Koululaitosta ja etenkin peruskoulua arvostellaan yleensä siitä, että sen tarjoamat sisällöt ovat niin kaukana nykyoppilaiden kiinnostuksenkohteista ja päivittäisestä elämästä. Oppikirjojen tekstiesimerkit ovat pahimmillaan parikymmentä vuotta vanhoja ja matematiikan tehtävissä jaetaan aina vaan niitä omenoita. Kritiikillä on toki kärkensä – säästoliekillä toimivissa peruskouluissa materiaaleissa joudutaan säästämään eikä uusinta uutta ole välttämättä ulottuvilla. Jokainen teini-iästä aikuisuuteen liusunut tietää myös, kuinka mahdotonta aikuisen on seurata kaikkea sitä, mikä lapsia ja nuoria kiinnostaa. Tai no, vaikka kiinnostuksen kohteista tietäisikin jotain, niiden merkitys kouluikäiselle ei taatusti meille kalkkiksille enää aukene (eikä kukaan siisti tyyppi kuulemma sano enää kalkkis, tarkistin tämän oppilailtani).
Koulun ei toki tarvitsekaan olla mikään viiden tähden viihdyttämö. Kaiken ei aina tarvitse olla superkivaa, mutta pääosin koulussa olisi toki hyvä viihtyä. Suurin osa suomalaisista kuluttaa koulunpenkillä vähintään 12 vuotta, ja jos se aika saa kivireen kiskomisen tuntumaan unelmalta, ollaan jo kaukana riittävän hyvästä. Mikä siis neuvoksi? Koska oppilaita ei voi (eikä pidä!) muuttaa vastaamaan vanhan koululaitoksen ihanteita, on koulun muututtava ja uudistuttava. Koska en leipätyöni ohessa ehdi suunnittelemaan peruskoulu-uudistusta, kirjoitan tässä artikkelissa yhdestä uuden koulun aspektista – opetuspeleistä.
Jonkinlaisia opetuspelejä on ollut käytössä jo ysärillä kun allekirjoittanut kävi alakoulua. Koulun kirjastossa oli ikivanha tietokone, jossa oli maantietopeli (Euroopan kartta, nimi löytyi googlettamalla) – kömpelösti liikkuvalla helikopterilla piti ajaa ohjeessa annetun maan kohdalle. Kiitos kyseisen pelin tiedän vieläkin, missä Liechtenstein sijaitsee. Myös jonkinlaisia opettavaisia lautapelejä muistan, tosin niitä sai pelata melko harvoin.
Opetuspeleissä piilee kuitenkin suuri potentiaali. Leikki on lapselle luontevin tapa oppia, ja alakouluikäinen lapsi kaipaa vielä leikkiä ja pelejä tehtävien tekemisen lomaan. Usein kaikenlaiset pelit innostavat lapsia, joten motivointi oppimiseen tapahtuu kuin itsestään. Myös palaute tulee peleissä nopeasti. Olen testannut omien oppilaideni kanssa esimerkiksi kertolaskujen treenaamista oppimispelin avulla. Paperin ja kynän sijaan oppilas harjoittelee kertotaulua räjäyttämättä värikkäitä meteoriitteja. Yksikään oppilas ei ole oppitunnin aikana kyllästynyt peliin, vaan moni on ollut innoissaan päästessään pidemmälle ja parempiin tuloksiin. Siinä missä kynällä ja paperilla palautettavien tehtävien palaute tulee viiveellä, kenties vasta seuraavana päivänä, pelissä se tulee heti ja väärän vastauksen jälkeen oppilas pääsee heti yrittämään uudestaan kunnes oikea vastaus löytyy. Etenkin digitaaliset oppimispelit houkuttelevat monenlaisia oppijoita – niistä löytyy ääntä, kuvaa ja omaa osallistumista. Omalla toiminnalla on mahdollista nopeuttaa peliä, hidastaa sitä ja mennä oman osaamisen mukaan. Tällä tavoin oppimispelit toimivat myös eriyttämisen välineinä.
Oppimispelit luovat toki myös monenlaisia haasteita sekä oppimisympäristölle että opettajille. Opettajan on hallittava sekä laite että laitteeseen kuuluvat ohjelmat voidakseen opastaa oppilaita. Kaikki eivät harrasta pelaamista ja monille se voi olla vastenmielistä: vieraan laitteen ja sisällön ottaminen osaksi omaa työskentelyä on aina harppaus pois omalta mukavuusalueelta. Tässä kohtaa avainasemassa ovat sekä opettajat itse että heidän esimiehensä – laitteiden ja ohjelmien opettelulle täytyy resurssoida aikaa. Toki ongelmana on myös tietokoneiden, tablettien ja älypuhelimien hinta. Jos koulu tai koulutuskuntayhtymä ei halua panostaa laitteisiin, yksittäisen opettajan kädet ovat sidotut. Myöskään oppilailta ei voi vaatia laitteiden hankkimista, sillä kaikilla ei ole siihen rahaa tai halua.
Pelaamista pidetään myös usein ajanhukkana ja leikkinä. Sitä pidetään sekä passivoivana että levottomuutta aiheuttavana tekijänä. Passivointipuolta en itse ymmärrä – pelihän nimenomaan vaatii jatkuvaa keskittymistä ja osallistumista! Levottomuus toki voi aiheutua liian monista yhtäaikaisista virikkeistä, mutta voisin kuvitella, että aika moni vilkaskin oppilas keskittyy, jos hän saa kuulokkeet korvilleen ja pääsee pelaamaan peliään itsenäisesti. Etenkin erityisopetusta kaipaavat oppilaat voivat saada pelimaailmassa niitä onnistumisen tunteita, joita perinteinen luokkatyöskentely ei välttämättä tarjoa.
Kaiken kaikkiaan oppimispelit tarjoavat lukemattomia mahdollisuuksia. Erilaiset roolipelit, virtuaaliset ympäristöt, yksinkertaiset klikkailut ja simulaatiot antavat vaihtoehtoja sekä lapsen iän että opittavien asioiden suhteen. Opettamisesta voisi ainakin osittain siirtyä ohjaamiseen: lapsi tai nuori saisi itse tutkia, testata ja soveltaa sen sijaan, että hänelle ojennetaan valmiiksi valitut tehtävät nenän eteen. Tieto ei enää ole valtaa, tehokas tiedonhaku sen sijaan on.
Suomea markkinoidaan jatkuvasti pelisuunnittelun kärkimaana – miksei pohjoinen kotimme siis voisi ottaa reipasta askelta myös pelioppimisen suuntaan?
Kirjoittaja on nörttityttö ja opettaja, jonka työyhteisö suhtautuu tietotekniikkaan ja pelioppimiseen positiivisen innostuneesti.
Kiitos todella mielenkiintoisesta artikkelista!
Osaatko kertoa, onko opettajille tarjolla jonkinlaista keskitettyä palvelua, joka esittelee opetuspelejä ja/tai arvostelee niitä objektiivisesti? Tai onko opettajilla jotain keskusteluryhmää, jossa opettajat keskustelevat näistä peleistä?
Olen itse huomannut ja saanut sellaisen kuvan, että aika monet opetuspelit ovat aika heppoisesti tehtyjä ja niissä saattaa olla suoranaisia virheitä. Siksi olisi hyvä, että tarjolla olisi jokin palvelu, josta ne hyvät pelit löytyisivät helposti jos itse ei satu olemaan sellainen opettaja, joka jaksaa kokeilla pelejä ja löytää niistä ne hyvät vaihtoehdot.
Totta Mia. Lisäksi ongelmana on tietty sekin, että vaikka itse jonkin itselleen sopivan opetuspelin löytäisikin, niin asiaa pitää päästä kokeilemaan ihan käytännössäkin oppilaiden kanssa. Se mikä “kalkkiksen” mielestä on hyvä peli ei välttämättä oppilaan mielestä ole.
Itseäni kiinnostavat edistyksellisemmät opetuspelit, joiden kohderyhmänä on opinnoissa pidemmälle edenneet.
Lisäksi on mielestäni hyvä miettiä onko koulutusyhteiskuntamme opetuspeleihin vielä täysin valmis? Massaopetukseen tähdätään, vaikka se ei hands-on -tyyliseen opetukseen oikein istu.
Tuossa on varsin kattava lista opetuspeleistä ja jopa jonkin verran arvioitu niiden soveltuvuutta: http://www.peda.net/veraja/konnevesi/lukio/ophhanke2010/pelit
Täältä taas saa hyviä ideoita muun opetuksen kehittämiseen sähköiseen suuntaan: https://hyvatkaytannot.oph.fi
Keskusteluryhmät rajoittuvat ainakin minun kokemukseni mukaan lähinnä Facebookkiin, tosin esimerkiksi eri oppiaineiden opettajien ammattijärjestöjen foorumeilla keskeustelua voidaan käydä. Ikävä kyllä pedagogien ja pelintekijöiden yhteistyö on (tietääkseni) aika vähäistä!
Ainakin omassa työpaikassani tieto kulkee koulutusten ja keskustelun kautta, ja ideana oli jakaa hyviä vinkkejä tieto- ja viestintätekniikan porukoiden kesken kunnan sisällä.
Erilaisia nettisivuja aiheesta toki on olemassa lukuisia, en vain vielä ole löytänyt mieluisaa 🙂
Hyvä juttu, Saara!
Pelillisyyden rooli opetuksessa on onneksi vahvistumassa ja mahdollisuuksiakin löytyy entistä enemmän teknologian ja oppimisympäristöjen kehittyessä. Nuorempi opettajapolvi suhtautuu peleihin myös myönteisemmin kuin edeltäjänsä!
Mian toiveeseen liittyen ja tiedoksi Nörttityttöjä lukeville opettajille:
Vinkkejä ja hyviksi todettuja linkkejä mm. luonnontieteiden ja matematiikan pelilliseen opetukseen löytyy Helsingin yliopiston LUMA-keskuksen materiaaleista: http://www.luma.fi/?q=peli
Kiitos vastauksesta, Maija!
Laitan linkin myös kollegoille ja käyn tutustumassa sivuihin!
En tiedä muista, mutta itselleni peruskoulu oli aina ‘pakkopullaa’. Aina kakkosluokan alusta asti. Kävin koulua suuriinpiirtein vain sen takia, koska se oli pakollista. Tosin, kyllähän siellä kavereitten kanssa viihtyi. Ja yleensä koulun jälkeen menin kotia pelaamaan videopelejä.
Itselleni koulun tarkoitus ja arvostus alkoi vasta, kun pääsin peruskoulusta pois. Sillä pääsin opiskelemaan sitä mitä itse halusin, eikä sitä mitä joku on laatinut minulle seuraavaksi yhdeksäksi vuodeksi.
Olisi kiva nähdä(puhun nytten hyvin hypoteettisesti), että jossain vaiheessa peruskoulua oppilailta kysyttäisiin mistä hän pitää. Näin voitaisiin esim. pistää nuoret, jotka pitävät matematiikasta/historiasta/urheilusta/teknologiasta yms. omiin luokkiinsa. Ja antaa heille vähän enemmän sitä oppiainetta, mistä he pitävät.
Blaa-Blaa-Blaa tulipahan kirjotettua ^^
pelipeda.ning.com Sieltä löytyy lisää. Nimin. Kymmenen vuotta oppimista pelien avulla. 🙂
Opiskellessani opettajaopintoja huomasin kyllä, että aika harva opiskelukaverini oli ajatellut pelien käyttöä opetuksessa lainkaan (ihan sukupolvesta riippumatta). Itse olin kiinnostunut hyödyntämään digitaalisia pelejä opetuksessa, mikä aiheutti kyllä muissa mielenkiintoa, mutta oli selvää, ettei ymmärtämystä aiheesta juuri ollut. Sikäli hieman surullisena nyökyttelen artikkelisi toteamuksille siitä, ettei kiinnostusta tai tietoa välttämättä ole, vaan siihen perehtymiseen pitäisi varata ihan oikeast aikaa, eikä moni ole siihen valmis. Peleihin suhtaudutaan edelleen hupina eikä oppimisen välineenä, jolloin motivaatio opetella oppimispeleihin tarvittavaa teknistä tuntemusta (puhumattakaan siitä, että suhtautuisi teknologiaan normaalina arkipäivän asiana, eikä pelonsekaisin tuntein) jää ehkä melko vähäiseksi. Nihkeää on sekin, että peleihin tunnutaan suhtautuvan usein jonkinlaisena ylimääräisenä aktiviteettina, ei elementtinä, jonka voisi ihan oikeasti kirjoittaa osaksi tuntisuunnitelmaa.
Pelin pelaaminen varmasti olisi myös aika motivoiva kotitehtävä, jos pystytään varmistamaan, että kaikilla on pääsy koneelle / verkkoon. Esim. minä keskityin aina ensin ihmisiin ja vasta sitten tehtävään, joten luokkahuoneessa peliin keskittyminen olisi saattanut olla yhtä vaikeaa, kuin aineidenkin kirjoittaminen (tein ne melkein aina kotona) – ja toisaalta tilaisuus oppia tehokkaasti sosiaalisessa vuorovaikutuksessa opettajan ja muiden luokkatovereiden kanssa olisi mennyt hukkaan. Ellei toki pelissä olisi vuorovaikutteisuutta ja tiimipelaamista! Onkohan tällaisia jo olemassa?
Eihän opetuspelien tarvitse olla tietokonepelejä, mikä osassa vastauksia onkin huomioitu. Tulee huomattavasti halvemmaksi kehittää esimerkiksi lauta- ja korttipelejä, roolipeleistä puhumattakaan. Näitä on jo pitkään käytettykin, mutta kuten sähköisissä oppimispeleissä, kysymykset ovat vähän liiankin yksinkertaisia ja tarkoitettu lähinnä ulkoaopetteluun.
(Live)roolipelit pedakäytössä on Suomessa aika uusi juttu, vaikka muualla pohjoismaissa on jopa larppikouluja (yhdestä sellaisesta on muistaakseni Nörttitytöissäkin kirjoitetettu). Itse näkisin aika paljon mahdollisuuksia hyödyntää roolipelejä vaikka historian, äidinkielen tai uskonnon opetuksessa. Tai miksi ei luonnontieteiden? Tutkimusryhmälle annetaan ongelma, joka on yhdessä ratkaistava, ja jokainen tietää hieman eri asioita. Ratkaisemalla vihjeitä saadaan lisää tietoa.
Totta kai pelisuunnittelu tarkoittaa ylimääräistä vaivaa opettajalle. Opetussuunnitelmasta lipsumista ei varmasti muutenkaan katsota hyvällä. Mutta ei opettajan itse tarvitse lähteä nollasta liikenteeseen. Apua on saatavilla, ja laadukkaille opetuspeleille on myös kysyntää.