epäsointu

Kansikuva: Myllylahti.fi

Dare Talvitien Epäsoinnun periaatteet tapahtuu pääosin yhden heinäkuisen vuorokauden aikana nimeltä mainitsemattomassa yliopistossa. Kaikki alkaa siitä, kun gradua työstävä harjoittelija Eikka törmää tietojenkäsittelyn laitoksella pimeässä meditoivaan Kristaan. Krista varastaa Eikan avaimet löytääkseen yliopiston kellareista oraakkelin, eikä Eikan auta muuta kuin seurata Kristaa yliopiston käymättömille korpimaille. Kellarit imaisevat nuoret aikuiset surrealistiselle matkalle, jolta ei salaliittoja, hirviöitä tai hengenvaaraa puutu.

Kirja alkaa hieman hitaasti tapahtumapaikkana toimivan yliopiston rakennushistorialla. Vaikka prologi liittyy olennaisesti tarinan tapahtumiin, olisi se ehkä toiminut paremmin pienemmissä pätkissä varsinaisen juonen välissä. Vauhtiin päästessään tarina kuitenkin sieppaa mukaansa ja kirjaa on sen jälkeen vaikea laskea hyppysistään. Talvitie kutoo tiheän tunnelman valosta ja varjosta, äänistä ja hiljaisuudesta, pimeän ja vierauden pelosta. Tätä kirjaa ei kannata lukea ruuhkabussissa vaan pimeänä iltana kynttilänvalossa, sopivaa musiikkia kuunnellen. Itse kuuntelin lukiessani Echoes from Blue Mars -nettiradiota, joka vahvisti sopivasti kirjan puistattavaa tunnelmaa.

Tapahtumat kerrotaan Eikan näkökulmasta, mutta kolmannen persoonan ja välillä kaikkitietävän kertojan keinoin. Nuoren miehen sisäinen monologi on akateemisten käsitteiden ja termistön kyllästämää ja se hiipii välillä Eikan puheeseenkin. Myös jotkin lukujen nimistä viittaavat akateemisiin käytäntöihin. Erityisesti yliopistomaailmaa tunteville tästä irtoaa huumoria ja ajattelemisen aihetta, mutta akateeminen tausta ei ole missään nimessä pakollinen kirjasta nauttimisen kannalta. Tarinasta löytyy myös jonkin verran viitteitä diskordianismi-uskontoon, ainakin symbolien ja sanavalintojen muodossa. Itse kun en uskonnosta juuri mitään tiedä, syvemmät merkitykset saattoivat jäädä huomiotta.

Dialogi on luonnollisen oloista: puhekielistä, jossa vilahtaa välillä populaarikulttuuriviittauksia ja nörttihuumoria. Päähenkilöt suhtautuvat outoihin tapahtumiin epäuskon ja sarkastisen huumorin sekoituksella. Erityisen positiivista on se, että Eikka ei jää jumiin omaan epäuskoonsa ja heittäydy passiiviseksi. Viimeistään päälle vyöryvät tilanteet motivoivat toimintaan, eikä aikaa liialliselle ylianalysoinnille useinkaan jää.

Koko tarina on kovin roolipelimäinen, ehdottomasti hyvässä merkityksessä. Joko kirjasta itsessään tai sen tapahtumapaikasta saisi mainion roolipelikampanjan aikaan. Se sytytti myös halun mennä seikkailemaan oman yliopiston salattuihin sopukoihin ja muihin urbaaniin löytöretkeilyyn sopiviin paikkoihin.

Minä luin kirjan ensisijaisesti kauhusävytteisenä seikkailukertomuksena, mutta sen voi lukea myös metaforana yliopistoelämästä, kuten Kirjasfäärin Taika on tehnyt. Kyseessä on siis nautittava ja monikerroksellinen lukukokemus, joka sopii monenlaiselle lukijalle. Suosittelen!