dav

Tytin ja Timon elämä Espoossa Ikean varjossa on kuin minkä tahansa tavallisen perheen, ja arki rullaa omalla painollaan. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun perheen 7-vuotias tytär Aino, kuolee rattijuopon uhrina. Vanhasta arjesta ei ole enää tietoakaan; on vain syyllisyyttä, surua ja kaipuuta, sekä kaksi aikuista, jotka yrittävät selvitä menetyksestään kumpikin omalla tavallaan. Ja sitten vasta alkaakin tapahtua, eikä tavallisuudesta ole enää tietoakaan. Tarinassa on kauhuelementtejä sekä vahvasti vaikutteita suomalaisesta mytologiasta. Onko kaupunkilaisihminen sittenkään niin vieraantunut luonnosta ja hengellisyydestä kuin usein luullaan?

 

Itse olen kauhuviihteen suurkuluttaja. Leffat, kirjat, pelit, redditin no sleep -osion lyhyet tarinat.. kaikki kiinnostaa. Voisi siis sanoa, että tämä kirja sai minusta kovan ja kokeneen vastuksen. Tätä kauhufania ei kuitenkaan ihan helpolla viihdytetä. Tunnelma lässähtää useimmiten asiavirheisiin ja kliseisiin, ja mielenkiinto lopahtaa siihen. Elokuvaa katsoessa huomaan pian selailevani somea, ja kirjat jäävät kesken ellei tarina nappaa mukaansa heti ensimmäisistä luvuista asti. Myönnän avoimesti olevani nirso, ja kun siihen päälle vielä lätkäistään hamsterin keskittymiskyky, voisi todeta, että vaadin viihteeltä aika paljon. Suurella uteliaisuudella siis tartuin tähän kirjaan eräänä kauniina aurinkoisena sunnuntaiaamuna. Ehkä hieman yllättäen tarina imaisi minut heti matkaansa. En malttanutkaan laskea kirjaa heti kädestäni. Ajatukseni eivät laukanneet muissa asioissa. Ahmin kirjaa, välillä kyyneleet silmissä, välillä henkeä pidättäen. Palasin todellisuuteen vasta viimeisen sivun luettuani. Olin lukenut kirjan kannesta kanteen yhdeltä istumalta!

 

Kirja siis on todella hyvä. Tarina on hyvin kerrottu, kieli on sujuvaa ja helppolukuista. Tunnelma kasvaa ja muuttuu koko ajan, eikä yllättäviltä käänteiltäkään vältytä. Loppua kohden vauhti kiihtyy, ja kun tarina loppuu, lukijaakin hengästyttää. Tuntui todella siltä, ettei kirjaa voi laskea kädestään; halu tietää mitä tapahtuu seuraavaksi kasvoi liian suureksi. Tarina on onneksi melko lyhyt, eli kertasessio on mahdollinen. Ja kun sitten tarinan loputtua laski kirjan kädestään, jäi sen luoma tunnelma ajatuksiin loppupäiväksi.

 

Tarinan kantavana voimana on tuo suomalainen mytologia ja siitä ammentava kauhukuvasto, mutta siinä sivussa kirja kertoo paljon muustakin. Se kertoo esimerkiksi siitä, kuinka suru ei tule koskaan yksin; tässä tarinassa sillä on kumppanina raastava syyllisyys. Kirja käsittelee myös sitä, kuinka kuolemasta on vieraannuttu, eivätkä ihmiset enää osaa suhtautua kuolemaan ja suruun luontevalla tavalla. Kun luettuaan alkaa ajatella asiaa tarkemmin, huomaa että kirja, johon on suhtautunut kevyenä viihteenä, onkin vahvasti kantaaottava ja ajatuksia herättelevä. Miten itse suhtautuisit, jos tuo kaikki tapahtuisi sinulle? Entä miten suhtautuisit, jos tuo tapahtuisi ystävällesi? Osaisitko käsitellä asiaa, kohdata surevaa?

 

Tämän kirjan ainoaksi ongelmaksi kasvaa ehkä se, että se on liian todellinen. On helppo nauttia ja kauhistua viihteestä, jossa mellastaa erilaisia örkkejä, ja sitten leffan tai kirjan loputtua todeta että “se oli vain fiktiota”. Tämä kirja tulee ehkä liikaa iholle. Kirjan tarina on niin mukaansatempaavasti kirjoitettu, että lukija väkisinkin alkaa miettiä sitä, miten itse suhtautuisi Tytin ja Timon roolissa. Tämäntyyppinen tarina kerryttää tunnelmaa mahtavasti, ja koska aihe on niin todellinen, saa lukija nopeasti pintaan vahvoja tunteita. Mutta kuitenkin, jos epäilet että tarinan päätyttyä et osaa noista tunteista päästää irti, ja tarina jää kummittelemaan takaraivolle otsikolla “mitä jos minullekkin käy noin”, ei kirja ole sinua varten.

 

Tarkoituksena on varmasti ollut nostaa jännitystä niillä asioilla, jotka tapahtuvat Ainon kuoleman jälkeen; itselle jäi kirjasta päälimmäisenä tunteena mieleen suru lapsensa menettäneiden vanhempien puolesta. Vanhempien surulla selitettiin heidän käytöstään, joten sen suruaspektin oli pakko olla tarinassa vahvana. Olisin ehkä kaivannut vielä tarkempaa ja pidempää tarinaa kuolemaa seuranneesta hulluudesta; siitä hitaasta ajautumisesta ja pikkuhiljaa kasvavasta kauheasta mielipuolisuudesta. Toisaalta pisteet kirjailijalle siitä, että tarinaa ei ole lähdetty kasvattamaan väkisin, jolloin mukaan olisi voinut helposti eksyä sellaisia juonenkäänteitä, jotka olisivat kaataneet tarinan uskottavuuden.

 

Kaiken kaikkiaan, Tuonen Tahto on todella vahva kokemus ja erittäin vakuuttava esikoisromaani. Toivon että Morre jatkossakin pysyy tällä kauhun ja mytologioiden viitoittamalla tiellä. Itse ainakin jään innolla odottamaan hänen tulevaa tuotantoansa.

 

Kirja on saatu blogille ilmaisena arvostelukappaleena.