Nörttitytöt
Kaj Syrjäsen kuvitus kannessa tempaa mukaan scifiin. Kuva: Marras Sinikarhu

Vuonna 2466 maailman liikakansoitusongelmaan on luotu ratkaisu: kehoja on vähemmän kuin ihmisiä. Viisi vuotta täytettyään kansalainen luovuttaa kehonsa yhteiskunnan käyttöön. Tämän jälkeen hän viettää aikansa kehottomana servereillä, ellei hän sitten esimerkiksi työnsä takia saa kehoaikaa. Tarinan päähenkilö Kip Markham on epätoivoinen kehoajan suhteen. Ajatus hetkestä kehossa saa hänet lupautumaan todistajaksi ystävänsä Adin murhan oikeudenkäynnissä ennen kuin hän sisäistää kuka häntä onkaan vastassa. Laiton kehonvälittäjä Fixpatrick kun todennäköisesti järjestää Kipin kehottomankin elämän päätökseen mikäli häviää tämän oikeudenkäynnin. Oikeudenkäynnin seurauksena Kip joutuukin pakenemaan hengen hädässä… mutta ketä? Ja kuka häntä auttaa?

Jännittävä ja hengästyttävä pakomatka vie Kipin eksentrisen Artistin luokse. Tästä alkaakin kirjan mielenkiintoisimman ihmissuhteen kehitys, jota kehystää edelleen tiiviinä jatkuva toiminta.

Toimintapainotteisuutensa takia Reetta Vuokko-Syrjäsen Syntykeho toimiikin hyvin tilanteeseen, jossa moni muu kirja tuntuu liian raskaalta tai hitaalta. Rauhallisia hetkiä on toimintakohtausten välillä, mutta ne eivät jatku kovin pitkiä aikoja. Ensimmäisen persoonan preesens on oikea ratkaisu iholle tulevaan toimintaan ja sen kehollisuuteen. Suosittelen kirjaa lukujumin karkoitukseen, mikäli teemat kuulostavat kiinnostavilta. Menoa ja meininkiä riittää. Ainoa kritiikin aihe oli tietty kaavamaisuus – rauhallinen kohtaus muuttuu aina räjähdyksen tai muun yllättävän tilanteen kautta takaisin toiminnaksi.

Pelkäksi päättömäksi kohellukseksi kirjaa ei voi kuitenkaan syyttää, sillä se nostaa esiin kysymyksiä transhumanismista ja kehon merkityksestä, sukupuolesta sekä monesta muusta asiasta. Reetta Vuokko-Syrjänen on vakiintunut hahmo Suomen spekulatiivisen fiktion piireissä muun muassa Kosmoskynän päätoimittajana. Spekulatiivisen fiktion tuntemuksen takia esikoisromaani käsitteleekin teemojaan monipuolisesti ja saarnaamatta.

Syntykoto oli kirjana ensisijaisesti viihdettä, ja itse ainakin viihdyin erittäin hyvin. Olisin voinut helposti lukea sen 479 sivua yhdellä istumalla, niin voimakas tarinan imu oli. Asiaa toki helpotti se, että löysin tekstistä monia asioita, jotka vetoavat minuun. Jopa niin paljon, että nauratti kun välillä teksti kuulosti itseni kirjoittamalta. Erityisesti minuun vetosi Kipin ja Artistin välit, josta mieleeni tuli jonkin verran Robin Hobbin erinomaisten trilogioiden (monikossa) päähenkilö Fitzin suhde Narriin (Robin Hobb: Salamurhaajan oppipoika jne. Suom. Sauli Santikko. Otava 1996).

Lopun tullessa olin hiukan hengästynyt. Tarinan loppuratkaisu ei välttämättä ollut se vahvin osuus kirjasta, mutta loppumetreillä oli monia muita hienoja hetkiä. Erityisesti rakastin viimeistä virkettä. Siinä tiivistyi juuri sellainen kirjallisuus, josta itse pidän. Onneksi Syntykehon maailmaan pääsee sukeltamaan lisää ilmeisesti piankin, ainakin päätellen kirjailijan Facebook-sivun julkaisusta.

Syntykeho tarjoaa viihdettä, mutta myös tuntemuksen siitä, ettei sen maailma ei olekaan niin kaukana omastamme. Ei ainakaan näinä aikoina, kun tietyt tahot tuntuvat haluavan työttömien, sairauseläkeläisten ja muiden olevan säilössä halvassa asunnossa ilman varaa tehdä mitään. Ei kunnollista vapautta liikkua ja olla olemassa oikeassa maailmassa. Ovatko kehomme oikeasti meidän vai ovatko ne olemassa vasta silloin, kun siitä on taloudelle hyötyä? Tällaiseen tosimaailman kommentointiin hyvä scifi usein tähtääkin.

Syntykeho – eli miten juosta pakoon ilman jalkoja

Kirjailija: Reetta Vuokko-Syrjänen

Osuuskumma 2022