Nörttitytöt jakavat kokemuksiaan ja näkemyksiään päiväkirjan kirjoittamisesta.
Päiväkirjan kirjoittaminen on tapa, joka on kulkenut minunkin mukanani koko elämäni ajan. Koen, että käsin kirjoittaminen tarjoaa tilaisuuden hidastaa ajatuksia, treenata kärsivällisyyttä ja harkintaa, nauttia sanojen muodoista ja lauseiden rakentamisesta ihan eri tavalla kuin näppäimistön näpyttely. Ja onhan siinä omanlaisensa intiimi tunnelma – silloin olen yksin ajatusteni kanssa, eikä mieli ainakaan yhtä herkästi vaella klikkauksen päässä piilevään internetin äänten kakofoniaan.
Tälläkin hetkellä minulla on kolme erilaista päiväkirjaa. Yksi niistä on (jokseenkin) koherentti, bullet journal -tyyppinen kalenterimuistio, jonka tehtävänä on seurata tavoitteiden etenemistä ja pitää aikataulut kasassa. Toinen on pyhitetty luovalle työskentelylle, ideoille, taustatyölle, niihin liittyville muistiinpanoille. Kolmas on vapaa alusta, johon voin tajunnanvirtana vuodattaa aivoitusteni kaoottisen puolen.
Mutta etenkin kaltaiselleni kulkurille tulee väistämättä vastaan ongelma: mitä ihmettä vanhoille päiväkirjoille pitäisi tehdä?
Jos minulla olisi tallessa kaikki lapsuudesta lähtien täyttämäni muistikirjat, olisi niitä kertynyt jo laatikkokaupalla. Ja koska olen elämäni aikana muuttanut useita kymmeniä kertoja asunnosta, kaupungista ja maasta toiseen, on selvää, ettei päiväkirjojen säilyttäminen ole ollut järkevää tai edes mahdollista.
Siksi olen päätynyt tuhoamaan vanhat päiväkirjat.
Näin jälkeenpäin ajatellen se on ollut tyhmä ratkaisu. Maksaisin aika paljon, jos saisin käsiini esimerkiksi vaihto-oppilasvuoteni aikana kirjoittamani päiväkirjan, jonka kieli vaihtui kesken vuotta italiaksi ihan vain siitä ilosta, että osasin. Puhumattakaan siitä pinkasta parhaimmillaan parikymmensivuisia, käsin kirjoitettuja kirjeitä, joita posti minulle vuoden aikana kuljetti. Edelleenkään en tiedä, että missä niitä säilyttäisin, mutta mitä aarteita ne nyt olisivatkaan!
- Noora Niittymäki
Nuoruuden päiväkirjojani. Kuva: Jenni Virkamäki
Aloitin oman päiväkirjan kirjoittamisen 12 – vuotiaana. Tämä johtui ensisijaisesti uskonnollisista syistä. Kuuluin melkein kolmekymppiseksi asti uskontoon, jossa päiväkirjan kirjoittaminen nähtiin tärkeänä käskynä Jumalalta. Mutta vaikka kirjoitinkin päiväkirjaani, koska Jumala halusi, sisälläni oli pieni kapinoitsija, joka taas teki toisin. Eli kun päiväkirjaani tuhersin tekstiä, niin kirjoitin sinne mitä mielikuvituksekkaimpia fantasioita ja kuvitelmia mitä vain keksin. Rakastin kirjoittamista jo lapsena, mutta koska olin tyttö, niin kirjailijan ura naiselle nähtiin sopimattomana tulevalle äidille ja vaimolle. Naisella ei pitänyt olla kunnianhimoa muuta kuin kotia kohtaan. Joten siinä mielessä päiväkirjan kirjoittaminen oli minulle aktiivinen vastustuksen muoto – tein asiaa, joka kirkossa nähtiin hyvänä, mutta mitä sinne kirjoitin olisi tuomittu noituutena tai muuna pahana. Vasta mennessäni kirkon lähetystyöhön Ruotsiin, oli paine niin kova muiden nuorten lähetyssaarnaajien ympäröimänä, että se vaikutti kirjoittamiseenikin. Päiväkirjoistani tuli tylsiä “Ylistä Herraa” – tyyppisiä propagandatekstejä, enkä enää oikeastaan kirjoittanut lennokkaita tarinoita tai hauskoja yksityiskohtia elämästäni. Lähetystyössä olo vei oikeastaan kaiken innon päiväkirjan kirjoittamisesta ja lopetinkin sen kirjoittamisen pari vuotta uskonnosta lähtöni jälkeen. Nykyään saan kirjoittaa vapaammin kuin koskaan ennen, mutta tykkään kirjoittaa enemmän kuvitteellisia asioita kuin omasta elämästäni. Kuka tietää, ehkä vielä jonain päivänä palaan takaisin päiväkirjan pariin – mutta tällä kertaa omasta tahdostani.
- Jenni Virkamäki
Sain ekaluokkalaisena päiväkirjan syntymäpäivälahjaksi. Ensimmäisessä päiväkirjassani tikkukirjoitus vaihtui kaunoksi ja kirjoittaminen muuttui satunnaisista merkinnöistä vähitellen päivittäiseksi tavaksi. Nykyisin minulla on erikseen juoksemiseen keskittynyt muistikirja, johon tallennan lenkeillä nähtyä ja ajateltua – muiden muistiinpanovihkosten ohella.
Päiväkirja on muistiinmerkintäkammio, johon kirjaan kaikkea mieleen juolahtavaa ilman sen suurempaa syytä, ihan vain koska huvittaa. Kun selaan kirjoittamaani myöhemmin, pelkkä aukeaman avaaminen kertoo minulle paljon. Näen kappaleiden pituudesta aiheen (unet ja pidemmät tapahtumaketjut ovat kookkaampia pätkiä) ja kynänjäljestä tunnetilan (juoksevaa vai painavaa). Teksti palauttaa elävästi mieleen kerran koetun. Uskon että päiväkirjan pitäminen on parantanut paitsi itsetuntemustani, myös muistiani.
Opiskeluaikoihin lukeutui vuosia, jolloin saatoin kirjoittaa vain yhden lauseen päivämäärän alle. Vaihto-opiskelijana Pécsissä ja työharjoittelussa Budapestissa kirjoitin päiväkirjaa unkariksi omaksuakseni paremmin ympäristön kielen. Vielä en ole uskaltanut merkintöjäni lukea, ne varmasti vilisevät kirjoitusvirheitä.
Vuosien varrella on ollut ihmisiä, joissa minun ja päiväkirjan välinen luottamussuhde on herättänyt kateutta. Sellaiset ihmiset eivät ole elämääni jääneet.
Viime vuosina olen täyttänyt yhden päiväkirjan suunnilleen kahdessa kuukaudessa. Kuluvana vuonna olen siis jo aloittanut ja kirjoittanut loppuun yhden päiväkirjan. Vaikeimpina aikoina päiväkirja saattaa tulla täyteen viikkoja etuajassa: sen sivuilla pesen pois pahan mielen. Viimeisen sivun kirjoittaminen on aina eräänlainen virstanpylväs. Uuden tunnustelu taas vaatii pientä luottamuksen hakemista: voinko kertoa näille sivuille sensuroimattomat mietteeni? Ne joita ei tarvitse punnita, ne joista kukaan ei voi loukkaantua.
Ajan myötä kirjoittamiseen on alkanut liittyä yhä täsmällisempiä omannäköisyyden vaatimuksia. Vain äärimmäisessä valikoiman puutteessa voisin kirjoittaa päiväkirjaa räikeään ruutuvihkoon. Sivut edustavat omaa tilaa, johon ei välttämättä pääse edes muiden (oikeita) nimiä: se olisi jonkun toisen liian voimakasta läsnäoloa minulle tarkoitetussa paikassa.
Kirjoitan päiväkirjaan enimmäkseen aamulla, mahdollisimman pian heräämisen jälkeen, kun ajatus on toisella tavalla kirkas kuin kaiken tekemisen jälkeen. Päivän mittaan lisäilen havaintoja ja tuntemuksia. Sillä tavalla saan asioita pois mielen päältä, toisaalta samalla talteen. Vaikka kirjoittamiseen liittyy ennen kaikkea hetkessä olemisen ilmaiseminen, päiväkirjaan on ikään kuin sisäänkirjoitettuna ajatus tulevista ajoista. Melkein kuin laatisi kirjeitä tulevaisuuteen.
Jälkeenpäin ajateltuna luulen, että päiväkirjan kirjoittaminen on pelastanut minut pahimmilta luovuuden lukkotiloilta: tyhjä sivu ei ehdi kammottaa, on liian kiire saada sanat paperille.
Joitakin vuosia sitten aloin kirjoittaa puhtaiksi vanhoja päiväkirjojani. Olin kai huolissani, etten myöhemmin enää saisi selvää käsialasta. Parhaita katkelmia saatan käyttää apuvälineenä luomistyössä. En kronikoi elämääni tai kirjoita autofiktiota, vaan etsin jo kertaalleen muotoilemiani ilmaisuja ja osuvia havaintoja. Usein spontaanisti kirjoitettu on myös parhaiten sanottu. Käymällä päiväkirjoja läpi saan tarkempaa tietoa siitä, milloin muistamani sattumukset tapahtuivatkaan ja millaisia jatkumoita toistuvat ilmiöt muodostavat. Millaisia prosesseja päiväkirjoihin on tallentunut. Taipumuksiani tunnistamalla opin toivoakseni paremmaksi kirjoittajaksi ja ehkä viisaammaksi ihmiseksi.
Jonkin aikaa puhtaaksi kirjoitettuani tajusin, että jos tiedostoihin tallentuu tekstiä päivässä suurin piirtein sama määrä kuin uuteen päiväkirjaan (kuten useimmiten käy), urakka ei tule koskaan valmiiksi. Jonakin päivänä paperilla ovat vääjäämättä viimeiset rivit, joihin en enää ehdi palata. Oivalluksen myötä avartui uusi ajallinen perspektiivi, joka kutsui minussa esiin tunteen ajan päättymättömyydestä oman rajallisuuteni rinnalla. Samalla se pakotti ajattelemaan päiväkirjojeni kohtaloa sitten, kun minusta aika jättää. En tiedä, haluanko luovuttaa niitä ainakaan sellaisenaan esim. SKS:lle. Toivoisin kuitenkin, että merkinnöistäni olisi tulevaisuudessa jotakin hyötyä muillekin. Jospa ne vaikka kertoisivat kirjoitushetkestä jotakin sellaista, joka muuten jäisi ajan peittoon.
Tällä hetkellä minulla on päiväkirjoja hieman päälle 32 vuoden ajalta. Niitä on sängyn alla, kaapeissa, kellarissa kanahäkissä – ehkä jonain päivänä hukun niihin tai jään liekkien uhriksi pelastaessani niitä tulipalosta. Siihen asti noudatan hyväksi havaittua tapaa, jota kerran jo päiväkirjaan kuvailin:
“Turvaudun tuttuun keinoon: kirjoitan. Pitää kirjoittaa lisää.“
- Ilona Vuori
