Tässä artikkelisarjassa seksuaalineuvoja ja vammaisaktivisti Kynäniekka pohtii kulttuurista suhtautumista vammaisten seksuaalisuuteen, representaation merkitystä ja puhuu uraauurtavasta Rampaseksiä-podcastistaan. Tämä on juttusarjan viimeinen osa.
Yhteiskuntamme nojaa vahvasti normeihin ja oletuksiin. On toimintakykynormi, eli oletus vammattomuudesta. On cis-hetero normi, eli oletus siitä, että henkilön syntymähetkellä määritelty sukupuoli vastaa hänen kokemustaan ja että hän, esimerkiksi miehenä rakastuisi naiseen, tai toisinpäin. Rakkaushan ei katso sukupuolta, eikä toisen identifikaatiota voi päätellä ulkoapäin. Jos ei mene normeihin, on usein kaapissa. Hyvä ystäväni Jaana Tiiri toteaa osuvasti teemasta puhuttaessa, vammaisuuden olevan yhtä kaappien rymistelyä ja osui toden totta oikeaan. Näkymättömästi vammaiset joutuvat tulemaan kaapista sen kanssa, että ovat rampoja. Seuraavaksi koputtelemme oveen sen kanssa, että meilläkin on seksuaalisuus – siis ajatus siitä keitä olemme – tunteita ja mahdollisesti romanttisia tai seksuaalisia haluja. Kolmannen kerran ryskäämme ehkä oven läpi sen kanssa, kehen tunnemme vetoa tai miten identifioidumme. Neljäs kaappi saattaa kaivata hajottamista silloin, jos mieltymyksemme tai suhdemuotomme eroavat normeista.
Jos ei voi olla aidosti oma itsensä, voi lähtökohtaisesti huonommin. Vaikka monet sateenkaarevat joutuvat kohtaamaan pelkoa sekä vihaa ja monessa maassa jo saavutettuja oikeuksia yritetään rajoittaa, on sateenkaareva vammainen vammatonta ahtaamalla: meille ei ehkä anneta lupaa itseilmaisuun, tai pysyttelemme kokonaan kaapissa, sillä pelkäämme jäävämme muutoin ilman apua.
“Sateenkaareva vammaisuus – Millaista on olla vammainen ja queer?” – jaksossa kutsun studiooni Jaanan, moniperusteiseen syrjintään työnsä puolesta paneutuneen sateenkaarevan vammaisen ja keskustelemme esimerkiksi seuraavista kysymyksistä: Miksi kaappi on esteellinen ja miten esteitä voisi purkaa? Miten voimme tukea queereja vammaisia?
Esiteininä ja teininä kaipasin palavasti rakkautta. Haaveilin tulevaisuudesta, jonka jakaa toisen kanssa. Samaan aikaan se tuntui joltain, jota en voisi koskaan saavuttaa. Olen kokenut minulle syntymässä määritellyn sukupuolen, naisen omakseni. Samaan aikaan se on kuitenkin aiheuttanut kipuilua. En tulisi koskaan menemään perinteiseen naisen kauneusihanteisiin: raajani ovat toisinaan virheasennoissa jäykkyyden vuoksi. Vaikka olen henkisesti huolehtiva persoona, tarvitsen fyysisesti vammaisena myös apua. Voitaisiinko minua nähdä vain naisena, vai olisinko aina ensisijaisesti vammainen?
Sukupuolen lisäksi pohdin, kuka voisi haluta jakaa elämäänsä kanssani. Kulttuurisesti meillä on ajatus, jonka mukaan vammaiset olisivat huonompia kumppaneita ja kanssamme seurustelu vaatii jotain erityistä. Minäkin olin ajatellut niin, olinhan saanut vammani pakkeja. Ajatteluni muuttui vasta, kun aloin liikkua vertaistukipiireissä. Ymmärsin, ettei vamma ole vika, vaan ominaisuus, joka on paikoin tehnyt elämästäni haastavaa, mutta myös antanut minulle paljon.
Vuonna 2014 19-vuotias Pinja oli juuri ladannut Tinderin. Nettideittailun maailma vaikutti suurelta ja mielenkiintoiselta täynnä mahdollisuuksia: Ehkä kerrankin kävisi niin, ettei treffikumppanin huomio kiinnittyisi ensimmäisenä pyörätuoliini, tai siihen, kuinka muistutan lentoon pyrkivää lintua pukiessani takkia. Hän voisi keskittyä tutustumaan siihen, kuka olen. Toisaalta oli myös ongelma? Jos vamma ei näkyisi päällepäin heti tuttavuutta tehdessä, missä vaiheessa siitä kertoisi ja millä tavoin? Kierrellen ja kaarrellen vai suoraan?
Rampaseksiä-podcastin 4. jakson vieras, perinnöllisen lihassairauden kanssa elävä Sami pohdiskelee paitsi sitä, kuinka sukupuoliin liitetyt oletusominaisuudet vaikuttavat tapaan, jolla näemme itsemme? Mikä auttaa oman itsen löytämiseen? Entäpä, miltä deittailumaailma näyttää vammaisten silmin?
Käsikirjoituksesta poikkeava intiimiys
Seksi kiinnostaa ja puhututtaa. Vaikka olemme uteliaita siitä, miten muut heiluttelevat peittoa, katsomme herkästi kieroon heitä, joitten nautinto ei mene kapeisiin, monille toimimattomiin seksin käsikirjoituksiin. Muistan, kuinka itse mietin 17-vuotiaana ensimmäisen kumppanini kanssa ollessa pohdin: “Miksi tästä pidetään niin paljon meteliä? “ En nauttinut, vaan näin seksin enemmän suorituksena ja velvollisuutena. Vasta, kun uskalsin 2019 kurkistaa perinteisten käsikirjoitusten ulkopuolelle, löysin nautintoni.
Oma historiani on yksi syy, miksi innostuin kinkymaaliman tutkimisesta myös ammatillisesti ja tahdon rummuttaa nautinnon moninaisuutta. BDSM on nähty väkivaltana, vaikka oikein toteutettuna sen keskiössä on suostumus. Kinkyys ei ole kaikkia varten, mutta voisimme ottaa siitä oppia. Onnistuneen session aikaansaamiseksi on tärkeää kommunikoida siitä, mitä haluamme ja miksi, sekä tietysti siitä, mitä emme halua. Kommunikaatiota petipuuhista, etenkin jos ne eroavat perinteisistä petipuuhista, sillä tutkimusten mukaan BDSM-kulttuuri parantaa kommunikaatiota ylipäätäänkun osaa sanoittaa intiimit tarpeensa, osaa kertoa itsestään myös muutoin.
Nautinto, jonka pitäisi olla intiimiyden ytimessä, voi saada kipinänsä esimerkiksi suostumuksellisesta vallanvaihdosta tai kivusta. Jos keho on spastinen tai kipeä, saattaa tuntua tajunnanräjäyttävältä, kun yhtäkkiä kykeneekin päättämään, milloin kipu alkaa ja milloin loppuu. Jos on normaalisti riippuvainen muista ihmisistä, on valtavan voimauttavaa olla se, jolla on yhtäkkiä ohjat käsissään.
Kinkyjaksossa pohdin shibaritaiteilija Anatan kanssa ei-vaniljaisen maailman moninaisuutta: kuvastoiltaan ja mieltymyksiltään valtavirrasta poikkeava maailma voi olla joillekin harrastus, toisille itseilmaisua ja kolmansille elämäntapa. Sukelsimme Anatan kanssa syvälle kinkyyden maailmaan omien tarinoidemme kautta ja pohdimme, miksei ei-vaniljaisen leikin tietyntyyppinen valtavirtaistauminen ole aukotta hyvä asia. Jakso sopii hyvin niin rammalle, kuin toimintakykynormiin menevälle tyypille, kinkyn maailmaan varpaitaan varovasti kastavalle, kuin jo kokeneellekin leikkijälle: Mistä puhutaan, kun puhutaan kinkystä? Mitä leikki voikaan antaa? Entäpä, onko yhteisö saavutettava?
Maksullinen intiimiys – syntiäkö?
Seksin ajatellaan helposti olevan esimerkiksi rakastavaisten, tai edes vetovoimaa tuntevien välinen intiimi akti. Ajatus siitä, että tuossa herkässä (tai osapuolista riippuen rajussakin) kohtaamisessa raha vaihtaisi omistajaa saattaa tuntua vieraalta ja karulta. Todellisuudessa seksin, tai muiden intiimipalveluiden ostaminen on osa hyvinvointipalveluiden kenttää, johon kuuluvat myös esimerkiksi hieronta tai kampaamokäynti. Työtä, siis osaamistaan voivat myydä kaikenlaisista taustoista tulevat tyypit. Kohtaamiseen voivat hakeutua muutkin ihmiset, kuin mielikuvissamme yhä sitkeästi pyörivä keski-ikäinen rikas mies, joka toimii kumppaniltaan salassa. Todellisuudessa asiakkaana voi olla kuka vain, myös se naapurin kukkamekkoihin pukeutuva täti. Vaikka ammattinimikkeessä on sana seksi, eivät kaikki asiakkaat käy palveluntarjoajalla sen takia. Osa haluaa vain kosketusta, hellyyttä, kuuntelevan korvan. Joku nauttii sidotuksi tulemisesta, se voi rentouttaa ilman seksuaalisia elementtejä.
Miksi teemaa oli tärkeä käsitellä myös Rampaseksiä-podcastissa? Vaikka seksin ostaminen tai myyminen ei ole Suomessa laitonta, vaikuttaa palvelun myymiseen ja ostamiseen kankea lainsäädäntö. Tämä yhdistettynä siihen, miten perinteisesti näemme seksin luo palvelujen ympärille stigmaa, jota tahdon poistaa. Kaikki vammaiset eivät tarvitse palveluntarjoajan osaamista. Se voi kuitenkin näytellä merkittävää roolia vammaisten seksuaalioikeuksien toteutumisessa: Joillekin vammaisille seksin ostaminen voi olla ainoa mahdollisuus olla intiimisti. Toiset saattavat kerätä kohtaamisten kautta itsevarmuutta intiimeihin kohtaamisiin ja oppia tuntemaan, miten heidän kehonsa voivat kokea nautintoa ja tuottaa sitä toisille.
Vammainen voi olla myös kohtaamisen toisessa päässä, itse palveluntarjoajana. Rampaseksiä-podcastissa seksityötä käsitellään full service-näkökulmasta kahdessa eri jaksossa. Jo ilmestyneessä “Millaista on olla vammainen palveluntarjoaja?” – jaksossa, keskustelen Lilun, entisen palveluntarjoajan kanssa siitä, miltä ala näyttää vammaisen silmin. Mitä haasteita ja vapauksia ammatinvalinta tuo mukanaan? Oivalsin Lilun tarinan kautta sen, miten palvelujen tarjoaminen saattaa joidenkin yksilöiden tapauksessa toimia eheyttävänä kokemuksena.
Rohkeaa puhetta intiimiydestä
Maailma on muuttunut viidessätoista vuodessa siitä, kun olin arka teini ja pohdin, miten voisin toteuttaa itseäni. On havahduttu siihen, että meitä vammaisiakin himottaa ja seksuaalioikeudet ovat myös meille, ovathan ne ihmisoikeuksia. Olen sinut seksuaalisuuteni kanssa. Se on minulle voimavara ja olen koulutettu seksuaalineuvoja, joka on erikoistunut vammaisuuden ja kinkyn teemoihin. Silti, paljon on vielä tehtävää, jotta voisimme olla tässä(kin) asiassa samalla viivalla.
Kun valtavirta keskustelussa puhutaan seksuaalisuudesta vammaisnäkökulmasta, käytetään usein sanaparia “vammaisten seksuaalisuus” ikään kuin toimintakykynormista eroaminen määrittäisi sen, miten henkilö identifioituu, ilmaisee itseään tai mistä hän nauttii. Vamma voi vaikuttaa siihen, miten toteutamme itseämme, muttei sanele sitä. Vammaisten himot, halut ja seksuaalinen itseilmaisu herättävät yhä kummastusta. Tuntemattomat katsovat yhä aiheelliseksi kysäistä: “Kuinka sä harrastat seksiä?” Kysymys on kyllä ajankohtainen hetkessä, jolloin olen päätymässä vuoteeseen kiinnostavan tyypin kanssa, ei kuitenkaan esimerkiksi kotibileissä muiden ollessa läsnä, tai vaikkapa bussissa.
Julkisessa keskustelussa esiin nouseva teema on usein lähes pelkästään avusteinen seksi. Teema on tärkeä, mutta ei kosketa jokaista vammaista, eikä ole kaikki, mistä meidän tulisi keskustella. Tarvitsemme moninaisempaa, meidän ehdoillamme ja meidän sanavalintojemme kautta käytyä keskustelua, sillä vammaisuus ei sanele, miten itseään ilmaisee tai mistä syttyy.
Vieraiden kanssa käydyt keskustelut ovat olleet opettavaisia paitsi kuulijoille, myös itselleni. Aivan kuten seksuaalineuvojan koulutus aikanaan, myös podcastin tekeminen on ollut matka itseen. Suhde omaan seksuaalisuuteen ei toisaalta voi olla koskaan valmis, sillä seksuaalisuus on alati muutoksessa. Meillä vammaisilla seksuaalisuuteen ja sen ilmaisuun vaikuttavat seikat, joita vammaton, tai välttämättä edes toisenlaisen toimintakyvyn omaava vammainen, ei tule miettineeksi. Siitä huolimatta myös vammattomilta yksityisviestein sataneet palautteet siitä, miten paljon podcast on heille antanut, kertoo ettei tämä ole vaan meiltä meille -henkinen projekti, mutta myös ennen kaikkea sen, että tietyt kipukohdat tai voimaantumiset seksuaalisuuteen liittyen voivat kuulua aivan jokaiselle.
Tällä hetkellä Rampaseksiä-podcastista on ilmestymättä kolme varsinaista jaksoa, sekä jaksojen teemaan liittyviä audioblogeja.
Uuden kauden jaksoaiheet on hahmoteltu ja vieraita kontaktoidaan parhaillaan.
Spotifyn lisäksi podcastin kaikki tähän mennessä ilmestyneet jaksot ovat nyt kuunneltavissa Youtubessa, jossa jaksot ovat saavutettavassa muodossa, eli tekstitettyinä.
