img_5137_uusiMarkku Soikkeli on kirjallisuudentutkija, kriitikko ja tieteiskirjailija, jonka esikoisteos Kuninkaantekijät on julkaistu vuonna 2010. Tieteiselokuvan käsikirja (Avain, 2016) on jatkoa vuonna 2015 ilmestyneelle Tieteiskirjallisuuden käsikirjalle. Molemmat teokset ovat harvinaisia suomalaisella tietokirjakentällä ja onkin ilo nähdä, että nörtimmät, reunakulttuureiksikin kutsutut kirjallisuuden ja elokuvan genret kelpaavat vakavastiotettavaksi tutkimuskohteeksi.

Soikkelin teos kattaa koko ajallisesti laajan elokuvahistorian, sillä se aloittaa 1900-luvun vaihteesta ja päättyy nykyaikaan, peilaten välillä myös alan tulevaisuuden näkymiä. Teoksessa esitellään scifielokuvan kehittyminen esimerkkien avulla Maailmojen sodasta (1953) Matrixiin (1999) ja genre pilkotaan helpommin käsiteltäviksi osiksi mm. avaruusseikkailuihin, dystopioihin, tieteiskauhuun ja aikamatkoihin. Teoksessa puhutaan niin tieteiselokuvan taiteellisesta arvosta kuin supersankarielokuvien nostamisesta genren piiriin. Kyllähän esimerkiksi sellaiset klassiset hahmot kuten Teräsmies ja Herra Fantastinen sopivat paremmin kuin hyvin kovaksikeitetyn scifin hahmogalleriaan.

Soikkeli viittaa teoksessaan usein tieteiskirjallisuuden klassikoihin, jotka ovat muovanneet genreä pidempään kuin niiden filmatisoinnit, kertoo tietokonepelien vaikutuksesta, ja nostaa mukaan keskusteluun niin blockbuster- kuin B-luokan kulttielokuvatkin. Näin ollen kokonaiskuva sf-elokuvien historiasta on melko tasa-arvoinen, eikä painotu vain viimeisten parin vuosikymmenen tietokoneanimoituihin kansainvälisiin menestysteoksiin. Tunnetut elokuvat toki nousevat helpommin esiin tekstistä, sillä lajityyppejä on helpompaa avata tuttujen teosten kautta.

Soikkeli käsittelee useissa alaluvuissa naisia scifileffojen kentällä, femme fatale -hirviöinä, tiedenaisina, toimintasankareina ja eri sukupuolten dystopioissa. Femme fatale -hirviöt pelaavat naisten ja miesten valtasuhteilla: milloin alistettu nainen muttuu miehiä metsästäväksi olennoksi tai aviomies kutistuu radioaktiivisen pilven takia nukkekodin asukkaaksi. Yhtenä esimerkkinä mainitaan myös Michel Faberin romaanin Lihaa ja verta (2000) filmatisointi Under the Skin (2014), joka kertoo liftaavia miehiä kaappaavasta naisesta, joka onkin itseasiassa avaruuden muukalainen.

Miehille rakennetut naiset -otsikon alla Soikkeli ihmettelee robottien sukupuolittamista, ja nostaa tiedenaisista puhuttaessa esiin kummastuksen sukupuolten tarkoituksellisesti erilaistetuista rooleista valkokankaalla. Nainen nähdään scifi-genressäkin uhrautuvana ja äidillisenä, mies toiminnallisena. Oli kiinnostavaa lukea Marie Curiesta kertovan leffan tekemisen vaikeudesta, sillä eräs käsikirjoitusversio hylättiin, koska se ei sisältänyt Hollywoodin kaipaamaa rakkaustarinaa vaan oli liian tieteellinen. Naispuolisia tomintasankareita kuitenkin löytyy, erityisesti sarjakuvista tehdyissä B-elokuvissa. Tunnetuimpia suuren budjetin scifileffojen tominnallisia naisia ovat Sarah Connor (Terminator 2, 1991) ja Ripley (Alien, 1979).

Soikkeli povaa scifi-elokuville hidasta kuolemaa, mutta minä rohkenen olla eri mieltä. Kun katsoo esimerkiksi tänä syksynä alkaneita ja jatkuneita sarjoja, kuten Westworld, Stranger Things, Dark Matter ja 12 Monkeys, keväällä 2017 ruutuihin palaavaa Doctor Whota unohtamatta, ja viimeaikaisia sekä tulevia elokuvia kuten Gravity (2013), Guardians of the Galaxy (2014), Yksin Marsissa (2015), Star Wars: The Force Awakens (2015), Rogue One: A Star Wars Story (2016) ja Life (2017), voisin sanoa, että scifi elää uuden nousun kautta.

Tieteiselokuvan käsikirja on kiinnostava läpileikkaus erittäin laajaan ja monipuoliseen genreen ja vaikka se ei mitenkään pysty käsittelemään kaikkia elokuvia ja alalajeja, se antaa kattavan kuvan tieteiselokuvan määritelmästä, kuinka elokuvat sijoittuvat aikajanalle, miten ne ja kuvausteknolologia ovat muuttuneet vuosikymmenten aikana, ja tarjoaa hyvän lähdeaineiston niin aiheeseen perehtyneelle kuin siihen vasta tutustuvalle. Itse kuulun scifileffojen suurkuluttajiin, mutta onnistuin teoksen myötä sivistämään itseäni. Suurimman oivalluksen sain, kun vasta luettuani tämän tajusin, että alkuperäiset Mad Max -elokuvat ovat austraalialaista tuotantoa. Teoksen kieli ei ole liian haastavaa tai tieteellistä jargonia, vaan sen yleiskielisyys tekee asiasta helposti sisäistettävää ja lyhyisiin alalukuihin jaetut aiheet lukee nopeasti.

Kirja on saatu blogille ilmaisena arvostelukappaleena.