi kahden keskinen tila); 4. Seksin häpeilemätön nähtäväksi ja kuultavaksi teko.
 

Kohtaus Don Giovanni -oopperasta.
 
Millaisiin asioihin ja miten haluaisit tutkimuksellasi vaikuttaa?

En ole muuttamassa maailmaa, enkä edusta tutkimuksellani ketään muuta kuin itseäni tutkijana. Mutta tunnen toki vastuuta tutkimusaihettani kohtaan sekä heitä kohtaan, joita se koskee läheltä ja henkilökohtaisesti; olen siis lähestynyt aihetta avoimin mielin ja empatialla, mutta kuitenkin kriittisesti ja tutkien. Haluaisin ihmisten löytävän tutkimuksestani nimenomaan tämän asenteen: avoimen ja silti kriittisen mielen, jossa monet totuudet ovat läsnä ilman oikean ja väärän leiman iskemistä ilmiöön tai, vielä pahempaa, toiseen ihmiseen. Olen feministi, eli kannatan kaikkien ihmisoikeuksia, ja minua raivostuttaa nykyajan empaattisuuden puute ja avoimen mielen demonisointi naiiviksi tai typeräksi elämän asenteeksi. Avoin mieli ei tarvitse olla sinisilmäistä ja riskejä näkemätöntä hölmöilyä, enkä suostu uskomaan, että ainoa vaihtoehto avoimelle mielelle on jatkuva epäily ja vihan kautta reagointi.

Haluan myös työssäni korostaa humanistisen tutkimuksen, ja toki erityisesti musiikin tutkimuksen tärkeyttä. Nykyinen poliittinen ilmapiiri ajaa eritoten taiteiden tutkimusta ahtaalle, jolloin joko tulosten laatu tai määrä kärsii huomattavasti. Itse pystyin tekemään väitöskirjani viidessä vuodessa vain ja ainoastaan siksi, että minulla oli suurimman osan ajasta pysyvä rahoitus ja apurahakausia (kiitos Turun yliopistolle ja Emil Aaltosen säätiölle). Humanistista tutkimusta kannattaa rahoittaa, sillä sen kautta rahoitetaan ihmisten hyvinvoinnin tutkimusta, ja hyvinvoivat ihmiset ovat myös taloudelle hyväksi. Humanistinen tutkimus kertoo meille, miten kansakuntamme voi, ja tämä jos mikä luulisi kiinnostavan poliitikkojamme.

Oma tutkimukseni toivoakseni lisää ymmärrystä vaihtoehtoisiin seksuaalisuuksiin ja mielihyviin, joka lisää ymmärrystä sitten erilaisten ihmisten välillä. Musiikki on jatkuvasti ollut inhimillisyyden peili, perustuen siihen yksinkertaiseen faktaan että ihmiset jotka tekevät musiikkia, useimmiten haluavat myös kuvata sillä jotain itselleen tärkeää. Musiikki on siis avain ihmisten kokemuksiin itsestään, maailmasta, toisistaan, sekä kaikesta mikä heitä koskettaa. En ymmärrä musiikin vähättelijöitä. Useimmilla ihmisillä kuitenkin on jonkinlainen suhde musiikkiin; joko he ovat intohimoisia musiikin ammattilaisia tai harrastajia, tai kuuntelevat sitä tietyissä tilanteissa (treenatessa, töissä, rentoutuessa), tai ainakin kuulevat sitä passiivisesti joka paikassa (kaupat, tv, elokuvat). Musiikkia on joka tapauksessa kaikkialla. Eikö jo se oikeuta sen tutkimuksen, ja itse asiassa tee sen tarpeelliseksi?

Musiikki vaikuttaa meihin aivan fysiologisellakin tasolla; liian kova musiikki tuo stressioireita ja fyysisesti pahaa oloa, rauhoittava musiikki laskee taas pulssia ja rauhoittaa hengitystä. Sillä on siis suuri valta meihin. Eikö ole merkittävää pitää silmällä, miten tätä valtaa käytetään, tai millaisia viestejä meille joka päivä syötetään?
 

Tutkija Anna-Elena Pääkkölä.

Tutkija Anna-Elena Pääkkölä.

Olen musiikin tutkija, musiikin opettaja ja esiintyvä muusikko sekä musiikin tekijä. Uskon perihumanistisiin arvoihin, ihmisen luontaiseen uteliaisuuteen sekä kykyyn innostua jostain. Arvostan älykästä hölmöilyä, johon omalta osaltani luen myös fanitusharrastuksen: Harry Potter, Doctor Who, Star Trek ja Star Wars ovat omalla listallani korkeimpina fanitusaiheina. Tieteellinen tutkimus kaipaa mielestäni enemmän fanitusasennetta: lapsenomaista ihmettelyä sekä tiedon nälkää. Teen omaa musiikkiani vapaa-ajalla, ja esiinnyn ystävieni musiikkiprojekteissa laulajana, sovittajana ja instrumentalistina. Soitan mukiinmenevästi yli kymmentä instrumenttia, useita muita vähän huonommin, vain muutamaa hyvin. Päässäni soi aina joku biisi. Minua kuvaillaan usein päättäväiseksi ja/tai itsepäiseksi. Harrastan valokuvausta, kollaasitaidetta ja ruoanlaittoa, sekä haaveilen dokumenttielokuvista uutena tutkimuksen julkaisufoorumina. Tulevissa tutkimuskiinnostuksissa löytyy suomalainen populaarimusiikki, audiovisuaalinen ooppera, David Bowie ja queer scifi-teemat, sekä irlantilaisen musiikin suosio Suomessa.
-Anna-Elena Pääkkölä