cthulhu_iso1.2

Cthulhun kutsu ja Frances Thurstonin tutkimukset. Kuva: Leena Tiuri / Tikkurilan teatteri

 

H.P. Lovecraftin Cthulhun kutsu sai kotimaisen teatteriensi-iltansa 7.11.2015 Tikkurilan teatterissa, jossa myös Nörttitytöt oli paikalla. Haastattelimme teatteriesityksen dramatisoinnin, ohjauksen ja äänisuunnittelun tehnyttä Aarne Lindeniä, jolla onkin pitkä ja merkityksellinen historia teatterin kanssa.

29-­vuotias radio-­ ja tv-linjalta sekä teatterista valmistunut Linden kertoo harrastaneensa teatteria aina lapsuudesta saakka ja pitää edelleen sitä partion ja lauta­ sekä videopelien lisäksi tärkeimpänä harrastuksenaan, jota on ilokseen päässyt tekemään viime vuosien aikana työkseenkin.

“Pyrin tekemään jatkuvasti teatterista enemmän työtä, koska se on minulle intohimo. Esiinnyn myös itse lavalla aika ajoin – mm. Cthulhun kutsun ensi-­illassa Gustaf Johansenin roolissa.”

Ajatus esityksen teemasta syntyi varhain. Linden löysi Lovecraftin vuonna 2008 ja alkoi ahmia tämän teoksia. Aktiivisena lautapelien pelaajana myös Arkham Horror, ja myöhemmin Call of Cthulhu – ja Trail of Cthulhu ­-roolipelit tulivat hänelle tutuiksi. 2013 sai ensi-­iltansa Lindenin ensimmäinen ohjaustyö, myöskin Tikkurilan teatteriin tehty Charles Dexterin tapaus, joka sijoittui samaan kauhumaailmaan. Näin halu tehdä oma Lovecraft-näytelmä syntyi, ja Cthulhun kutsu oli Lindenin mielestä kaikin puolin parhaiten sellaiseksi soveltuva teksti.

Prosessi esityksen tekemisen suhteen ei ollut helppo. Charles Dexterin tapauksen ohjaamisen jälkeen Linden haki apurahaa Cthulhun kutsuun muutamaan kertaan, muttei onnistunut sellaista saamaan. Hän ei kuitenkaan luovuttanut. Novellin muuttaminen valmiiksi käsikirjoitukseksi kesti lopulta vuoden ja eteni sykäyksittäin. Valmiiksi työ tuli viime keväänä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuva: Aarne Linden / Tikkurilan teatteri

Linden kertoo näyttämöllä nähtävän version olevan “ainakin versio 5.0”. Oleellista käsikirjoituksen kannalta oli suuri joukko luottolukijoita, joiden kautta ohjaaja saattoi peilata tekstejään. Näytelmän roolitus on sinänsä hyvin suppea, viisi henkilöä. Rooleja on kuitenkin näillä useita. Prosessin aikana jouduttiin myös uudelleenroolittamaan, mutta Linden on lopputulemaan erittäin tyytyväinen. Hän kehuu saaneensa nykyiseltä työryhmältä paljon hyviä ehdotuksia ohjaajana. Lindenin oma Lovecraft­tuntemus auttoi luonnollisesti suuresti Cthulhun kutsun dramatisoinnin kaikissa vaiheissa.

“Tunnen Lovecraftin kauhumaailman läpikotaisin ja ymmärrän sen taustan, joten voin käyttää tätä etua työkalunani. Toisaalta olen myös Lovecraft-­puristi ja -perfektionisti sen suhteen, miten homman pitää mennä, mikä voi joskus vaikeuttaa asioita.”

Linden halusi tehdäkin Cthulhun kutsusta kunnianosoituksen, mutta pohti pitkään, mistä näkökulmasta lähtisi näytelmää toteuttamaan. Hän mietti mm. nykyajan tuomista mukaan tarinaan tai käsittelevänsä lovecraftilaisia teemoja symbolisemmalla tavalla. Hän kuitenkin hylkäsi ajatuksen kovin radikaaleista muutoksista tekstiin.

“Pohdin pääni puhki, ja päädyin siihen, ettei maapallolla ole mitään fyysistä tai kulttuurista asiaa, mikä olisi hirveydessään ”Suuria Muinaisia” valtaisampaa. Mikäli jotakin symbolista roolia on, se on se polttopiste, johon voimme peilata itseämme ja lähihistorian kauheuksia. Haluisin toisaalta tehdä teatteria ihan puhtaasti myös niille ihmisille, joille ei teatteria yleensä tehdä: Lovecraft-­alakulttuurin edustajille.”

Alkuperäisteksti aiheutti jonkin verran ongelmia ja muutoksen tarvetta. Linden toteaakin, että faniudesta huolimatta on Lovecraftia vaikea niellä aivan sellaisenaan.

“Esimerkiksi teksteissä esiintyvä rasismi on ikävää ja kiusallista. Hirviöiden kauheus perustuu pitkälti xenofobiaan. Myös henkilöhahmot ovat, vaikkakin sankarillisia, valitettavan yksipuolisia. Ne ovat myös poikkeuksetta miehiä. Naiset ovat yleensä pahan palveluksessa, ja myös seksuaalisuus on täysin toiseutettua. Olen pyrkinyt muuttamaan tätä puolta ja syventämään sekä monipuolistamaan henkilöhahmoja ja sukupuolten esityksiä.”

Linden kertookin muuttaneensa tarinan päähenkilön, Frances Thurstonin, naishahmoksi. Ohjaaja ei koe, että tämä olisi sinänsä muuttanut itse tarinassa mitään, mutta näin näytelmään saatiin “ainakin yksi nainen”. Maailmankuvallisesti ohjaaja ei pidä ratkaisujaan ongelmallisena.

“Tarkoitus ei ollut tehdä epookkia. En esimerkiksi tiedä, miten naisia on tosiasiassa kohdeltu työelämässä noin sata vuotta sitten Amerikassa. Autenttisuus ei ole raskasta, koska näytelmä perustuu Francesin psyykkeen hajoamiseen ja siihen, miten Frances kestää tutkimuksiensa keskellä. Tiedän, että Lovecraftin Dagon­-novellista on myös tehty aiemmin versio, jossa pääosassa on naishahmo.”

cthulhu_iso3.3

Kuva: Leena Tiuri / Tikkurilan teatteri

Cthulhun kutsu on kauhua, mutta myös mysteeri. Tarinan Frances Thurston on toimittaja, joka jatkaa äkillisesti kuolleen setänsä tutkimuksia. Tiedonpalasia yhdistellessään hänen eteensä muodostuu “todellisuuden kudelma kaikessa kamaluudessaan”, kuten Linden asiaa kuvailee. Kauhuun Lindenillä itsellään on monitahoinen suhtautuminen, eikä hän pidä näytelmää perinteisellä tavalla pelottavana.

“Näytelmässä tulee olemaan muutama kohta, jossa yleisö toivottavasti pelästyy, mutta kauhu on tunnelmaelementti enemmän kuin pelottelua – taajuus, jolle katsojat yritetään virittää. Olen koko pienen ikäni itse ollut pelkuri, enkä ole uskaltanut katsoa kauhua, ja edelleen suojelen itseäni paljon, jopa silmät peittämällä. En pidä säikähtämisestä, mutta kauhu ja pelko ovat miellyttäviä tunteita. Sellainen kammottava tunne, että kaikki ei ole niinkuin on kuvitellut. Erityisesti minua kiehtoo kauhun, hulluuden ja ihmismielen leikkauspiste.”

Linden mainitsee, ettei Cthulhun kutsu ole harvinaisuudestaan huolimatta suinkaan ainut Cthulhu-­näytelmä, jota esitetään parhaillaan. Maailmalla on ainakin kaksi muuta samaan tekstiin perustuvaa monologiesitystä ja pienoisromaani Hulluuden vuorilla on myös tuotettu näytelmäksi. Lovecraftin teosten tekijänoikeuksien vapautuminen on vaikuttanut kaiken muun ohella myös näytelmämaailmaan. Toisaalta Linden uskoo Lovecraftin olevan aina varmasti marginaalissa.

“Olisi hauska nähdä, tuleeko kauhu olemaan seuraava teatterijuttu, koska varsinaista kauhugenreä ei teatterissa edes ole. Kauhua toki käytetään osana erilaisia näytelmiä, ja kauhun tuntemuksia voi syntyä muidenkin genrejen esityksistä. Mutta jos tehdään kauhusensibiliteettiin pohjautuvia näytelmiä, niitä on vähän. Kauhu itsessään mielletään usein hyvin matalaksi kulttuuriksi, kun puhutaan niin primaarireaktioista. Ei huomioida, millaista ammattitaitoa ja hyvää ajoitusta se vaatii. Lovecraftissa ennen kaikkea maailmankaikkeuden nihilistisyys, ihmiskunnan vääjäämättömän tuhon odotus pitää tunnelman kammottavana. Toivon mukaan näytelmä houkuttelee teatteriin yleisöä, joka ei ole siellä kovin paljon välttämättä muuten käynyt.”

Ohjaaja itse on jo uusien kauhuhaasteiden kimpussa. Linden on ollut hiljattain mukana luomassa Teatteri Tuikkeen Viimeistä vuoroa, joka on Helsingin metroon sijoittuva aistiteatteriesitys. Siinä yleisön silmät peitetään, mutta muut aistit ovat käytössä, mikä tekee kokemuksesta kuunnelmamaisen. Seuraavaksi Linden lupaa kauhuesitystä, jossa leikitään valoilla ja pimeydellä, ja joka on jälleen enemmän perinteisen teatterin tyylistä.

– Aino Harvola

 

Nörttitytöt ensi-illassa: näytelmän arvio

Kun Tikkurilan teatteriin saavutaan, pitää ensin nousta kolmanteen kerrokseen kierreportaita. Ullakolle asti, kuinka sopivaa. Huone on maalattu mustaksi, kuten teatteritilat yleensäkin. Istuutuessaan tulija näkee vasemmalla puolella lavaa nojatuolin ja sohvapöydän, jolla on tarjotin. Tarjottimella on vesikannu, viskikarahvi ja laseja. Oikealla puolella lavaa on työpöytä, jolla on lamppu, kirjoituskone, radio. Kirjoituspöydän ääressä istuu henkilö, joka näyttää nukkuvan pää käsien varassa kirjoituspöydällä.

Tästä se lähtee, kuin Lovecraftin kirjasta ikään.

Näytelmä oli hieno. Itse näytelmä ei tuo juonellisesti yllätyksiä nimikkonovellin lukeneille. Pieniä muutoksia ja oikaisuja on tehty, mutta nämä eivät millään tapaa muuta itse tarinaa vaan oikeastaan tukevat sen tuomista lavalle.

Näyttelijöitä on vain viisi ja silti lavalle saadaan kaarti erilaisia hahmoja, vaikka näyttelijä ei välttämättä poistu näyttämöltä ollenkaan. Pienillä asentojen ja elekielen muutoksilla, hatuilla, valoilla ja äänimaailmalla saadaan paikka muutettua herrasmiesarkeologien kokouksesta New Orleansin suoksi. Muuten lava ei muutu ja samalla muuttuu: valoilla, yksittäisillä esineillä ja näyttelijöiden suorituksella. Toimisto muuttuu taiteilijan asunnoksi, mainituksi suoksi, laivaksi ja moneksi muuksi. Toteutus on suorastaan nerokas.

Lovecraftin kirjoista tuttu hiipivä hulluus, maailmankuvan avartuminen ja se, kuinka keskeinen hahmo toivoo, ettei olisi koskaan verhoa nostanut silmiltään tuodaan loistavalla tavalla esiin. Koko esitys lipuu hitaasti ja vääjäämättömästi kohti sitä mielettömyyttä, jonka se samaa aikaa koettaa koko ajan kieltää.

Ettei mene ihan hehkutukseksi, on itselläni kaksi asiaa, joita kuitenkin kritisoisin. Ensimmäinen on se, että näytelmässä mainitaan lääkitys masennukseen. Tuona aikana ei oikeastaan tunnettu asiaa nimeltä masennus sairautena ja Lovecraft ei itse käytä tuota termiä. Hän on puhunut hermoista, ahdistuksesta, tuntemattoman pelosta ja monista muista, mutta ei koskaan masennuksesta. Toinen kritiikin aihe on huutaminen. On kohtia, joihin se sopii, mutta minun korvaani sitä oli hieman liikaa. Jälleen nojaan kirjoihin ja Lovecraftiin, jonka kirjoissa huutaminen ja kirkuminen ovat vähäisessä osassa. Hulluus on hiljaista ja hiipivää. Näistä kahdesta asiasta huolimatta menisin katsomaan uudestaan. Mainittakoon vielä, että teatterin penkit ovat hieman ahtaat, mihin kannattaa varautua.

Suosittelen näytelmää kaikille, paitsi niille, jotka eivät kestä teatterisavua, vilkkuvia valoja tai yhtään kauhua. Jos olet lukenut Lovecraftisi, sinun pitäisi varata lippu samantien.

“Se kuollut ei oo, mi voi iäti maata,
aikojen myötä voi kuolokin laata.”

– Jenni Leivo

 

Cthulhun kutsun esitykset Tikkurilan teatterissa 14.2.2016 asti.