Kolme muskettisoturia: D’Artagnan vie katsojat valtapelien varjoihin
Alexandre Dumas vanhemman (1802-1870) Kolme muskettisoturia (1844) oli yksi ensimmäisistä lukemistani niin sanotuista aikuisten romaaneista. Palasin teoksen pariin lukiolaisena ja tartuin saman tien jatko-osiin. Niiden toisella puolen surin: jäljellä on enää toistoa.
Aikuisiällä olen yhä kuin sisäisen pakon ajamana tutustunut kaikkiin tapaamiini versiointeihin musketöörien tarinasta. Hyvin harvoin olen ollut tyytyväinen näkemääni. Aivan kuin filmatisointien tekijöillä olisi ollut täysin toisenlainen näkökulma minulle tuttuun romaaniin: ihan kuin he olisivat arvostaneet alkuteoksessa jotain ihan muuta.
Leonardo di Caprion tähdittämä Rautanaamio (1998) erottui toteutusten kirjavasta joukosta, mutta se pohjautuikin eri kirjaan. Alkuperäistä romaania on filmatisoitu jo yli vuosisadan ja onpa sen pohjalta kynäilty musikaaleja, näytelmiä ja tv-sarjojakin. Luulisi kaiken sen luovuuden tuottaneen vuosikymmenien saatossa jotain laadukkaampaa kuin Hollywood-filmien nokkelaa sanailua vaivattoman oloisen miekankalistelun oheen.
Taidetta vai seikkailua?
Odotukseni eivät olleet korkealla, kun miltei vanhasta tottumuksesta istahdin kesäkuumalla elokuvateatterin penkille Kolme muskettisoturia: D’Artagnan -teoksen (2023) äärelle. Olin kokenut trailerin ennen kaikkea pompöösiksi. Monien toistojen myötä aloin kuulla Guillaume Rousselin herooisen painostavassa tunnusmusiikissa paitsi Christopher Nolanin Batman-elokuvista muistuttavia uhkaavia sointukulkuja, myös Coolion Gangsta’s Paradise -hitin poljentoa. Myöhemmin videoarvosteluihin perehtyessäni kävi ilmi, etten ole ainoa.
Ennen elokuvan alkua näytetyt mainokset enteilivät vimmaisen vauhdikkaita seikkailuja, mikä minussa herätti vieraantumisen tunteita jo ennen varsinaisen katselukokemuksen alkua. Menevät toimintaelokuvat eivät muodosta makumieltymysteni ydintä. Toisaalta saatoin iloita siitä, ettei ranskalaista tuotosta ole automaattisesti määritelty taide-elokuvaksi, kuten vaikkapa rapakon takana näyttää käyneen: se tietää teokselle valitettavasti melko heikkoa levikkiä. Sisällön soisi määrittävän vastaanottoa pikemmin kuin alkuperän.
Sekin kertoo jotain, kuinka marginaalisessa teatterissa teosta esitetään. Kanssani Finnkinon penkkejä jakoi ihan mukava määrä yleisöä.
Useamman Euroopan maan rahoittama tuotanto on sikäli romaanin hengen mukainen, että siinä ranskan puhumisen ohella liikutaan autenttisissa kohteissa. Ranskan elokuva-ala on toivonut elokuvasta piristysruisketta lipputuloihin ja vastinetta amerikkalaisille Marvel-filmeille. Monen muun maan tavoin elokuvataiteen synnyinsijoilla elokuvateattereiden kävijämäärät ovat koronavuosien jäljiltä yhä romahduksissa. Asterix ja Obelix lohikäärmeen valtakunnassa (2023) ei oikein lunastanut odotuksia ja muskettisoturielokuvien ohjaaja Martin Borboulonin aiempi teos Eiffel (2022) jäi maailmalla tunnetusta aiheestaan huolimatta vähän toteamuksen tasolle. Turvallisen tuntuisten aiheiden lisäksi tarvitaan vielä jotain uutta ja jännittävää katsojien huomion vangitsemiseksi. Nyt luvassa on Muskettisoturien jatko-osan lisäksi henkilöiden edesottamuksia seuraavia spin off -sarjoja sekä vuonna 2024 samaan henkeen toteutettu klassikkofilmatisointi Monte Criston kreivistä.
D’Artagnanin olkapäällä
Elokuva vetää välittömästi mukaansa. Mähinöinti alkaa jo ennen kuin replikointiin päästään kunnolla kiinni: tarinaa ei pohjusteta, vaan mennään suoraan tapahtumiin intomielisen D’Artagnanin (mm. Netflixin Agentit-sarjasta tuttu François Civil) rämpiessä myöhään illalla sateiseen Pariisiin. Tuleva miekkaniekka joutuu heti keskelle selkkausta ja jopa haudatuksi elävältä.
Tekijät pelaavat hahmojen ja heidän taustojensa tuttuudella: riittää, että tunnistamme heidät. Henkilöihin ei pahemmin ehditä syventyä, vaan luonteenpiirteet piirretään valkokankaalle varsin nopein vedoin. D’Artagnanin muskettisoturiksi tulemisen halua ei perustella, ei liioin rakennella henkilöhahmojen välisiä luottamuussuhteita. Säästyy aikaa, kun keskushahmon motivaatio jätetään yhden, trailerissakin kuullun repliikin varaan ja uusi, aluksi ärsyttäväksi keltanokaksi arvioitu soturikadetti otetaan mukaan joukkoon yhden kahakan aikana. Roman Duris‘n Aramis olisi ollut jo sitä ennen valmis tappamaan rasittavan kiihkoilijan.
Tuttuus tuo turvaa, mutta ihan pelkkään nostalgiaan elokuva ei tukeudu. Toteutuksesta on nimittäin tiivistetty pois kokonaisia henkilöhahmoja. Kreivi Rochefort loistaa poissaolollaan ja sankarimme mielitietyn aviomies Herra Bonacieux kenties vilahtaa kotipihallaan kerran. Pahisten rooli on sälytetty karismaattisena femme fatalena juonivan Miladyn (lumoava Eva Green) ja luihuna myötäilevän kardinaali Richeliun (Éric Ruf) harteille.
Kerronnan elävyydestä saadaan kiittää tekniikkaa, jonka voimin kamera kiertää jatkuvasti päähenkilön kintereillä. Olkapääperspektiivin myötä taistelukohtausten tarkkuus kärsii siinä missä immersiivisyys korostuu. Miekkailuhetkiä leimaa itsetietoisuus ja leikkisyys samalla kun vältetään lyömästä koko asetelmaa lekkeriksi: onhan valtakunta sentään sodan partaalla. Yhtenäistä, keskeytymättömän oloista ottoa ja taistelijoiden katseiden liikkeitä mukaileva kamerankuljetus nostaa yhteenottojen panoksia. Todentuntu korostuu katsojan päästessä keskusnelikon kannoille. Hänet vedetään suoraan mukaan kuohuvan Ranskan ilmapiiriin.
Kardinaalin miehiä vastaan taistellessa kuullaan elokuvan ainoa ”Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta” -hokema, silloinkin joukon kyynisimmän eli Athoksen (Vincent Cassel) lausumana. Välikohtauksen painoarvo kasvaa.
Miekkailijoiden henki on halpa, kun kuninkaan (tai kardinaalin) asialla ratsastetaan. Vastustajia ollaan valmiina listimään pienimmästäkin syystä. Toisaalta kuolema ei kirjan lukeneelle tunnu kovin todelta: olisi yllättävää, jos joku olennainen henkilö jäisi kyydistä ennen kakkososaa.
Adrenaliinia ja rymistelyä riittää taistelukoreografioiden rytmittyessä musiikin pauhuun ja orkesterielementtien jäljitellessä taistelijoiden sykettä. Toisin kuin amerikkalaisissa jännäreissä, kalpojen kalistelua ei keskeytellä näpsäkän replikoinnin vuoksi, niin kaunopuheista ja ytimekästä kuin dialogi muuten onkin.
Joitakin vapauksiakin on ilmeisesti otettu. Esimerkiksi musketit ovat asiantuntijoiden mukaan aikakauteen aivan liian moderneja.
Synkän ja koomisen liitto
Monista toteutuksista tuttua technicolor-seikkailua ranskalaisversiolta on turha odottaa. Ohjaajan lännenelokuvista inspiroitunut ote näkyy etenkin seepiavoittoisessa värimaailmassa. Suorastaan sarjakuvamaisiksi käyneet vanhat kunnon siniset ristitakit on jätetty sinne minne ne kuuluvatkin, naftaliiniin. Muskettisotureiden karu varuskunta tuo mieleen taannoisen BBC-sarjan (2014).
Jotkut henkilöistä on vaatetettu pikemminkin teatterin lavalle kuin Pariisin kaduille. Vai kuinka pitkään Milady mahtaisi pärjätä vakoojana näyttävissä sulkahatuissaan ja tikarikorvakoruissaan, hiukset vapaina hulmuten? Tyyli on todenmukaisuutta tärkeämpää, pohjautuuhan elokuvakin viihdyttämään tarkoitettuun kaunokirjallisuuteen.
Puvustus heijastelee myös valtasuhteita. Hulmuavassa punaisessa viitassa astelevan kardinaalin rinnalla Ludvig XIII muistuttaa palvelijaa mahtavamman miehen varjossa. Tahdoton ja kyllästynyt kuningas takertelee oikeamieliseksi tituleerattuna ylimyksenä yhtä lailla avio-ongelmien kuin valtakunnan hallitsemisen parissa.
Vicky Kriepsin idealistisen hyvä Itävallan Anna esiintyy vaaleissa asuissaan Miladyn, tuon kardinaalin paholaismaisen kätyrin, vastakohtana. Luxemburgilaisnäyttelijä tuo toteutukseen omanlaistaan aitoutta, vaikkakin lievän aksentin huomaamiseen tarvittaneen jo melko hyvä ranskan kielen taito. Algerialaissyntyinen Lyna Khoudri kuningattaren uskottuna Constancena on osan kriitikoista mielestä liian tummapintainen 1600-luvun alun Ranskaan. En olisi mokomaa edes huomannut.
Patinoidun yleisilmeen ohella monet hahmoista ovat kirjavastineitaan vanhempia. Siitä huolimatta, että harva muskettisoturi ylsi yli kolmenkymmenen vuoden ikään, ranskalaisräiskeessä säiläänsä käyttelevät harmaantuvat hahmot ja taisteluissa ryvettyneet mutanaamaiset urhot. Ratkaisulla on tekijöiden mukaan haluttu korostaa pääosan nuoruutta ja kokemattomuutta (kaiketi myös tähdentää konkareiden erityisyyttä). Elokuvan trailerissa Herra Treville (Marc Barbé) toteaa D’Artagnanille, että kenties tästä vielä kerran tulee muskettisoturi. Näkemämme peitsentaittelun perusteella läheskään kaikki kadetit eivät siihen vaiheeseen tainneet selvitä.
Synkkyyttä maustetaan humoristisilla pilkahduksilla etenkin dialogin tasolla. Kuinka monta niitä muskettisotureita nyt olikaan, laskeskellaan pariinkin otteeseen, kuten hieman pakonomaisessa lopun kunnianpalautustilaisuudessa. Pienillä itsetietoisilla piikeillä kommentoidaan yhden kansan ja yhden valtion ideaa, luodit pysäytetään Raamatulla eikä taistelussa saatuja vammoja muutenkaan pidempiä aikoja voivotella. Kun kuningatar ampuu sorsan, kuullaan vuosikymmenien takaa tuttu Wilhelm-huuto.
Myöhemmin soturimme viettävät iltaa tavernassa laulusta ja juomasta humaltuen, mikä lienee elokuvan seesteisin kohtaus. Jonkin verran kritiikkiä on kirvoittanut Porthoksen (Pio Marmaï ) kuvaaminen biseksuaalina. Tarkalleen ottaen kyseinen sana on median tulkinta, sillä kerronnan tasolla elämästä kaikin keinoin nauttivan musketöörin ei mainita välittävän petikumppaninsa sukupuolesta. Ratkaisua on moitittu liiallisesta wokeismista. Veikkaan, että muutaman vuoden kuluttua tällainen yksityiskohta ei enää innoita suurempia mielenkuohuja, vaan sen voi nähdä osana aikamme tulkintaa.
Artikkelin seuraava osa julkaistaan heti huomenna!
