Kolme muskettisoturia: D’Artagnan vie katsojat valtapelien varjoihin.
“Athoksen olkapää, Porthoksen miekkavyö ja Aramiksen nenäliina”
Ilman sotureiden esineistöä tätä tarinaa ei välttämättä edes voisi kertoa. Niin sitkeästi äkkipikaisen D’Artagnanin (François Civil) törmäilyt kerrataan romaanin eri versioinneissa. Yhteensattumasta (tai -osumasta) saadaan kimmoke gascognelaisen poikkeuksellisen nopealle etenemiselle kuninkaan luottosotilaiden riveissä ja valtakunnan sisäpiirissä. Tuskin ehditään saapua Pariisiin, kun tuleva muskettisoturi joutuu nopeissa käänteissään vaikeuksiin. Siten hän eittämättä saavuttaa jotain sellaista, mistä kärsivällisesti vuoroaan suosituskirjejonossa odottava todennäköisesti jäisi paitsi, kuten kuningattaren (Vicky Krieps) uskotun (Luna Khoudri) suosion.
Tunnelmansa puolesta uusin elokuvatoteutus noudattelee kirjan tapahtumia suorastaan kylmäävän tarkasti eikä katsojia päästetä epätäydellisten veijareiden matkassa helpolla. Konflikteja ja tapahtumia ympätään yhteen vinhaa vauhtia. Niputtamalla saadaan aikaan juonenkäänteitä, joita kirjan lukenut ei olisi osannut aavistaa. Samalla tiivistetään elokuvan sisäistä aikaa: muutenhan Englantiin matkustamiseen kuningattaren kaulakorun perässä olisi kulunut vähintään viikkoja eikä päiviä. Tai ainakin päiviltä ne katsoessa pikemminkin tuntuvat. Tässä versiossa laivat eivät sentään lennä, kuten vuoden 2011 steampunk-versiossa.
Kahden maan välisiä jännitteitä kärjistetään ja sisällissodan mahdollisuutta maustetaan attentaatilla ja kapinallisilla sukulaisilla. Poliittisessa ruutitynnyrissä eivät kupli pelkästään lapsettoman kuningasparin välit, vaan myös katolisten ja protestanttien uskonsodat tuodaan mukaan pääkaupungin kuhinaan. Ja onko ihmekään, että valtakunta on vaakalaudalla, kun ylin auktoriteetti ja lain korkein sana on niin helposti kardinaalin johdateltavissa. Ranskan historiaa tuntevalle katsojalle tilanne käy ilmeiseksi viimeistään silloin, kun kruunupää lausuu kuninkaiden roolia koskevan, Richeliun (Éric Ruf) anekdoottina tunnetun lauseen omanaan.
Henkilöiden motivaatiot säilyvät uskottavina, minkä ansiosta lukija ja katsoja eivät putoa kärryiltä. Athos (Vincent Cassel) on yhä jalo ja tyhmyyteenkin asti rehellinen perättömien syytösten edessä. Hänen mainettaan loataan tapahtumien tiimellyksessä ennenkuulumattomiin mittasuhteisiin yleisön sydämentykytysten tihentyessä. Lopulta nimi putsataan entistäkin puhtaammaksi.
Ongelmia istutetaan juoneen oikeastaan enemmän kuin niitä ehditään purkaa. Iso osa niistä kaiketi ratkaistaan kakkososassa. Hieman päästään pyörälle nelistyksen keskellä katsoja joutuu. Liehuvien viittojen tahdissa voi toki hieman joustaa logiikasta.
Oma hauskuutensa piilee siinä, miten pimeässä nähtyjen epäilyttävien tuntemattomien tunnistaminen onnistuu kiireessä muitta mutkitta ja arkaluontoisia valtionsalaisuuksia jaellaan varomattomasti ovenraot avoimina. Kuninkaan (Louis Garrel) neuvonpidossa asetetaan poliittiset pelinappulat ja henkilödynamiikat paikoilleen, vaikka todellisuudessa kuninkaan veljen häiden istumajärjestystä suunnittelemaan ei varmaankaan tarvittaisi koko kuningasperhettä neuvonantajineen. Tietenkin jostain aina ilmaantuu hevonen ja sopiva suvantokohta taustatarinalle.
Siniveriset vaikuttavat autuaan tietämättömiltä hovinsa juonitteluista. Miesoletetut hahmot ovat alati valmiina lankeamaan viettelijättärien pauloihin siitä huolimatta, että tarinan hyveelliset naiset näyttäisivät olevan säännönmukaisesti hyvisten puolella. Elokuvassa kuitenkin myös kritisoidaan rivien väleissä naisen asemaa. Jatko-osassa Miladya (Eva Green) seuratessa näkökulma kenties vielä painottuu.
Sulkahattujen charmi
Mikä muskettisotureissa sitten vetää vielä satoja vuosia ammattikunnan lakkauttamisen jälkeenkin?
Jonkinlaista vetovoiman auraa teos selvästi säteilee. Kolmella muskettisoturilla on Hollywoodin ja juonivetoisen tarinan rakastamat piirteet ja rohkea keskushahmo, jonka völjyssä on helppo kuljettaa päräyttävää juonta. D’Artagnan on uskollinen, muttei välttämättä kaikissa tilanteissa ihanteellinen, siis samaistuttava. Lisäksi hän on rohkea, suorastaan opportunisesti tilanteeseen tarttuva, käskyjä uhmaava, oikeamielinen, joskus jopa ärsyttävä hahmo. Mukaansatempaava sankaritarina tarjoaa kuvaukselliset puitteet ja monenlaisia tulkinnallisia mahdollisuuksia.
Osan charmista voi olettaa perustuvan tapahtumien todellisuuspohjaan. Useilla henkilöhahmoista on historiankirjoihin dokumentoitu esikuvansa, joskin todennäköisesti melko toisenlainen kuin fiktiivinen vastine. Perinteisestä historiallisesta draamasta uusimmassa toteutuksessa ei tosin ole kyse. Suurin osa kohtauksista sijoittuu jonnekin muualle kuin vallan upeisiin kabinetteihin, loistoakaan liikaa säästelemättä. Miljöön kuvaus on kuin pieni aikamatka kadotettuun maailmaan.
Osaksi teoksen suosion taustalla lienee suhde aikakauteen ja aatemaailmaan. Toisenlainen maailmanjärjestys herättää paradoksaalisen kaipuun ajanjaksoon, jolloin aristokraattikin on kärsinyt huonommasta hammashoidosta kuin keskiverto länsimaalainen. Fiktio toimii näyttämönä (ainakin näennäisesti) jalojen aatteiden mellastamiselle menetettynä aikana, jonka kaukaiset konfliktit eivät enää herätä suuria tunteita tai avaa syviä haavoja.
Ylimystölle osoitettua uskollisuutta ei nykyihminen ihan ymmärrä. Romaanin ilmestymisen aikaan hallitsijoiden pröystäily ja vallankumouksen muisto elivät ranskalaisten mielissä tuoreina. Ajanjakso ennen ylhäisön päiden vaatimista vadille kirvoitti kenties lukijoissa nostalgian ohella jonkinlaisia humoristisia tunneoireita, joiden ansiosta maan jalosukuisimpien oikkujen vuoksi henkensä vaarantavat miekkamestarit nousevat tarinan idealistisiksi sankareiksi. Elokuvassa Milady toteaa tekevänsä kaiken Ranskan puolesta. Hienovarainen, mutta tärkeä erottelu.
Ei kenties ole liioiteltua todeta, että yksilökeskeisissä länsimaissa muskettisoturien motto on etääntynyt lähes saavuttamattomaksi ihanteeksi. Muskettisoturit ovat niin periaatteen ihmisiä, että palvelevat kuningasta (ja joskus jopa enemmän kuningatarta) oman etunsa vastaisestikin. Ihanteen ajamille päähenkilöille taitaa edelleen olla tilausta.
Vuosisata filmatisointeja, mitä seuraavaksi?
Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että alun perin romaanin lukemiselleni toimi innoittajana Kolme muskettikoiraa -televisio-ohjelma (1981). Sen tunnusmusiikille on varattu aivoissani pysyvästi oma hermoratansa. Kirjan uudelleenlukemisen ja aikakauteen perehtymisen päälle luin vähän vanhempana vielä henkilöiden myöhempiä vaiheita selostavat jatko-osat, jotka syvensivät tietämystäni Ranskan vallankumousta edeltäneen ancien régimen jännitteistä. Yliopisto-opintojeni alussa kävin uteliaisuuttani jopa kokeilemassa miekkailua. Valitettavasti jouduin toteamaan, ettei sisäänpäinkääntynyt nörtti taivu niin hyökkäävään lajiin.
Uusimman katselukokemuksen jälkeen innostuin ottamaan lukioranskan käyttöön ja tutustumaan YouTuben runsaaseen haastattelumateriaaliin elokuvan tiimoilta. Muistiinpanoja kertyi niin iso tiedosto, ettei arvostelun laatimisesta ollut tulla valmista, vaan essee.
Ranskalaistoteutuksen kerrontatapa ei ärsytä toisin kuin tavanomainen amerikkalaisvelmuilu. Sulkahattuisten sotureiden kukkoilu ei jätä liioiteltua saati liian kevytmielistä vaikutelmaa. On melkein kuin palaisi tuttuihin paikkoihin, palatsien huomionhakuiseen parveiluun ja vastavuoroisesti valkoisina liehuvien pyykkien rauhaan.
Ehkä jo kieli tekee toteutuksesta ylivertaisen jenkkiräiskintöihin nähden; tyylikkäämmän, luontevamman. Repliikkejä on voitu ottaa melko suoraan romaanista.
Kolme muskettisoturia: D’Artagnan ei kuitenkaan vain kuvita tuttua, vaan karauttaa laukkaan omalla tyylillään. Tuttuus ei lopulta käy rasitteeksi. Pyrkimys jonkinasteiseen todenmukaisuuteen tuodaan viihteen ja kiihkon rinnalle ja yksityiskohdissa nähdään raikkaita pilkahduksia, kuten ironisen oloinen lähikuva rististä Richeliun kardinaalinpuvun rinnalla. Mikäli ranskalainen kansallisylpeys tuottaa tällaista elokuvaa, mikäs siinä.
Elokuvakaksikon prologissa hyvis ja pahis esitellään miltei samaan hengenvetoon. Kahden hahmon piirileikissä kutkuttavaa ei ole niinkään mitä seuraavaksi tapahtuu, vaan miten taas yhteen tullaan. Tulee olemaan kiintoisaa seurata, millaisen vastinparin Miladyn mukaan nimetty jatko-osa muodostaa D’Artagnanille. Jatketaanko edelleen kamera olkapäällä vai heijastuuko vaihtunut keskushenkilö myös kerrontatyyliin.
Inspiroivan katselukokemuksen jälkeen ei haittaa yhtään, että tarina jää kesken. Jatko-osaa odotellessa jää hyvää aikaa palata romaaneihin. Lopputekstien vierittyä päätökseensä on hetken kummallista kulkea oman aikamme katuja.
Kolme muskettisoturia: D’Artagnanin Suomen ensi-ilta oli 26.5.2023.
Kolme muskettisoturia: Milady saa Ranskan ensi-iltansa 13.12.2023.
