Ajalleen epätyypillisesti musikaalin kauhu ei ole yhteydessä dragiin, ristiin pukeutumiseen, seksuaalisuuteen tai siihen, että pääpahis kutsuu itseään transvestiitiksi. Musikaalissa pahuus on yhteydessä ihmisten tarpeeseen kontrolloida ja normittaa muita ihmisiä.
Minulla on hämärä muistikuva 2000-luvun alusta, jossa eräs kanssaopiskelija laulaa sylissäni Rocky Horror Picture Show –musikaalin kappaletta Sweet Transvestite pukeutuneena tohtori Frank N Furtheriksi. Kyseessä lienee ollut teologian opiskelijoiden baarisuunnistus ja olin pitämässä yhtä rasteista. Sylitanssi ei ollut tehtävänannossa, mutta annoin täydet pisteet, tietenkin.
Rocky Horror Picture Show (1975) on ajaton klassikko. Ystäväni tutustutti minut siihen aikana, jolloin Halloween ei vielä ollut rantautunut Suomeen, mutta joulun alla tuli vietettyä kauhuteemaisia kotibileitä. Myöhemmin olemme laulaneet ja tanssineet Time Warpin tahtiin lukuisia kertoja. Kyseessä on eräänlainen kauhumusikaali, joka kertoo ulkoavaruudesta saapuvista muukalaisista, jotka osaavat juhlia ja rakastaa. Se on hyvin queer. Tarinan pahis on muukalaisjoukon näennäinen johtaja, tohtori Frank N Further, itsekeskeinen ja mustasukkainen tieteilijä, joka yrittää muovata itselleen täydellistä rakastajaa. Tarinan päähenkilöt Brad ja Janet ovat keskiluokkainen ja estynyt pariskunta, joka eksyy muukalaisten avaruusalukseen ja ajautuu osaksi tohtorin juonia.
Suurin osa musikaalista menee juhliessa ja rakastaessa. Aina välillä tapahtuu hirvittävyyksiä, onhan se kauhuelokuva. Kukaan ei silti muista Rocky Horror Picture Showta murhasta ja ihmissyönnistä, vaan upeista drag -esityksistä ja liikuttavista lauluosuuksista. Ajalle epätyypillisesti kauhu ei ole yhteydessä dragiin, ristiin pukeutumiseen, seksuaalisuuteen tai siihen, että pääpahis kutsuu itseään transvestiitiksi. Tohtori Frank N Further on paha kaikesta tästä huolimatta.
Amerikkalainen kulttuurintutkija ja kirjailija Lindsay Ellis käsittelee videoesseessään Tracing the Roots of Pop Culture Transfobia (populaarikulttuurin transfobian juuria etsimässä) sitä, kuinka sukupuolivähemmistöjen ja drag-taiteen käsittely on amerikkalaisessa viihteessä ollut historiallisesti huomattavan transfobista. Kun mies on pukeutunut naiseksi (ja lähestulkoon aina ne ovat olleet cis-miehiä), kyse on ollut karkeasti jaotellen kolmesta asiasta: koko naiseksi pukeutuminen on vitsi tai mies on paha tai mieleltään järkkynyt. Usein kumpaakin jälkimmäisistä. Elokuvassa Psycho (1960) murhaaja on äidikseen pukeutuva aikuinen mies ja Anthony Hopkinsin tähdittämässä Uhrilampaissa (1991) miespuolinen psykopaatti luo itselleen uuden puvun tappamalla ja nylkemällä naisia. Disneyn Pienen merenneidon (1989) pääpahis on Ursula. Hahmoon on haettu innoitusta legendaarisesta drag-taiteilijasta Divinestä. Vaikka se on upeaa, Ursula on kuitenkin tarinan toinen, vieras ja pelottava paha olento maailmassa, josta ei löydy muita hänen kaltaisiaan.
Rocky Horror Picture Showssa kaikki erilaisuus on hyvää ja kaunista. Kaikki ovat kummallisia yhdessä. Frank N Further on yhtä queer kuin loput avaruusaluksen miehistöstä ja Brad ja Janet löytävät itsensä vapautumalla kahlitsevista normeista. Se miksi Frank on paha, johtuu siitä, että hän haluaa omistaa ja hallita muita ihmisiä. Hänellä on omat norminsa, joihin hän haluaa kahlita muut. Tohtori Frank N Further ei tunnista aitoa rakkautta, mutta hänen ympärillään tunnistavat. Musikaalissa pahuus on yhteydessä ihmisten tarpeeseen kontrolloida ja normittaa muita ihmisiä. Sen vastakohtana on ihmisten rakastava hyväksyminen juuri sellaisena kuin he ovat. Se lienee yksi niistä syistä, miksi musikaali on pysynyt niin ajattomana.
Se, tai Tim Curryn mieletön karisma.
