Gigi Griffisin romaania Keisarinna (alkuteos: The Empress) markkinoidaan samannimisen Netflix-sarjan oheistuotteena. Sisäkannessa se esitellään “historian innoittamaksi fiktiiviseksi teokseksi”. Romaani pohjautuu sarjaan eikä toisinpäin, mikä selittää osaltaan teoksen keinovalikoimaa. Kansikuvassa päähenkilö esitetään provosoivasti tavalla, joka tuo pikemminkin mieleen kurtisaanin kuin kuninkaallisen.
Sisällöllisesti teos vastaa sarjan kahta ensimmäistä jaksoa ja kertaa tutut vaiheet Elisabetin epätodennäköisestä keisarinnaksi päätymisestä. Sarjan nähneille kirja ei tarjoa paljoakaan uutta: esitystapa on suoraviivaista tajunnan kuvausta, joka ei juuri jätä tulkinnanvaraa.
Kohtalokas kuninkaallinen
Itävalta-Unkarin keisarinna Elisabetia (1837-1898) on usein verrattu Walesin prinsessa Dianaan (1961-1997). Molemmat tunnetaan ulkomuodostaan ja ongelmallisesta syömiskäyttäytymisestään – traagisesta kohtalosta puhumattakaan. Erojakin on, kuten äidin rooli, joka ei Yle Areenassa esitetyn Sissin perilliset -dokumentin mukaan vedonnut Sissinäkin tunnettuun keisarinnaan.
Kummankin kuninkaallisen elämästä on tehty elokuvia, tv-sarjoja, jopa musikaaleja. Myyttiseen asemaan joutunut yksilö on vaarassa hukkua fiktiivisten tulkintojen ja mielikuvien alle. Baijerin herttuattareksi syntynyttä Elisabetia on jo ehditty sovitella useampien aikakausien ihanteisiin. Ajallisen etäisyyden vuoksi hänen tarinaansa liitetään varmasti myös aimo annos maailmansotia edeltäneen ajan nostalgiaa ja kaipuuta Habsburgien keisarikunnan mahdin päiviin. 1800-luvulta ei ole olemassa samanlaista dokumentaatiota kuin paparazzien piinaamasta prinsessasta.
Elisabet kieltäytyi myöhemmällä iällä tulemasta valokuvatuksi ja esitetyksi muotokuvissa, kun taas Dianalle se ei ollut mahdollista. Toisaalta Elisabet ei voinut antaa haastatteluita ja puhua suutaan puhtaaksi kaikelle kansalle. Vastentahtoisesti keisarinnaksi tulleella Elisabetilla ei myöskään ollut mahdollisuutta paeta asemaansa ja ottaa avioeroa.
Runoja ja anakronismeja
Romaanissa on hyödynnetty sitä seikkaa, että Elisabet piti päiväkirjaa ja kirjoitti runoja. Sarjaan nähden onkin ilahduttavaa, että tekstilajit näkyvät kerronnassa ja sisällössä. Keisarinnassa myös keisari, Frans, kirjoittaa runoja.
Koska alkulehdillä kerrotaan kaiken olevan kuvitteellista, lukijan on luotettava, että kirjan runot ovat kirjailijan käsialaa siitä huolimatta, että yhtä niistä on käytetty teoksen mottona. Fiktion ja faktan rajoilla leikittely on osa historiallisen romaanin konventioita, joskin tätä keinoa käytetään teoksessa muuten varsin vähän. Historiallinen konteksti palvelee Keisarinnassa pikemminkin romanttista menneen kaipuuta: miljöön viehätys kumpuaa tuttuudesta ja perhedraamasta, poliittiset konfliktit on häivytetty taustalle.
Teos rakentuu lyhyistä, dramaattisesti rytmittyvistä luvuista. Romaani ei pyri historialliseen paikkaansapitävyyteen siltäkään osin, että ehkä liiankin monet näkökulmahenkilöt – Elisabet, Frans ja Helene – ovat ajatusmaailmaltaan hyvin moderneja ja individualistisia hahmoja. Vaikka juuri yksilöllisyys tuottaa heidän kokemukseensa ristiriitaa, tällaiset asenteet eivät aivan istu ylhäiseen, suvusta riippuvaiseen asemaan. Nykyaikaisuus heijastuu romaanin kieleen. Nuori herttuatar valittaa aikansa “kaksinaismoralismia” ja spekuloi Freudin(1856-1939) psykoanalyysia edeltävänä aikana toisten “salaisilla fantasioilla”.
Aikuisten Disney-prinsessa?
Keisarinna on uskollinen tyylilajilleen jo ulkoasunsa puolesta: sivuilla seikkailevat pikkulinnut ja kukkaset. Griffisin kirjailijaesittelyssä kerrotaan hänen kirjoittavan “feminististä historiallista proosaa, jossa on usein mukana vähemmän tunnettuja tarinoita ja kurittomia naishahmoja”. Feministisyys tarkoittaa tässä yhteydessä toimijuuden antamista päähenkilölle esimerkiksi realistisen kuvauksen sijaan. Kirjan nuori Elisabet näyttäytyy yhtä aikaa hevostyttönä, runotyttönä ja villikkona, joka ei kuitenkaan ole täysin vapaa romanttisen henkilögallerian miehiä elämänmuutokseen inspiroivan manic pixie dream girlin saati kaikkia metsän eläimiä hoivaavan Disney-prinsessan tyypeistä. (En sitä paitsi luonnehtisi Sissin tarinaa vähemmän tunnetuksi.)
Todellisuudessa Elisabet on luultavasti ollut ennemmin sellainen kuin kuvitteellinen tulkinta isosiskosta Helenestä: ujo ja kuuliainen. Henkilöiden kuvaus ylipäätään jää melko yksitasoiseksi, joidenkin pahiksen roolin (kuten keisarin veljen Maxin ja kreivitär Esterházyn) saaneiden kohdalla jopa karikatyyrimäiseksi.
Nimien käyttö on yksi keino lisätä hahmojen itsenäisyyttä. Romaanissa tuleva keisarinna ei halua tulla kutsutuksi lempinimellään ja joutuu jatkuvasti muistuttamaan toisia etunimestään.
Keisarinnan kuvaus heijastuu samalla keisarin kuvaukseen. Griffisin käsittelyssä keisari on oikeasti pehmeä roolinsa vanki, eräänlainen shakespearelainen jalo kuningas, joka ei saa näyttää heikkouttaan. Tämä taas ei vastaa historiallista henkilöä, univormun käytöstään kuulua Franz Joosefia (1830-1916).
Romaania mainostetaan tekijän ensimmäisenä aikuisyleisölle suunnattuna teoksena. Mietin pitkään, mikä tekee kirjasta aikuisille suunnatun. Teksti on erittäin helppolukuista ja loppukin on onnellinen (ainakin kirjan tapahtumien puitteissa), kuten nuortenkirjoissa usein. Syy piilee luultavasti romaaniin sisältyvissä seksikuvauksissa. Keisarin morsian masturboi eikä pariskunta odota papin aamenta (luultavasti juonen rytmitykseen liittyvistä syistä ja koska kaksikosta on haluttu tehdä kapinallisia). Tyyliltään seksin kuvaus on kuitenkin hyvin kesyä. Kirjan ahdistavin luku, jossa tarkistetaan morsiamen immenkalvo, ei sekään taida olla nuorille lukijoille täysin uutta.
Teerenpelejä ja iloisia veikkosia
Parhaimmillaan Keisarinna on, kun juhlallisesta pönötyksestä uskalletaan vähän laskea leikkiä. Usein vitsailijana on Elisabet ja juttujen aiheena jokin sisarusten kolttonen. Hetkittäin hahmo tuo mieleen amerikkalaisten komediasarjojen suorapuheisen sankarin, joka räväyttää totuuden nokkelin sanakääntein pahaa-aavistamattomien kuulijoiden nenän eteen. Ajan naisille täysin sopimaton rooli siis. Griffisin kirjailijasivuilla kuvataan tekijän aikuisten tuotantoa sanoilla “Euroopan historia, angsti ja ironinen huumori”. Avainsanat imartelevat teosta.
Nautittavinta romaanissa on kääntäjäkonkari Anuirmeli Sallamo-Lavin suomennos. Matkantekijä- ja Poldark-sarjoja kääntänyt suomentaja nostaa tekstin toiselle tasolle valitessaan sellaisia värikkäitä sanoja kuin “teerenpeli” ja “veikkonen” teoksen muuten melko toisteiseen ja yksitotiseen ilmaisuun.
Todellinen Elisabet?
Kouluikäisenä katsoin ehkäpä tunnetuimmat keisarinnatulkinnat (nekin melko epäuskottavat), Romy Schneiderin (1938-1982) tähdittämät Sissi-elokuvat useaan otteeseen. Niillä oli varmasti sormensa pelissä siinä, että myöhemmin tilaisuuden tullen tutustuin Elisabetin asuttamiin Gödöllőn ja Schönbrunnin linnoihin. Jos Keisarinna olisi julkaistu noihin aikoihin, se olisi todennäköisesti mennyt tajuntaani kuin häkä.
Historian esittämisen sanotaan kertovan aina enemmän tekijöistään ja ajastaan kuin kohteestaan. Kirjailija Alfred Döblin (1878-1957) tunnetaan väitteestä: “Historiallinen romaani on ensiksikin romaani. Toiseksi se ei ole historiaa.” Historiallinen fiktio on ennen kaikkea viihdettä.
Jokin Elisabetissa jaksaa kaikesta päätellen kiehtoa miltei kaksisataa vuotta tämän syntymän jälkeen. Samalla herää kysymys, miksi haluamme ehdoin tahdoin leipoa hänestä satuprinsessan, kun tositarinassakin riittäisi kerrottavaa. Miksi Keisarinnan takakannessa mainittu “oma ääni” annetaan ainoastaan fiktiiviselle henkilölle, haavekuvalle, aikamme unelmien projektiolle?
Tulkinta nostaa minussa pintaan koko joukon kysymyksiä. Onko feministisen sankarin pakko olla räväkkä? Kuinka moni siihen voi samaistua? Onko kohde liian kaukainen, jotta häntä kohtaan voisi tuntea empatiaa?
Eikö olisi feminismiä kertoa yksilön todenmukainen elämäntarina? Taitavan kirjoittajan pitäisi pystyä siihen tekstin vetovoiman kärsimättä. Vai onko todenmukaisempi kuvaus, sen aika, vasta tulossa?
Lajityypin ystäville Keisarinna ajaa asiansa. Toivon, että kuvitteellinen näkemys kannustaa tutustumaan historiallisiin taustoihin. Kyseenalaistamaan lajityypin konventioita ja ajan ilmiöitä.
Netflix-sarjaan on luvassa jatkoa. Miten on romaanin laita, jää nähtäväksi.
Gigi Griffis: Keisarinna (s. 313)
Kääntäjä: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu: Evan Gaffney
Kannen kuva: ⓒThomas Schenk
Kustantamo: Otava 2023
Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.
