Addams Family -kauhukomediakonseptilla on pitkä historia aina 30-luvun sarjakuvasta erilaisten filmatisointien ja animaatioelokuvien kautta Netflixin Wednesday-sarjaan. Viime vuoden marraskuussa julkaistu spin-off seuraa Addamsin perheen teini-ikäiseksi varttuneen tyttären edesottamuksia sisäoppilaitoksessa, jonka oppilaina on laaja kaarti erilaisia magiaolentoja ihmissusista vampyyreihin ja seireeneihin.
Taattua Addams Familya teinipuitteissa
Wednesday ja Thing ovat aina olleet suosikkihahmoni Addamsin perheestä, joten jo siinä suhteessa sarjan alkuasetelma on kiinnostava. Teini-Wednesday on edelleen yhtä karmiva kuin oli lapsenakin, ja itsekseen riekkuva irtokäsi taas on juonivetoisessa tarinassa kätevä (pun intended) apuväline asioiden aikaansaattajana, viestinvälittäjänä, vakoojana ja kiperien tilanteiden deus ex machinana.
Kaikki se, jota sarjalta odotin, toteutui – sekä hyvässä että pahassa. Kliseitä on nimittäin runsaasti. 90-luvun Addams Family -elokuvathan nojasivat jo valmistumisensa aikana kauhun ja goottilaisuuden trooppeihin, ja Wednesday jatkaa samalla linjalla. Nevermore-koulu vilisee odotetusti Edgar Allan Poe -viittauksia, ja oppilaiden välisissä suhdekiemuroissa otetaan käyttöön kaikki mahdolliset High School -kliseet. Löytyy ulkopuolisuuden tunnetta, kilpailuasetelma luokan suosituimman tytön kanssa, epätodennäköinen BFF-klikki pastelliväreillä kuorrutetun ihmissusikämppiksen kanssa (mitäpä olisikaan teinidraama ilman tällaista?), ja tietysti ne iänikuiset tanssiaiset.
Mutta jotenkin kliseisyys ei haittaa. Sarjan esteettinen ilme on onnistunut erinomaisesti ja vetoaa erityisesti Tim Burton -faneihin. Myös Addamsin perheensisäinen makaaberi sanailu on parhaimmillaan yhtä hauskaa kuin elokuvaversioissakin: “This reminds me of when you got your first grave-digging kit. You were so happy, you nearly smiled.” (Morticia Wednesdaylle 1. kauden 5. jaksossa).
Nevermoren oppilasklikkien joukkoon olisi toki voinut keksiä jotain tuoreempaa kuin ihmissudet ja vampyyrit. Eikös nämä ole jo aika nähty?
Noora Niittymäki
Outo tyttö, joka ei tajua miellyttää poikia
Netflixin uusi Wednesday-sarja oli viehättävä ja huvittava, ja se ahmittiin meidän sohvallamme muutamassa illassa. Tim Burton -hirmuilu sopii myös kauhuleffoja syvästi inhoavan katsottavaksi. Itseäni jäi kuitenkin kaivelemaan sarjaan oudosti kiemurrellut asetelma, joka soti Wednesdayn jatkuvasti julistamaa feminismiä vastaan. (Pinnallinen spoilerivaroitus) Samalla kun Wednesday ratkoo Kuunapäivän-hylkiökoulun arvoituksia, hän joutuu kunnon teinityttö-sankarittaren tapaan tilanteeseen, jossa hänen huomiostaan kilpailee kaksi selvästi sankariainekseksi merkattua poikaa. Koska Wednesday on Wednesday, hän ei ihan oikeasti välitä poikien huomiosta, ja tulee samalla loukanneeksi kummankin tunteita. Siis koska ei lähde treffeille, joille ei halua lähteä. Ja tämä on sitten osoitus Wednesdayn ”outoudesta”. Koska siis, kyllähän nyt sentään joka teinityttö tajuaa, että mieluummin kiusalliset treffit epämiellyttävän seuran kanssa kuin pojan mielen pahoittaminen, vai kuinka? Poikien tunteiden suojeleminen kun kuuluu automaattisesti kaikille tytöille, jotka eivät ole sisäisesti kuolleita. Lisäisin tähän silmiään pyörittelevän emojin, koska sarkasmi on äänensävynä vaikea välittää tekstimuodossa, mutta oletan ja toivon, että tällä kertaa se tuli selväksi. Wednesdayn suhdesotkujen ärsyttävyydestä huolimatta sarjan kanssa viihtyi, ja seuraavankin tuotantokauden haluan mielelläni nähdä.
-Katinka
Wednesday – makaaberia teinidraamaa
Olen lapsena nähnyt Addams Familyn molemmat 90-luvun elokuvat ja muistan pitäneeni elokuvien komediallisesta otteesta kauhuun ja goottimaisesta tunnelmasta. Sarja saa ison osan näistä elementeistä oikein, luultavasti kiitos Tim Burtonin ohjauksen. Burton näyttää palanneen takaisin goottijuurilleen ja sarjassa onkin Burtonille tunnusomaisia asioita – pieni kaupunki, jonka kyljessä on kummallisuuksien kansoittama koulu, tummat värit ja niiden vastakohtana esimerkiksi Wednesdayn ihmissusiystävän Enidin kirkkaat vaaleat värit. Suurin osa henkilöistä on muistettavia, mutta erityismainintana varsinkin Wednesdayn vanhemmat, Morticia ja Gomez, käsiolento Thing, sekä mehiläisistä innostunut nörttipoika Eugene olivat omat suosikkini. Wednesdayn aloitteleva ystävyys Enidin kanssa oli myös yksi sarjan kohokohtia. Positiivinen yllätys itselleni oli, että sarjan ns. kiusaajat olivatkin ihmisiä, joilla oli omia ongelmia, jotka tekivät heistä inhimillisempiä hahmoina. Burtonin tuntien, odotin kiusaajien olevan yksiulotteisia pahiksia, mutta onneksi näin ei käynyt.
Sarjan suurin kömmähdys, ja joka esti minua täysin rinnoin nauttimasta sarjasta, oli jatkuva teinidraama päähenkilön ja kahden pojan välillä. En ole koskaan ollut huonosti kirjoitettujen romanssien ystävä, ja valitettavasti tässä sarjassa se osuus on varsin kehnosti kirjoitettu. Ymmärrän, että romanssin tarkoitus oli toimia harhana, mutta mielestäni koko kolmiodraama oli täysin Wednesdayn luonteen vastainen. Päähenkilö ei välittänyt romantiikasta ja tunteet olivat hänelle vieraita. Mielestäni sarjassa olisi pikemminkin pitänyt keskittyä Wednesdayn ja Enidin väliseen ystävyyteen ja kuinka tämä ystävyys opettaa Wednesdaylle muitakin tunteita kuin välinpitämättömyyden ja yksinäisyyden. Sarja olisi ollut itselleni paljon kiinnostavampi ja viihdyttävämpi, jos kolmiodraaman sijaan Wednesday olisi vain ystävystynyt poikien kanssa – sarjan lopputulos olisi ollut sama, mutta Wednesdayn hahmoa ei olisi osittain pilattu.
Jenni V.
