Tutkimukseni lähtökohtana oli Hietasaaren arkisen ympäristön aiheuttama hämmennys. Kaupungin laidalla avautui arvoituksellinen maisema, johon kuului rakennuksia ilman asukkaita, tontteja ilman rakennuksia ja paikkoja, joissa elämä tuntui pysähtyneen kauan aikaa sitten tuntemattomasta syystä. Päädyin kysymään, millainen oli se prosessi, joka tuottaa tällaisen ympäristön?

Hietasaari on noin kaksi kilometriä pitkä ja yhden kilometrin levyinen matala saari Oulujoen suistossa kaupungin keskustan ja meren välissä.

Hietasaari on noin kaksi kilometriä pitkä ja yhden kilometrin levyinen matala saari Oulujoen suistossa kaupungin keskustan ja meren välissä. OUKA.

Hämmennys herätti uteliaisuuden ja halun ymmärtää. Mikä oli tämän paikan kertomus, jota minä en tuntenut, vaikka olin saman kaupungin asukas. Kävi ilmi, että myös oman kotikaupungin menneisyys on vieras maa. Tutut paikat näyttäytyvät uudessa valossa, kun tutustuu niiden kätkettyyn historiaan.

Kun jälkeenpäin mietin, miten kaikki sai alkunsa, muistan erään ensimmäisistä retkistäni Hietasaareen arvoitukselliseen maisemaan. Soutumatka vei Hollihaan venerannasta yli matalan jokisuiston, pajua ja leppää kasvavien saarten lomitse Mustansalmen suulle. Mutkitteleva salmi avautui vihreänä tunnelina, jonka ylitse puiden oksat kallistuivat. Salmen rannoilla lepäsivät vanhat huvilat, toiset notkolle painuneina ja autioina, toiset yhä asuttuina. Auki murretut ovet ja rikkinäiset ikkunat houkuttelivat astumaan hylättyihin huoneisiin.

Miten ihmisestä tulee tutkija?

Elettyäni elämäni ensimmäiset kaksikymmentä vuotta Oulussa kokemukseni kaupungista kiteytyy sen rakennetun ympäristön jatkuvaan muutokseen. Muistan lapsuuteni Heinäpään viimeisen puutalokorttelin purkamisen ja Rantakadun historiallisten korttelien tulipalot 1980-luvun lopulla. Maalta muuttaneet vanhempani kaipasivat usein kotikyliinsä. Minulle kaupunki oli koti. Uskon, että ensimmäisen sukupolven kaupunkilaisena yritän tutkimuksellani kasvattaa juuria kaupungin muuttuvassa todellisuudessa. Kirjoittamalla pyrin ottamaan kaupungin kulttuuriperintöä haltuuni ja tekemään siitä myös omaa perintöäni.

Taidehistorian opintojen aikana olin opiskelijavaihdossa Tukholmassa ja Pietarissa. Asuttuani aikani noissa suurissa kaupungeissa ja palattuani kotikaupunkiini Ouluun, aloin etsiä kiinnostavaa tutkimusaihetta. Suurkaupunkien jälkeen ajatukseni palasivat taas suomalaiseen pikkukaupunkiin – ympäristöön, jonka tunsin parhaiten. Opintojeni aikana minua olivat alkaneet kiinnostaa arkiympäristö ja sen muutokset. Yleensä arvorakennuksiksi miellettyjen monumenttien – kirkkojen ja linnojen – sijaan minua kiinnosti tavanomainen maisema. Erityisen kiehtovia olivat kaupungin reuna-alueet, joissa kaupungin muutosprosessit olivat vielä keskeneräisinä nähtävillä. Hietasaari muodosti saaren kaupungissa. Siellä näytti säilyneen jälkiä elämänmuodosta, joka oli keskusta-alueilta jo kadonnut.

Hietasaari sellaisena kuin se oli aloittaessani tutkimukseni 2000-luvun puolessa välissä, oli jo muuttunut siitä, millaisena muistan sen ensimmäisiltä retkiltäni 1990-luvun alusta. Tuo suuri ja matala saari oli toki entisellä paikallaan jokisuistossa kaupungin ja avomeren välissä. Samalla se oli ikään kuin siirtynyt lähemmäksi kaupunkia. Hietasaareen pääsi nyt kaupungin keskustasta pyörällä uusia kevyen liikenteen siltoja pitkin kymmenessä minuutissa. Tuo kaupungin tärkeä virkistysalue oli kokenut muitakin muutoksia.

Villiintyneiden puutarhojen keskellä seisoneet autiot huvilat ja mökit, jotka pitkään antoivat saarelle sen omalaatuisen tunnelman, oli purettu pois tai kunnostettu. Uudet 2000-luvun alussa rakennetut valaistut polut kiertelivät saaren rantoja. Ne avasivat aiemmin sulkeutuneelta ja unohdetulta vaikuttaneen alueen kaupunkilaisille uudella tavalla. Saaren merenpuoleisella rannalla sijaitsevaa Nallikarin uimarantaa ja leirintäaluetta kunnostettiin kansainväliset vaatimukset täyttäväksi matkailukohteeksi. Muutoksista huolimatta tuon noin kaksi kilometriä pitkän ja yhden kilometrin levyisen saaren maisemaa hallitsi edelleen tiuha lehtipuuvaltainen metsä, joka peitti näkymät niin merelle kuin rakennuksiinkin.

Hietasaaressa syntynyt Veera Taskila (os. Paakkari s. 1927) valokuvasi Hietasaaren asukkaita ja katoavia rakennuksia 1970-luvulla. Kotimökkinsä pihalla kuvatun pariskunnan kuvan alle hän oli kirjoittanut ”Anita ja Kauko – onnelliset”. Veera Taskila.

Hietasaaressa syntynyt Veera Taskila (os. Paakkari s. 1927) valokuvasi Hietasaaren asukkaita ja katoavia rakennuksia 1970-luvulla. Kotimökkinsä pihalla kuvatun pariskunnan kuvan alle hän oli kirjoittanut ”Anita ja Kauko – onnelliset”. Veera Taskila.

Kaupunkilaiset ovat tunteneet Hietasaaren vuosisadan vaihteen kesähuvila-alueena, joka liittyi kaupungin vanhojen kauppiassukujen historiaan. Nyt monet alueen rakennuksista olivat kansalaisjärjestöjen hallussa. Aloitin tutkimukseni pyöräilemällä saaressa. Kun näin asutun talon, poikkesin pihaan ja koputin ovelle. Pyysin, että asukkaat kertoisivat minulle talon tarinan. Usein minut kutsuttiin kuistille tai pirtin pöydän ääreen ja vanhat valokuva-albumit kaivettiin esille. Mikään ei valmistanut minua kuulemaani. Asukkaiden mukaan vain kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin, 1960-luvulla, Hietasaari oli ollut elävä satojen asukkaiden kaupunginosa kauppoineen ja kouluineen. Sain kuulla, että kaikki Hietasaaren asukkaat eivät suinkaan olleet kesäasukkaita tai parempaa väkeä. Asukkaiden kertomuksissa piirtyi esiin saaren historia monimuotoisena esikaupunkina ja työväenasuinalueena. Mitä oli tapahtunut?

Mikä oli johtanut kokonaisen kaupunginosan katoamiseen?

Etsiessäni selitystä tähän katkokseen sain perehtyä modernin kaupunkisuunnittelun ja kaupunkien maapolitiikan historiaan. Esiin piirtyi kuva kansainvälisten kaupunkisuunnittelumuotien soveltamisesta Oulun pikkukaupunkimaiseen ympäristöön. Hietasaaren kohtalon ratkaisi vuoden 1969 virkistysalueasemakaava, jonka seurauksena alueen vuokratontit lunastettiin, ja saaren asukkaat siirtyivät muualle. Hietasaaren asukkaiden kokeman epävarmuuden juuret ovat kuitenkin 1960-lukua syvemmällä. Sodanjälkeisen jälleenrakennuskauden historiaan Oulussa kuului kaupungin johdon toteutumaton suunnitelma valtavan tekstiilitehtaan sijoittamisesta Hietasaaren.

Vuorivirran kesähuvilana tunnettu rakennus eli Hietasaaren mukana kukoistuksensa ja rappionsa. 1900-luvun alussa rakennettu paikallisen rakennusmestarin piirtämä huvilarakennus oli aktiivisessa käytössä 1960-luvulle saakka. Arkkitehtuurin historian laboratorion arkisto.

Vuorivirran kesähuvilana tunnettu rakennus eli Hietasaaren mukana kukoistuksensa ja
rappionsa. 1900-luvun alussa rakennettu paikallisen
rakennusmestarin piirtämä huvilarakennus oli
aktiivisessa käytössä 1960-luvulle saakka. Arkkitehtuurin historian
laboratorion arkisto.

Hietasaaren asukkaisiin on alusta saakka kuulunut sekä varakkaita kaupunkilaisia että vaatimattomampaa väkeä. Tästä syystä saarelta löytyy rinta rinnan komeita kesähuviloita torneineen ja pieniä yhden huoneen mökkejä. Ensimmäisen kaupunkisuunnittelua koskeneen kiistan ja keskustelun kohteeksi Hietasaari joutui jo 1910-luvulla. Silloin arkkitehti Harald Andersin piirsi saarelle moderneista eurooppalaisista kaupunkisuunnitteluihanteista inspiroituneen puutarhakaupungin. Suunnitelmaan kuuluivat myös Kansankenttä- ja puisto, jotka oli suunnattu erityisesti kaupungin työväestön virkistyspaikaksi. Hietasaaren historia kaupunkilaisten kesäjuhlien ja vapaa-ajanvieton näyttämönä ulottuu kuitenkin aina 1800-luvun viimeisiin vuosikymmeniin. Tuolloin erilaiset kansalaisjärjestöt ottivat saaren rantaniityn omakseen ja alkoivat viettää siellä juhliaan.

Saaren kesäasutuksen ja ympärivuotisen esikaupunkiasumisen alku puolestaan sijoittuu 1860-luvun lopulle. Tuolloin ensimmäiset asukkaat muuttivat kaupungin vuokralle tarjoamille ja alkoivat viljellä maata ja rakentaa asumuksiaan. Asukkaiden perässä kaupungin reuna-alueelle seurasi kaupungin järjestys: kunnallistekniikka, palvelut ja kaupunkisuunnittelu. Esikaupunki syrjäytti hitaasti tieltään saaren aiemman käytön kaupunkilaisten hevoslaitumena. Vielä kauempana menneisyydessä erottuu aaltojen huuhtoma saari, joka on vasta noussut merestä kaupungin näköpiiriin.

Historiaa kirjoitetaan kenties juuri siksi, että muistaisimme saman. Tutustuessani Hietasaaren menneisyyteen ensin sen asukkaiden kertomana ja sitten arkistolähteiden kautta, ymmärsin tehtäväkseni tulkita kaupungin historian ja erityisesti sen reuna-alueiden unohdettuja vaiheita. Erityisesti tahdoin tehdä asiasta ymmärrettävän omalle sukupolvelleni, jolle tämä osa kaupungin historiaa on usein jäänyt vieraaksi. Ymmärsin, että jokaisen sukupolven on kerrottava kaupungin kertomus aina uudelleen – omasta näkökulmastaan. Muuten katkeaa se traditio, jonka itse hahmotan kaupungin kulttuuriperintönä. Kysymys on jokapäiväisestä arkiympäristöstä ja sille annetuista jaetuista merkityksistä.

Vuorivirran huvila vuonna 1980. Arkkitehtuurin historian laboratorion arkisto.

Vuorivirran huvila vuonna 1980. Arkkitehtuurin historian laboratorion arkisto.

On tärkeää ymmärtää kaupunkiympäristön muutosten taustalla vaikuttavia syy- ja seuraussuhteita. Kysymys on myös valinnoista, joissa pohditaan kaupungin ja kaupunkilaisten yhteistä etua. Millaisia rakennuksia ja alueita säilytetään ja mitkä saavat kadota?

Kulttuuriperintö laajassa mielessä vaatii rakennetun ympäristön historiallisten kerrostumien ja omaperäisen kauneuden tajuamista. Hietasaaren viehätys perustuu yllätyksille, suunnittelemattomuudelle ja luonnon ja rakennusten rinnakkaiselolle. Tehokkuus ja järjestelmällisyys ovat sille vieraita. Voisiko erilaisten ympäristöjen hyväksyminen luoda tilaa myös vaihtoehtoisille elämäntavoille kaupungissa?

Mutta voiko tutkimuksella Oulun Hietasaaresta olla yleisempää merkitystä?

Esitellessäni tutkimustani kotimaassa olen ajoittain saanut kuulla kriittisiä huomioita siitä, että tutkimusaiheeni – yksi suomalainen esikaupunki – on arkipäiväinen ja tutkimustulokseni joiltain osin itsestäänselvyyksiä. Tässä asiassa uskon ajan kulumisen kuitenkin toimivan edukseni. Itse edustan jo sitä sukupolvea, jolle suomalaisten pikkukaupunkien suuri muutos puutalokaupungeista moderneiksi kivikaupungeiksi kuuluu menneisyyteen, josta omakohtaiset kokemukset ovat vain lapsuusmuistoja. Itseäni nuoremmille kaupunkilaisille kysymys on jo tuntemattomasta ja siinä mielessä jälleen uudesta asiasta.

Mitä taas tulee tutkimusaiheeni arkipäiväisyyteen ja pienuuteen – olen siitä suorastaan ylpeä. Jos tutkimuksellani onnistun vastaamaan ihmisten omaa jokapäiväistä lähiympäristöä koskeviin kysymyksiin, tunnen saavuttaneeni sen, mitä olen tavoitellut. Jos onnistun liittämään paikallisen rakennusperinnön syntymisen, säilymisen ja tuhoutumisen prosessit osaksi laajempaa yhteiskunnallista ja kaupunkisuunnittelun historian kontekstia mielekkäällä tavalla – olen tyytyväinen.

Esitellessäni tutkimustani kansainväliselle yleisölle huomasin, että erityisyydestään huolimatta kertomuksella Hietasaaresta on kyky herättää tunnistamisen kokemuksia maantieteellisesti kaukaistenkin paikkojen asukkaissa. Yhteiskunnan muutoksen, kaupunkien kasvun – modernisaation – ja sen mukanaan tuomien saavutusten ja menetysten kokemus ovat suorastaan globaaleja ilmiöitä. Yhdeksi tehtäväkseni tutkijana olen kokenut toimia välittäjänä tai tulkkina modernismin suuren kertomuksen ja sen kokeneiden ja sen kohteeksi joutuneiden ihmisten välillä. Modernisaatiolla siinä mielessä kun se ymmärretään edistyksenä, kehityksenä ja valistuksena on myös varjopuolensa. Pyrkiessään mitattavaan hyvinvointiin, jonka kriteerit ovat kaikille samat, modernismi on jättänyt huomiotta tai suorastaan jalkoihinsa monia ympäristöjä ja ihmisiä, joita luonnehtii niiden erityisyys.

Suomalaiset kaupungit ja niiden rakennuskanta ovat nuoria. Yli 80 % rakennuksista on valmistunut vasta toisen maailmansodan jälkeen. Yhteiskunnan modernisaation rinnalla moderni kaupunkisuunnittelu on ollut erityisesti Suomessa yksi kaupunkien rakennettua ympäristöä vahvasti muokannut voima. Arkkitehtuurin modernismin ihanteet ovat vallitsevia suuressa osassa arkiympäristöämme. Tästä huolimatta joukossamme on ihmisiä, jotka eivät katso kaupunkia yksin modernismin silmälasien lävitse. Heidän asenteensa tulkitsen jossain määrin romanttiseksi. Romanttisella tarkoitan väljästi juuri viehtymystä erityiseen – historialliseen, kulttuuriseen, paikalliseen – vastakohtana modernismin edustamalle yleiselle näkemykselle.

Hietasaari tulevaisuuden suurkaupunkina – Heikki Kantolan diplomityö 1967.

Hietasaari tulevaisuuden suurkaupunkina – Heikki Kantolan diplomityö 1967.

En kuitenkaan halua korostaa modernismin ja romantiikan vastakohtaisuutta liikaa. Nähdäkseni 1900-luvulla romanttisuus on modernistisen ajattelutavan vahva pohjavirta, joka nousee esiin joskus yllättävissäkin yhteyksissä. Romantiikasta eivät olleet täysin vapaita arkkitehditkaan. Luonnostelleessaan Hietasaaren asemakaavaa vuonna 1967 Oulun yliopiston nuori arkkitehtiopiskelija suunnitteli saarelle valtavan modernin kaupunkirakenteen kansainvälisten esikuvien hengessä. Tulevaisuuden Hietasaaressa liikenne tapahtui yksikiskoisella raitiovaunulla maanpinnan yläpuolelle, jonne noustiin liukuportaita pitkin. Nuori arkkitehti lisäsi suunnitelmaansa huomautuksen siitä, että tasojen väliin jäisi luonnontilaista maastoa, joka oli tarkoitettu ”spontaanille jalankululle”. Herää siis kysymys, oliko yksi tämän valtavan struktuurin tarkoituksista mahdollistaa sen katveessa tapahtuva paluu luontoon.

Romanttisuuden voi nähdä eräänlaisena maanalaisena virtana, joka ruokkii modernien ihmisten ajattelua ja mielikuvitusta. Yksilöiden kohdalla moderni ja romanttinen sulautuvat erottamattomasti yhteen persoonallisuuden monisäikeisissä kudelmissa. Modernistisesta näkökulmasta romanttinen ajattelu on edustanut menneisyyden painolastia ja tuhoisaa epärationaalisuutta. Yksilöt ovat kuitenkin olleet vapaita ilmaisemaan itseään niin romanttisen kuin modernistisen puhetavan kautta. Tässä on ollut kyse älyllisestä selviytymisestä niissä vaikeissa olosuhteissa, jotka 1900-luku on asukkailleen tarjonnut.

Romanttisen asenteen olen tunnistavinani myös rakennussuojelun aatteen taustalla. Rakennussuojelua ohjaa viehtymys paikalliseen, erityiseen rakennettuun ympäristöön ja paikan historiallisesti kerrostuneeseen henkeen. Väitän, että modernistinen kaupunkisuunnittelu synnytti omalla ehdottomuudellaan rakennussuojelun aatteena. Se, mikä ymmärretään säilyttämisen ja suojelemisen arvoiseksi rakennusperinnöksi, on kuitenkin jatkuvassa muutoksessa.

Osin suunnittelemattomasti syntyneet esikaupungit ovat nousseet rakennussuojelun kohteiksi suhteellisen myöhään, vasta 1900-luvun loppupuolella. Silloinkin on mielellään kiinnitetty huomio keskiluokkaiseen huvilarakentamiseen kaupungin vähäväkisten asukkaiden vaatimattomien asumusten jäädessä sivuun. Perinteisesti taidehistoriallinen kaupunkitutkimus on keskittynyt merkittävien arkkitehtien toteutuneiden suunnitelmien tarkastelemiseen. Itselleni on ollut luontevaa etsiä näkökulmia kaupungin laitapuolelta ja nostaa esiin asukkaiden omia ruohonjuuritason kertomuksia. Myös rakennukset ja alueet, jotka eivät ole monumentteja, voivat tarjota elämyksiä kaupungin historiasta kiinnostuneelle.

Aukko metsässä kertoo, että tässä on joskus ollut talo.

Aukko metsässä kertoo, että tässä on joskus ollut talo.

Kaupungin syrjäkulmien asukkaat ovat olleet historiallisesti kiistelty ryhmä. Näkökulmasta riippuen asukkaat on voitu nähdä joko keskiluokkaisina yhteiskunnan tukipylväinä tai kaupungin ja yhteiskunnan rajojen ulkopuolella elävinä syrjäytyneinä ihmisinä. Tutkimus osoittaa, että siirtymät näiden ääripäiden välillä ovat joskus olleet yllättävän jyrkkiä. Yksi kaupunkisuunnittelijan kirjoituspöydän ääressä tekemä ratkaisu on voinut riittää suistamaan ihmisen epävarmuuteen. Tästä näkökulmasta rakennussuojelu on ihmisten ja heidän asumansa rakennetun ympäristönsä välisen suhteen hoitamista, ei niinkään rakennusten suojelemisena ihmisiltä ja elämän tuomilta muutoksilta. Hietasaarta elävänä rakennettuna kulttuuriympäristönä ei voi olla olemassa ilman asukkaita, jotka ovat sen rakentaneet ja pitävät sitä yllä.

Kokemistaan menetyksistä huolimatta, osittain säilyneenä, kiisteltynä ja edelleen uhanalaisena Hietasaari on yhä eräs kaupungin kaunein ja arvostetuin alue. Modernin kaupunkisuunnittelun historiassa Hietasaari ei edusta sen huippuhetkiä, vaan ihanteiden ja todellisuuden yhteentörmäyksessä syntynyttä ympäristöä. Laiminlyötynä ja rosoisena Hietasaari edustaa monin tavoin aikansa tyypillistä suomalaista kaupunkia. Hietasaaren valinta vuonna 2009 Museoviraston ylläpitämään valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luetteloon (www.rky.fi) kertoo alueen arvonnoususta. Vasta aika näyttää, voiko se taata alueen omaleimaisen rakennetun kulttuuriperinnön säilymisen. Hietasaaren suunnittelu on jälleen käynnistynyt ja tuloksia odotetaan jännittyneinä. Erityisesti suunnitelma Kalevala-aiheisen teemapuiston perustamisesta saarelle on herättänyt vilkasta keskustelua myös sosiaalisessa mediasssa. Onko Hietasaaren tulevaisuus elämys- ja matkailuteollisuuden palveluksessa? Jos on, niin jääkö vielä tilaa niille pienemmille ja hiljaisemmille elämyksille, jotka ovat tähän mennessä muodostaneet saaren viehätyksen.

Ullan väitöskirja Esikaupunki moniäänisenä kulttuuriperintönä: Oulun Hietasaari on luettavissa netissä Jyväskylän yliopiston sivuilla.