Koululaitosta ja etenkin peruskoulua arvostellaan yleensä siitä, että sen tarjoamat sisällöt ovat niin kaukana nykyoppilaiden kiinnostuksenkohteista ja päivittäisestä elämästä. Oppikirjojen tekstiesimerkit ovat pahimmillaan parikymmentä vuotta vanhoja ja matematiikan tehtävissä jaetaan aina vaan niitä omenoita. Kritiikillä on toki kärkensä – säästoliekillä toimivissa peruskouluissa materiaaleissa joudutaan säästämään eikä uusinta uutta ole välttämättä ulottuvilla. Jokainen teini-iästä aikuisuuteen liusunut tietää myös, kuinka mahdotonta aikuisen on seurata kaikkea sitä, mikä lapsia ja nuoria kiinnostaa. Tai no, vaikka kiinnostuksen kohteista tietäisikin jotain, niiden merkitys kouluikäiselle ei taatusti meille kalkkiksille enää aukene (eikä kukaan siisti tyyppi kuulemma sano enää kalkkis, tarkistin tämän oppilailtani).

Koulun ei toki tarvitsekaan olla mikään viiden tähden viihdyttämö. Kaiken ei aina tarvitse olla superkivaa, mutta pääosin koulussa olisi toki hyvä viihtyä. Suurin osa suomalaisista kuluttaa koulunpenkillä vähintään 12 vuotta, ja jos se aika saa kivireen kiskomisen tuntumaan unelmalta, ollaan jo kaukana riittävän hyvästä. Mikä siis neuvoksi? Koska oppilaita ei voi (eikä pidä!) muuttaa vastaamaan vanhan koululaitoksen ihanteita, on koulun muututtava ja uudistuttava. Koska en leipätyöni ohessa ehdi suunnittelemaan peruskoulu-uudistusta, kirjoitan tässä artikkelissa yhdestä uuden koulun aspektista – opetuspeleistä.

Kuva Euroopan kartta -pelistä.

Kuva Euroopan kartta -pelistä.

Jonkinlaisia opetuspelejä on ollut käytössä jo ysärillä kun allekirjoittanut kävi alakoulua. Koulun kirjastossa oli ikivanha tietokone, jossa oli maantietopeli (Euroopan kartta, nimi löytyi googlettamalla) – kömpelösti liikkuvalla helikopterilla piti ajaa ohjeessa annetun maan kohdalle. Kiitos kyseisen pelin tiedän vieläkin, missä Liechtenstein sijaitsee. Myös jonkinlaisia opettavaisia lautapelejä muistan, tosin niitä sai pelata melko harvoin.

Opetuspeleissä piilee kuitenkin suuri potentiaali. Leikki on lapselle luontevin tapa oppia, ja alakouluikäinen lapsi kaipaa vielä leikkiä ja pelejä tehtävien tekemisen lomaan. Usein kaikenlaiset pelit innostavat lapsia, joten motivointi oppimiseen tapahtuu kuin itsestään. Myös palaute tulee peleissä nopeasti. Olen testannut omien oppilaideni kanssa esimerkiksi kertolaskujen treenaamista oppimispelin avulla. Paperin ja kynän sijaan oppilas harjoittelee kertotaulua räjäyttämättä värikkäitä meteoriitteja. Yksikään oppilas ei ole oppitunnin aikana kyllästynyt peliin, vaan moni on ollut innoissaan päästessään pidemmälle ja parempiin tuloksiin. Siinä missä kynällä ja paperilla palautettavien tehtävien palaute tulee viiveellä, kenties vasta seuraavana päivänä, pelissä se tulee heti ja väärän vastauksen jälkeen oppilas pääsee heti yrittämään uudestaan kunnes oikea vastaus löytyy. Etenkin digitaaliset oppimispelit houkuttelevat monenlaisia oppijoita – niistä löytyy ääntä, kuvaa ja omaa osallistumista. Omalla toiminnalla on mahdollista nopeuttaa peliä, hidastaa sitä ja mennä oman osaamisen mukaan. Tällä tavoin oppimispelit toimivat myös eriyttämisen välineinä.

Kuvakaappaus pelistä Meteor Math.

Kuvakaappaus pelistä Meteor Math.

Oppimispelit luovat toki myös monenlaisia haasteita sekä oppimisympäristölle että opettajille. Opettajan on hallittava sekä laite että laitteeseen kuuluvat ohjelmat voidakseen opastaa oppilaita. Kaikki eivät harrasta pelaamista ja monille se voi olla vastenmielistä: vieraan laitteen ja sisällön ottaminen osaksi omaa työskentelyä on aina harppaus pois omalta mukavuusalueelta. Tässä kohtaa avainasemassa ovat sekä opettajat itse että heidän esimiehensä – laitteiden ja ohjelmien opettelulle täytyy resurssoida aikaa. Toki ongelmana on myös tietokoneiden, tablettien ja älypuhelimien hinta. Jos koulu tai koulutuskuntayhtymä ei halua panostaa laitteisiin, yksittäisen opettajan kädet ovat sidotut. Myöskään oppilailta ei voi vaatia laitteiden hankkimista, sillä kaikilla ei ole siihen rahaa tai halua.

Pelaamista pidetään myös usein ajanhukkana ja leikkinä. Sitä pidetään sekä passivoivana että levottomuutta aiheuttavana tekijänä. Passivointipuolta en itse ymmärrä – pelihän nimenomaan vaatii jatkuvaa keskittymistä ja osallistumista! Levottomuus toki voi aiheutua liian monista yhtäaikaisista virikkeistä, mutta voisin kuvitella, että aika moni vilkaskin oppilas keskittyy, jos hän saa kuulokkeet korvilleen ja pääsee pelaamaan peliään itsenäisesti. Etenkin erityisopetusta kaipaavat oppilaat voivat saada pelimaailmassa niitä onnistumisen tunteita, joita perinteinen luokkatyöskentely ei välttämättä tarjoa.

Kaiken kaikkiaan oppimispelit tarjoavat lukemattomia mahdollisuuksia. Erilaiset roolipelit, virtuaaliset ympäristöt, yksinkertaiset klikkailut ja simulaatiot antavat vaihtoehtoja sekä lapsen iän että opittavien asioiden suhteen. Opettamisesta voisi ainakin osittain siirtyä ohjaamiseen: lapsi tai nuori saisi itse tutkia, testata ja soveltaa sen sijaan, että hänelle ojennetaan valmiiksi valitut tehtävät nenän eteen. Tieto ei enää ole valtaa, tehokas tiedonhaku sen sijaan on.

Suomea markkinoidaan jatkuvasti pelisuunnittelun kärkimaana – miksei pohjoinen kotimme siis voisi ottaa reipasta askelta myös pelioppimisen suuntaan?

Kuvakaappaus Saarella-oppimispelistä.

Kuvakaappaus Saarella-oppimispelistä.

Kirjoittaja on nörttityttö ja opettaja, jonka työyhteisö suhtautuu tietotekniikkaan ja pelioppimiseen positiivisen innostuneesti.